Vuoroin vieraissa

Kolme vuotta sitten Helsingin kaupunki järjesti Guggenheim-säätiölle kaksi miljoonaa euroa riihikuivaa rahaa, jotta Guggenheim-säätiö tutkailisi sillä rahalla, voisiko se tulla Helsinkiin suomalaisten kustannuksella. Kaikkien suureksi yllätykseksi tulos oli positiivinen. Helsingin Sanomat ei tämän ilouutisen kuullessaan ollut pysyä housuissaan, monesta vähemmästä vaikuttajasta puhumattakaan.

Harvinaisen osallistuvan yleisen ja yksityisen keskustelun jälkeen Helsingin kaupunginhallitus päätti äänin 8-7 olla viemättä esitystä seuraavan vaiheen arkkitehtuurikilpailusta kaupunginvaltuustoon, vaan asian käsittely päättyi siltä osin siihen. Äänestyksessä häviölle jääneet olivat huolissaan demokratian puutteesta. "Tämä on meidän mielestä demokratian irvikuva. Demarit ja vihreät eivät uskaltaneet päästää asiaa valtuuston päätettäväksi, joka on kuitenkin demokraattinen elin." Näin kaupunginhallituksen silloinen kokoomuslainen puheenjohtaja Risto Rautava.

Mikäs on tilanne nyt?

Guggenheim on luvannut panna arkkitehtikilpailuun likoon pari milliä omaa rahaa (tai ainakin yksityisiltä kavereilta saatua). Mikäs on laittaessa, juuri sen summanhan säätiö jo kerkisi kohlaamaan. Ehtona on se, että kaupunki varaa museota varten tontin Etelärannasta.

Demarit ehdottivat, että asiasta pitäisi päättää valtuustossa. Yllättäen nyt päätöksen tekeminen kaupunginhallituksessa ei Guggen kannattajien mielestä olekaan demokratian irvikuva. Olisikohan voimasuhteiden kääntymisellä jotain yhteyttä takinkääntymiseen?

Omaa mielipidettäni Guggenheimista lienee turha kerrata. Siitä huolimatta olen aidosti sitä mieltä, että arkkitehtikilpailu edellä puuhun meneminen osoittaa päättäjiltä joko ymmärryksen puutetta tai sitten se on sitä kuuluisaa hivutustaktiikkaa. Jos päästään sormikoitolle, niin mahdollisuudet lopulliseen päämäärään kasvavat merkittävästi.

Spekuloidaan hieman sillä, mitä tuleman pitää. Arkkitehtikilpailu luultavasti järjestetään ja hanke tulee kaupunginvaltuuston käsittelyyn. Voittaja on jokin wau-tyyppinen pytinki, jolle vetäisi vertojen korkeintaan Jukolan Simeonin univisiossaan näkemä saapasnahkainen torni. Paljonko se poikkeaisi siitä Frank Gehryn unesta, jonka Hesarin Vesa Siren niin kovasti haluaisi nähdä? Sitä emme saa tietää, kun Simeonin tornista ei ole säilynyt arkkitehtipiirustuksia.

Jos kaupunginvaltuusto (kuten toivon) kaikesta huolimatta torppaa Guggenheimin, niin siitä se itku vasta syntyykin. Mitä meistä maailmalla ajatellaan? Guggenheim ei kelpaa impivaaralaisille kun koko muu maailman kuolaa sen perään.

Toinen visio (jota suuresti pelkään) on sitten Guggenheimin rakentaminen, kun sille on saatu muutama muodollinen yksityinen rahoittaja verovapaus lahjoituksille myöntäen ja Vihreille ylimääräinen kaupunginjohtajan virka perustaen. Kustannukset moninkertaistuvat kaavailluista, mutta kävijämäärät jäävät vastapainoisesti murto-osaan esitetyistä. Haaksirikkoisten patsas on Kokoomuksen toimesta korvattu Jussi Pajusen Guggenheim-museon suuntaan katsovalla näköispatsaalla. Sen korkeasta (jotta Jussi näkisi sen päältä museon)  jalustasta käydään kerran viikossa pesemässä siihen aina uudestaan spreijattu teksti "SUCKER".

Kolmas visio (johon en usko edes silloin, vaikka sen näkisinkin toteutuvan) on luonnollisesti se, että Guggenheim rakennetaan ja siitä tulee mieletön menestys. Risteilyalusten jono ulottuu talvellakin Harmajalle asti ja venäläiset kulttuurinälkäiset turistit vaihtavat kaviaaripurkkeja mustan pörssin lippuihin Guggenheimiin.

Näillä mennään. Joku näistä nähdään, jos elää saadaan. Tätä se minun uneni tietää.

Pohjakuva: Pertti Nisonen

ps. Asioilla ei välttämättä ole yhteyttä, mutta mahtoiko yksikään Hesarin 37 irtisanotusta kuulua Guggenheimin lobbaritoimittajiin? Vai olisiko niin, että Rafaela Seppälän Guggenheim-ristiretken aseenkantajana toimiminen varmistaa myös työsuhteen jatkumisen? Ainakin varmemmin kuin kriittisten äänenpainojen esittäminen.