Ihmiskunnan geneettinen rappio

Arjalaisen rodunjalostuksen ihanneominaisuudet. Vaalea kuin Hitler, hetero kuin Röhm, pitkä kuin Goebbels ja solakka kuin Göring. Luonnonvalinta ei ehkä olisi tuottanut juuri tällaisia yksilöitä.

Stanfordin yliopiston patologian professori Gerald Crabtree on sitä mieltä, että ihmiskunnan älykkyys heikkenee geneettisesti. Minä olen ihan mutu-pohjalta samaa mieltä yleisemmälläkin tasolla. Ihmiskunta rappeutuu geneettisesti.

Tämä onkin niitä harvoja asioita, joissa olen samaa mieltä kreationisti Pekka Reinikaisen kanssa. Ainoa, missä näkemyksemme eroavat, on rappeutumisen syy. Pekan mielestä ihmiskunnan geneettinen rappeutuminen johtuu syntiinlankeemuksesta, minä taas pidän siihen syynä luonnonvalinnan tehottomuutta ihmisen kohdalla.

Nykyisen evoluutioteorian keskeisiä kulmakiviä ovat geneettinen muuntelu ja luonnonvalinta. Näistä luonnonvalinta näyttää ihmisen silmin usein julmalta ja säälimättömältä. Heikot sortuu elontiellä, jätkät sen kun porskuttaa.

Luonnonvalinta joutui hellittämään otettaan ihmislajin osalta pikkuhiljaa sivilisaatioiden kehittyessä. Heikot yksilöt eivät välttämättä karsiutuneetkaan sään, tautien ja petojen kynsissä. Tällä hetkellä luonnonvalinnan merkitys ihmiskunnan tuleville sukupolville periytyvissä geeneissä lienee hyvin vähäistä, ainakin jos sitä verrataan aikaan muutama tuhat vuotta taaksepäin. Ihmiskunnan väestön räjähdysmäinen kasvu on yksi epäsuora todiste tästä. Luonnonvalinta ei tällä hetkellä rajoita sitä käytännössä lainkaan. Pelolla odotan aikaa, jolloin kasvun rajat tulevat vastaan kuin sopulipopulaatioille Lapissa. Mitä silloin tapahtuu? Se ei välttämättä tapahdu minun aikanani, mutta lapsenlapseni tulevat sen jo näkemään ja kokemaan. Näin uskon.

Kun minä olin 10-vuotias vuonna 1960, niin maapallolla oli 3 miljardia ihmistä. Pojantyttäreni on nyt saman ikäinen ja maapallon väkiluku on yli 7 miljardia. Ei tarvitse olla hirveän hyvä oraakkeli, kun ymmärtää, että näin ei voi jatkua. Miten voi jatkua, se onkin jo paljon vaikeampi kysymys vastattavaksi.

Geneettistä rappeutumista populaatiossa ei aiheuta ainoastaan luonnonvalinnan puute, vaan myös huonojen geenien kasautuminen. Tätä tapahtuu erityisesti sisäsiittoisuudessa. Hyvinä esimerkkeinä rappeutumisesta ovat kuninkaalliset suvut, joissa puolison valinnan keskeinen kriteeri oli pitkään: "Mitä serkumpi, sen herkumpi". Eläinkunnassa pienillä eristetyillä populaatioilla on ollut samoja ongelmia. Ngorongoron kraateerin leijonat ovat olleet sukupuuton partaalla useaankin kertaan juuri tästä syystä.

Monilla eristetyissä oloissa elävillä ihmisheimoilla on ollut nykymaailman uskonnollisten moralistien mielestä vastenmielinen tapa, jossa kylään tulleelle kulkumiehelle tarjottiin perheen tyttäriä ja emäntääkin petikaveriksi. Sen on täytynyt johtua pelkästään siitä, että aikojen kuluessa oltiin huomattu liian pitkään jatkuneen sisäsiittoisuuden tuottavan huonompia jälkeläisiä kuin mitä kulkumiesten siittämistä syntyi.

Jos nyt jotain geneettistä lohtua pitäisi löytää tämän hetkisestä maailman menosta, niin varmaan se olisi juuri globalisaatio. Aviopuolisoa ei löydetä enää pääsääntöisesti oman kylän asukeista, vaan sellainen saattaa löytyä hyvinkin kaukaa ja ihan eri rodusta. Tämän täytyy ainakin osittain kompensoida luonnonvalinnan puutetta.

Jollekin saattaa tulla mieleen ihmisen rodunjalostusoppi ja sen natsit sen eturivin soveltajina. Sekö olisi ihmiskunnan geneettinen pelastus? Ei varmaan, sillä siinähän ei luonnonvalinta toiminut millään tavalla ja geneettinen diversiteetti oli vähäistä, kun vaalittiin puhdasta arjalaista rotua. Pikemminkin kyseessä oli koti- ja tuotantoeläinten jalostukseen rinnastettava hanke. Jalostetut eläinrodut ei joudu luonnon- vaan ihmisenvalinnan kohteiksi. Suurin osa ihmisen jalostamista koiraroduistakin kuolisi varmaan aika nopeasti, viimeistään nälkään, jos ne joutuisivat elämään luonnossa omin avuin eikä kukaan täyttäisi niiden ruokakuppia.

Mitä voitaisiin tehdä? Minun mielestäni ei oikeastaan yhtään mitään. Tietenkin voitaisiin sotimalla palauttaa maapallon infrastruktuuri kivikauden tasolle, jotta luonnonvalinta alkaisi taas purra, mutta se ei tunnu minusta oikein hyvältä ratkaisulta. Itse asiassa olemme todistamassa sisältä päin suurta biologista koetta. Miten eläinlajille käy geneettisesti ja ihan muutenkin, kun evoluution luonnonvalinta on minimissään. Prosessi on yhden ihmisen, mutta ei välttämättä koko ihmiskunnan mittakaavassa hidas. Ken elää, se tulee näkemään. Pitääkö näkemästään, on sitten toinen asia.

ps. 30.9.2014

Eräs tuttavani, joka uskoo Raamatun olevan enempi vähempi kirjaimellisesti totta, mutta biologian oppikirjojen ainakin evoluution osalta silkkaa potaskaa, penäsi Facebookissa minulta todisteita evoluution puolesta. Kun en ollut tähän kovin innokas, niin hän epäili minun yrittävän luikerrella muille poluille. Näin vastasin hänelle, kun kehotin siirtämään keskustelun tänne poikkitieteelliselle foorumille. Se kun sopii minusta paljon paremmin tänne kuin Facebookiin. Keskustelua, jopa debattia vastaan minulla ei ole mitään. Jankkaamista en sen sijaan jaksa edes alkua pidemmälle.

"En varsinaisesti yritä luikerrella keskustelua karkuun. On vain syitä, joiden takia en viitsi ruveta asiasta vääntämään.

1. En ole biologi, mutta kaikki lukemani ja kokemani todistaa minulle siitä, että evoluutioteoria on suurissa linjoissaan pätevä. On kokonaan eri asia, että monet evoluution mekanismiin liittyvät yksityiskohdat ovat vielä arvoituksia. Niiden arvoituksellisuus ei kumoa evoluutiota, vaan asettaa sille uusia haasteita. Elämän alku maapallolla on nykyisen näkemyksen mukaan tapahtunut noin 4 miljardia vuotta sitten. Se on käsittämättömän pitkä aika ja on aika ymmärrettävää, että kehityksen jokaista välivaihetta ei ole vielä pystytty selvittämään. Monet jäävät varmaan ikuisiksi arvoituksiksi.

2. Suomessa on minun ymmärtääkseni kaksi henkilöä, joilla on edes jotenkin sellainen koulutus, että sen perusteella voisi arvioida evoluutioon liittyviä tieteellisiä aspekteja ja jotka ovat jyrkästi evoluutioteoriaa vastaan. Pekka Reinikainen ja Matti Leisola. Molemmat ovat vakaumuksellisia kristittyjä. Koska heidän kreationistiset näkemyksensä eroavat niin voimakkaasti lähes koko muun alan tiedeyhteisön näkemyksistä, niin en voi nähdä kuin kaksi selitystä tähän. Joko he ovat niin Jumalan viisauden valaisemia, että näkevät paljon syvemmälle kuin muut tai sitten he katsovat asioita uskonnon niin pahasti vääristävien silmälasien lävitse, että niillä ei näe juuri muuta kuin lukea Raamattua. Minä pidän jälkimmäistä todennäköisempänä.

3. FB ei ole minun mielestäni luonteva foorumi käydä edes poikkitieteellistä keskustelua. Siksi haastankin keskustelun poikkitieteelliselle palstalleni. Sinne se sopii valokuvausjuttujen lomaan.

4. Kuten sanoin, en ole biologi eikä minulla ole omaan tieteelliseen kompetenssiini liittyen todisteita evoluution puolesta. Joten turvaudun alla olevaan. Vastaava lyhyempi versio löytyy suomeksi. Jos vastaväittäjä pitää näitä tarinoina ja Raamatun jakeita maailman ja elämän synnystä kiveen hakattuina totuuksina, niin olemme niin kaukana toisistamme, että keskustelu aiheesta on Donneria lainaten kuurosokeiden kinastelua. Haaste on kuitenkin otettu vastaan ja todisteita evoluution puolesta lyöty pöytään."

Natsivartijalle pressikortti pöytään

Poikkitieteilijä tiedetoimittajan roolissa lähdössä tekemään tutkivaa journalismia. Miksi Lidlin kastikkeessa oleva Orlando-merkkinen koiranruoka ei kelpaa meidän Emmalle, mutta patee-tyyppiset kelpaavat. Jos saksalaisen liikkeen natsivartijat tulevat mussuttamaan jotain, vedän hatusta pressikortin pöytään  ja hihasta YK:n ihmisoikeuksien julistuksen. 

Ylen toimittajat olivat joutuneet kaltoin kohdelluiksi kauppakeskuksessa. Siitähän he eivät tykänneet ja asiasta lähtikin kiivas keskustelu sosiaalisessa mediassa.

Kovin on tutun oloista tämä keskustelu. Päällimmäisenä silmiin pistää monista kommenteista läpipaistava asenne: "Minä määrittelen itse julkisen paikan rajat ja kuvaan siellä sanoivat fasistivarijat mitä vaan".

Kun kauppaan mennään kuvauskaluston kanssa pressikortti ja journalistiliiton ultimaatumi edellä, niin varmaan tulee sanomista, eikä se ole "tervetuloa". Riitelyssä harvoin on vain yksi osapuoli (tosin tunnen kyllä monia, joilta sekin onnistuu). Valokuvaajan ammatti on ihmissuhdeammatti. Toisen osapuolen näkökulman ymmärtäminen ja huomioiminen on tällaisen ammatin harrastamisen keskeisimpiä taitoa.

Laki on monessa suhteessa siinä mielessä ristiriitainen, että siinä on vastakkaisiin päämääriin tähtääviä pykäliä. Esimerkiksi sananvapaus ja yksityisyyden suoja. Vastaavasti julkisilla paikoilla on vapaa liikkumisoikeus, mutta toisaalta esimerkiksi kaupat saavat valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin eikä vastaavin syrjivin perustein. Esimerkiksi kauppiaalla tilan haltijana on minusta aivan oikeutettu oikeus määrätä, että kaupassa ei saa käyttäytyä häiritsevästi.

Nyt tullaan tietysti mielenkiintoiseen linjanvetoon. Mikä on häiritsevää käyttäytymistä? Kuka sen määrittelee? Kauppias, muut asiakkaat, kaupassa kuvaava valokuvaaja vai jokin virallinen normi? Häiritsevä käyttäytyminen kun on kuin kauneus, se on katsojan silmissä tai ehkä korvien välissä. Piereskely ruokapöydässä on jollekin normikäytöstä, joku nirppanokka voi pitää sitä ainakin ruokahalua vähentävänä. Vähän vulgaaristi rautalangasta väännetty, myönnän, mutta asia lienee tullut selväksi.

Kyllä minusta tämän asian päättää yksiselitteisesti kauppias. Jos hän on sitä mieltä, että valokuvaus hänen liikkeessään on häiritsevää, niin se on. Itse asiassa minäkään en asiakkaana olisi hirveän mielissäni, jos uutispätkässä haastattelun taustalla näkyisi, kuinka ostan kassalta paketin kortsuja.

Julkisen paikan raja on myös aika liukuva. Kun astutaan kadulta kauppakeskuksen aulaan, mennään siellä olevaan vaateliikkeeseen ja lopulta sovituskoppiin, niin julkisuus tietyllä tavalla kutistuu koko ajan muuttuen lopulta täysin kuvauskieltoiseksi tilaksi. Saa sovituskopissa toki selfien ottaa ja laittaa rintsikkakuvan vaikka saman tien kotona odottavalle raadille arviotavaksi.

Myös kauppaliikkeen koolla on merkitystä, vaikka lakitekstissä ei siitä mitään mainintaa olekaan. On ihan eri asia ottaa valokuva tuosta noin lupia kyselemättä Stokkalla tai pienessä kivijalkaputiikissa.

Voi myös kysyä, mikä into valokuvaajalla on ängetä kauppaan kuvaamaan lupaa kysymättä? Sen ymmärrän, jos kaupassa on jotain epäilyttävää, vaikka myyntipäivän ylittäneitä tuotteita myynnissä. Silloinhan toimitaan juuri kuten lehdistön pitää toimia, vallan vahtikoirina. Toisaalta ei pressikortti hatun reunanauhan alla minun ymmärtääkseni anna mitään erivapauksia sen haltijalle. Pressikortin saa aika helposti, minullakin on sellainen. Se on käyntikortti toiselle osapuolelle siitä, millä asioilla ollaan, ei sen enempää. Toinen osapuoli, kuten kauppias saa suhtautua siihen miten haluaa. Vaikka haistattaa pitkät.

Tässä keskustelussa tuppaa menemään helposti puurot ja vellit sekaisin. Oikeastaan kaksi perustavaa oikeutta, molemmat perustuslaista johdettuja, ei siellä suoranaisesti lakitekstinä olevia. Lakikirjaa yhdestä kohtaa tavaamalla kun suurin osa juridista asioista ei aukene. Journalistilehdessä on aika hyvät ohjeet.

1. Julkisessa tilassa saa kuvata ilman lupaa. Kauppa on julkinen tila. Kaupassa saa siis kuvata ilman lupaa.

2. Liikkeenharjoittajalla on oikeus valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin yms. vastaavin perustein.

3. Näin ollen liikkeenharjoittava voi pyytää liikkeessä valokuvaavaa poistumaan liikkeestä, jos hän kokee valokuvauksen häiritsevän liiketoimintaa ja koska tilan haltijana hänellä on siihen oikeus. Itse valokuvaamista julkisessa tilassa hänellä ei ole oikeutta kieltää. Eikoisesti ei oikeutta vaatia filmiä/muistikorttia tyhjennettäväksi, kameran takavarikoinnista puhumattakaan.

4. Jos kuvaaja ei välitä poistumiskehoituksesta, niin kauppias voi pyytää virkavaltaa poistamaan kuvaajan. Itse hänellä ei ole oikeutta pelkästään valokuvaamisen takia käydä käsiksi oikeuksiaan penäävään kuvaajaan. Kauppakeskusten vartijat ovat tässä jossain kauppiaan ja virkavallan välisessä asemassa, heidän valtuuksiaan en tunne sen tarkemmin. Ei ole tullut tarvetta, kun olen ymmärtänyt pyytää luvan kaupassa kuvatessani.

Näin siis asiaa juridisesti ajatellen. Kun elämä ei ole mitään Law and Order lakisarjaa, niin arjen realiteettien mukaan sitä on elettävä eikä lakipykälien pilkunviilausten mukaan. Ilman erityisen perusteltua tarvetta ei pitäisi olla mitään syytä mennä kauppaliikkeeseen kuvaamaan ilman lupaa, vaikka kuvaaminen sinänsä ilman lupaa ei juridisesti ole kiellettyä.

Ajatelkaa itseänne kauppiaan asemassa. Jos teidän valokuvausliikkeeseenne (vielä vähän aikaa sitten monet valokuvaajat pitivät myös fotomyymälää) tulisi kadulta mies kamera kaulassa ja alkaisi räpsiä kuvia ympäriinsä, niin tuskin kommenttinne olisi: "Kuvaa vaan ihan rauhassa mitä haluat. Meillä on tässä kyllä oma kuvaus kesken, mutta älä anna sen häiritä." Ihan riippumatta siitä, onko toisella pressikortti hatussa vai näyttääkö hän enempi satunnaiselta matkailijalta.

Jos minulla olisi kauppaliike ja joku pöllähtäisi sinne kameran kanssa kuvia ottamaan ilman mitään etukäteiskontaktia, niin kyllä minä ajattelisin, että mitä vittua (anteeksi vulgaari ilmaisu, mutta juuri niin minä ajattelisin). Miksi tuo tulee tänne ilman lupaa kysymättä? Varmaan ei mitkään mukavat ajatukset mielessä. Missähän mediassa minun liikkeeni on maassa potkittavana kuin Hesburgerin makkaraperunat?

Kysymys on myös yleisimmistä mielikuvista. Jos yleisön keskuuteen leviää sellainen käsitys, että valokuvaajat kuvaavat missä laki sen vain mitenkään sallii ja antavat piu paut esim. liikkeenharjoittajien toiveille olla kuvaamatta, niin ei se ole hirveän hyvää good williä alalle.

Tähän on turha väittää vastaan sillä, että eihän me sitä tarkoiteta. Käsitykset asioiden todellisesta laidasta elävät julkisuudessa ihan omaa elämäänsä eikä sen kohteilla ole yleensä mitään mahdollisuutta vaikuttaa suuren yleisön käsityksiin siitä. Hesburgerin makkaraperunat ja muutamat muut lehdissä alunperin pikku juttuina olleet ja täysin lapasesta lähteneet tapaukset ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Tutkivan journalismin riemuvoitto. Orlandon violettikantinen Paloja kastikkeessa mömmö ei kelpaa muillekaan koirille. Miten muuten voisi olla selitettävissä, että lähes pelkästään sitä on jäljellä. Alunperin pakkauksessa on yhtä paljon kaikkia kolmea sorttia. 

Emma syö  kahta muuta himokkaasti, mutta violettikantista vain pitkin hampain. Viimeksi se oksensi syömänsä. 

ps. En kysynyt lupaa kuvaukseen, mutta tämä onkin tutkivaa journalismia, vallan vahtikoirana olemista.  Saumatonta tiimityötä. Minä kuvaan, vahtikoira Emma tutkii pakkausten sisällöt.

Vallan vahtikoira tutkivan journalismin uuvuttamana.

Tähdensiltoja ja revontulia

Kuva: Sakari Mäkelä

Näkymä Peronsaaresta koilliseen käsivaralta otettuna. Oikealla luultavasti Teiskon linkkimaston valot.

Illan päätteeksi Peronsaarella lähdimme saaren pohjoisrannalle katsomaan, näkyisikö tähdensiltoja (vrt auringon- tai kuunsilta). Yö oli tähtikirkas, ja Matti J. oli kuullut sellaisia olevan olemassa. Ei kun tarkkailuasemiin.

Tähdensillan näkeminen ja vangitseminen valokuvaan lienee aika haasteellista. Lähinnä siitä syystä, että tähdet ovat taivaalla pistemäisiä kohteita, niiden heijastus vedestä näkyy vain tiukasti tietyssä kulmassa. Jos vesi aaltoilee, niin pistemäisen heijastuksen paikat vaihtelevat koko ajan. Silmällä tuskin saa näköaistimusta tähdensillasta, tähden heijastus voi korkeintaan levitä vähän, jos aaltoilu on tarpeeksi pientä pintaväreilyä.

Kun valokuvaan näitä tähden peilikuvia voi koota pitkällä valotuksella kumuloituvasti, niin onnistumisen mahdollisuus voisi ollakin. Etenkin, jos käyttää harmaata puolisuodinta, jolla tähtien itsensä valoa voi leikata vähäisemmäksi. Taivaan on syytä olla tumma, Peronsaaren horisontin kaltainen valosaaste varmaan pilaa tämän hankkeen. Myös taivaalla möllöttävä Kuu hankaloittaa onnistumista, näin ainakin luulisin. Jollain syrjäisellä vuoristojärvellä voisin kuvitella olevan parhaat mahdollisuudet, jos yöllä sattuu käymään sopiva tuulenvire.

Tuulen suunta ei ole kovin kriittinen. Alan perusteoksessa, Minnaertin Maiseman valot ja värit nimisessä opuksessa on pitkät selostukset tästä. Valosilta syntyy myös vinossa sivuaallokossa. Silta vain menee hieman ohi valon lähteestä, koska silmään osuva heijastus syntyy vinossa olevasta pinnasta.

Kirjassa kerrotaan myös tähtien heijastuksista tyynen veden pinnasta, mutta ei aaltoilevan veden. Tästä voisi päätellä, että tähdensilta ei ole ainakaan erityisemmin näyttävä valoilmiö. Niin hyvin Minnaert on valoilmiöiden kivet käännellyt.

Pikaisella haulla netistä ei myöskään löytynyt kuin kuvia tyvenessä vedessä olevista tähtien kuvajaisista. Kun tieteen periaatteen mukaan todistustaakka on väitteen esittäjällä, niin valokuvan tähdensillasta löytäminen tai jopa itse kuvaaminen jää Sakarin vastuulle. Hän kun kommentoi tutkimusmatkaa ja ottamaansa kuvaa: "Öinen tähtienkatseluretki oli sekin mielenkiintoinen. Asia, tähtien sillat, valkeni kyllä niin, että ilmiö on mahdollinen kuvata sopivan säätilan sattuessa: heikko tuulenvire kohti tai poispäin, musta taivas muutoin. Tähtien kuvajaiset olisivat nytkin näkyneet, mutta eihän tyyneen pintaan siltaa muodostu.

Tutiseva kuvaaja sai tähdet piirtämään mielenkiintoisia kuvioita 20 s valotusajoilla"

En sano, että se on mahdoton, mutta enemmän kuin haasteellinen toteuttaa. Sakari lupasi ottaa haasteen vastaan. Perästä kuuluu - tai sitten ei.

Yöllä taitoimme peistä vasemmalla myös näkyvän valoilmiön alkuperästä. Lopulta päädyimme monen vaihtoehdon jälkeen siihen, että sen täytyy olla revontulet. Se on oikeassa suunnassa, eli pohjoistaivaalla ja siinä suunnassa ei ole mitään sellaista asutuskohdetta, joka voisi antaa näin leveän valovyön taivaalle.

Tässä kuvassa valo on vihreää, meille paikalla olleille (ainakin minulle) se näkyi melko värittömänä. Revontulten päävärit ovat vihreä ja purppuran punainen, vihreä on yleisin. Valo oli aika heikko, tässä kuvassa hädin tuskin tähtikirkasta yötaivasta kirkkaampi. Värittömyys johtui luultavasti siitä, että näimme sen lähinnä hämäränäköön erikoistuneilla sauvasoluilla, joilla ei voi erottaa värejä. Kameran kennolla ei tällaista "puutetta" ole.

Tämän kiperän arvoituksen ratkaisemiseksi on olemassa myös mitattua dataa. Revontulet aiheuttavat häiriöitä Maan magneettikenttään, jolloin mittaamalla magneettikentän arvoja voidaan päätellä revontulten aktiivisuutta eri paikkakunnilla. Tampereen kohdalla ei ole tällaista mittausasemaa, mutta Hankasalmella ja Nurmijärvellä on. Tampere on siinä välissä, joten näiden asemien lukemien keskiarvoista voi saada aika hyvän kuvan Tampereen tilanteesta.  Hankasalmen taulukko on täällä

19.9. oli revontulten kannalta otollinen päivä. Ainoa ongelma on ajoitus, sillä häiriöt magneettikentässä päättyvät Hankasalmen mittausasemalla klo 23 (Suomessa kesällä aika on UT +3 h), me olimme katsomassa tähtien kuvajaisia puolen yön jälkeen.

Vaan annapas olla. Revontulten vihreä vyö syntyy 100 - 200 kilometrin korkeudessa. Matalalla horisontissa näkyvä revontulivyö on siis satojen, jopa tuhannen kilometrin päässä. Otetaan tarkasteluun jokin pohjoisempi mittauspiste, vaikka Sodankylä.

  

Voilá. UT-ajan huomioon ottaen magneettikentän häiriöt puolen yön jälkeen olivat aika korkealla tasolla. Näimme siis Pohjois-Suomen revontulien kajoa. Kun valon intensiteetti heikkenee suhteessa etäisyyden neliöön, niin on varsin ymmärrettävää, ettei jossain Sodankylän yllä hehkuvat revontulet voi näkyä enää kovin kirkkaina Tampereen horisontissa. Siitä siis värittömyys.

Tuskin revontulet lauantain vastaisena yönä Sodankylässäkään hirveät kirkkaat olivat. Esimerkiksi viikkoa aikaisemmin lukemat olivat kolminkertaiset.

Joten tämän perusteella voinemme olla vielä enemmän yksimielisiä siitä, että monen muun kokemuksen lisäksi näimme reissun aikana myös revontulet.

Näköhavainto minun sílmiini (en katsonut muilla kuin omillani) näytti suunnilleen tältä, jos jätetään tärinästä johtuva kohteiden kaksintuminen huomiotta. Keinovalossa olevat kohteet näyttivät värillisiltä, muu taas enemmän ja vähemmän harmaalta.

Valokuva: Bob King

ps. Löysin yllä olevan Bob Kingin ottaman kuvan  Astro Bobin ansiokkailta tähtitiedettä käsitteleviltä sivuilta. Vaikka kuva tässä onkin aika heikkolaatuinen, niin minusta se osoittaa selvästi, että jonkinmoista tähdensillantynkää veteen muodostuu. Vaikka vain yksi näistä on tähti, Neitsyen tähtikuvion kirkkain tähti Spica. Kaksi muuta kirkasta kohdetta ovat planeetat Saturnus ja Mars.

Taivaalla näkyvistä kohteista on ainakin kuvan perusteella vaikea päätellä, mikä kolmesta on mikin. Kaikki näyttävät suunnilleen yhtä kirkkailta ja suunnilleen saman värisiltä. Sitä paitsi molempien planeettojen kirkkaudet vaihtelevat. Marsin näennäinen kirkkaus Maasta katsottuna vaihtelee logaritmisella magnitudiasteikolla -3:n ja +1,6:n välillä riippuen siitä, kuinka lähellä Maata se on. Saturnuksen kohdalla suurin muutos tulee siitä, ovatko renkaat Maata vasten kohtisuorassa vai Maan ja Saturnuksen tasossa. Vaihtelua on noin -0,5:stä +1,0:aan. Spican Magnitudi on noin +1. 

Tunnistus tapahtuukin helpoiten kuvajaisen avulla, joka ei ole niin kirkas kuin puhkipalanut valonlähde. Punaisen planeetan Marsin kuvajainen on punertava. Spican pintalämpötila on noin 20.000 kelviniä, joten se on hyvin sininen väriltään. Saturnuksen pinta heijastaa kaikkia värejä aika tasaisesti, joten se erottuu lähimpänä etureunaa neutraalin valkoisena kuvajaisena.  Koska Saturnuksen on kirkkaampi kuin Marsin kuvajainen, niin kuvan oton aikoihin Saturnuksen renkaiden on täytynyt olla hyvin näkyvissä tai sitten Mars on ollut aika kaukana Maasta.

Tutkailin netissä olevasta interaktiivisesta tähtikartasta, miltä taivas näytti vähän auringonlaskun aikoihin  24.8.2012 Spring Lake järvellä Duluthissa Minnesotassa, Astro Bobin kuvauspaikalla. Kartasta voi tutkia myös taivaankappaleisiin liittyviä tietoja. Neitsyen tähtikuviossa olevan Spica-tähden näennäisen kirkkauden ilmaiseva magnitudi-luku on +0.98, mikä tarkoittaa kohtuullisen kirkasta tähteä. Tähti on aika kaukana, 262 valovuoden päässä. RA on ekvatoriaalisen koordinaatiston rektaskensio ja Dec deklinaatio. Asiasta kiinnostuneet voivat seurata linkkejä.

Saturnus on jonkin verran kirkkaampi kuvan ottamisen aikoihin kuin Spica. Saturnus oli noin 10 AU-yksikön eli matkan Maasta Aurinkoon päässä Maasta. Siis noin 1500 miljoonan kilometrin. Valolta matkaan kuluu vaajaat 1½ tuntia.

Mars on suunnilleen yhtä kirkas kuin Spica. Koska etäisyys Maasta on 1,58 AU, niin Mars on Aurinkoa kauempana Maasta. Siksi se on suhteellisen himmeä. Marsin etäisyys Maasta vaihtelee 0,5 AU:sta 2,5 AU:hun. Siksi myös Marsin kirkkaus on eri aikoina hyvin erilainen. Kirkkaimmillaan Mars näyttää noin 25 kertaa niin kirkkaalta kuin himmeimmillään.

Valokuvassa myös Marsin vieressä oleva kohde heijastuu vedestä. Se on niin ikään Neitsyen tähdistöön kuuluva Porrima. Etäisyyttä ei tässä ole kerrottu, mutta se on noin 40 valovuotta. Siis Spica ja Porrima eivät ole lähelläkään toisiaan, vaikka Maasta katsottuna molemmat näyttävät kuuluvan Neitsyen tähtikuvioon. Tosin eivät kaikki maallisetkaan tähdet, tähdenlennoista nyt puhumattakaan taida olla olla neitsyitä, vaikka siltä näyttäsi.

Kuulla, jota siis juuri ja juuri ei kuvassa näy, on myös oma magnitudinsa. Vaikka sitäkään ei tässä mainita, niin tässä vaiheessa olevan Kuun magnitudi on noin -6. Se olisi siis monta kertaluokkaa kirkkaampi kuin muut vedestä heijastuvat kohteet ja häiritsisi varmasti tähdensiltoja, jos olisi näkyvissä.

Laitetaan vielä näkyviin, millaisia tähtikuvioita Perosaaresta olisi näkynyt, jos keinotekoinen ja luonnollinen (reposet) valosaaste ei olisi häirinnyt. Suomessa aika on 3 tuntia edellä UTC-aikaa, siitä kellonaika 21:30. Jos taivaalla näkyi yksi muita kirkkaampi tähti, niin se oli luultavasti Capella. 

Valokuva: Bob King

Tämä niin ikään Bob kingin kuva näyttää, miten tähdet heijastuvat tyvenestä vedestä. Ei näitä oikein tähdensiltoiksi voi nimittää.


Kun näitä yleensä seuraa nimettömät puskista huutelut tekijänoikeuksien perään, niin selvennettäköön tässä lopuksi vielä sitaattioikeuden keskeisiä piirteitä. 

"Tekijänoikeudellisen sitaattikäsitteen mukaan sitaatti on omaan esitykseen liittyvä, esimerkiksi sen väitteitä tukeva tai havainnollistava ote materiaalista, jonka tekijänoikeudet eivät ole sitaatin lainaajalla. Sitaattioikeus on oikeus, jonka mukaan ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”.

Tekijänoikeudellisen sitaattikäsitteen mukaan sitaatti on omaan esitykseen liittyvä, esimerkiksi sen väitteitä tukeva tai havainnollistava ote materiaalista, jonka tekijänoikeudet eivät ole sitaatin lainaajalla. Sitaattioikeus on oikeus, jonka mukaan ”julkistetusta teoksesta on lupa hyvän tavan mukaisesti ottaa lainauksia tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa”."

Erityisessä suojeluksessa ovat tieteelliset esitykset, joihin tämä poikkitieteellinen blogi ilman muuta kuuluuu. Kuten tästä voi päätellä.

"Tieteelliseen tai populääritieteelliseen esitykseen (luento, artikkeli, opetusmateriaali, blogikirjoitus) saa ottaa mistä tahansa mitä tahansa valokuvia, valokuvateoksia, piirroksia ja mitä tahansa kuvia, jos kuvan aihe liittyy keskeisesti esityksen aiheeseen. Kuvat eivät voi olla esityksen pääasia, vaan nimenomaan täydentävät itse esitystä. Sekä kuvaajan että teoksen tekijät on mainittava hyvän tavan mukaisesti. Esitystä ei voi hyödyntää kaupallisesti, mutta esimerkiksi jakelu verkossa on sallittua."

Paluu Peronsaarelle

Makallamme oli Herran siunaus, minkä Hän näytti selvin merkein. Munter kyntää Näsijärveä täysin purjein Tampereen horisontin Näsinneuloineen jäädessä takavasemmalle.

Peronsaari on Tampereen kaupungin omistama retkisaari Näsijärvellä noin 10 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Saarelle rakennettiin 1930-luvulla mökki Hämeen läänin maaherran kesähuvilaksi. Mökki ei ole ihan pieni, koska sinne piti pystyä majoittamaan maaherran perheen väen lisäksi ajalle ominaisesti renki ja pari piikaa. Kun maaherrana oli vuodesta 1930 aina vuoteen 1959 Sigurd Mattsson, niin muita maaherroja ei saarella ole minun tietääkseni asustellut. 50-luvulla saari oli hetken muussa käytössä, kunnes se 1964 muutettiin Tampereen kaupungin virkistysalueeksi. Tämä tieto ulkomuistista saaren isännän Reino Uituksen minulle kertomana.

Itse kävin Peronsaarella ensimmäistä kertaa kesällä 1999 Matti J. Kalevan vetämällä miljöömuotokuvakurssilla. Minulla oli käytössäni silloin ensimmäinen LCD-näytöllä varustettu digikamerani, Agfa ePhoto 1280, jossa oli huikea 1280x960 pikselin kenno. Muilla kurssilaisilla on suunnilleen kaikilla filmikamerat, joiden ylivoimaiseen laatuun silloin ja hamassa tulevaisuudessa moni vannoi ääni suurta halveksuntaa digiä kohtaan väristen.

Vaikka olen purjehtinut paljonkin Näsijärvellä, niin Peronsaari on tullut aina vain ohitettua ilman maihinnousua. Joten paluuni tänä syksynä Peronsaarelle tapahtui 15 vuoden poissapysymisen jälkeen.

Seurakin oli osin samaa. Osallistuin yhteen Matin paatin Munterin satavuotispurjehdukseen. Paatti sanan myönteisimmässä merkityksessä on minusta kuvaavin ilmaisi uransa siis vuonna 2014 luotsilaivana Pohjanmerellä aloittaneesta Munterista. Alla on satunnaisia kuvia näistä kahdesta matkasta. Kuvat on otettu räpsien ilman sen suurempaa tarkoitusta. Joten jos joku ei löydä niistä tarinallista punaista lankaa, se saattaa johtua siitäkin, että sitä ei ole. 

Alus 15 vuotta sitten oli kovan onnen Murole, tässä tosin Särkänniemen laiturissa. Purjeet ovat kovasti tutun näköiset.

Kipparin habitus näytti tältä 15 vuotta sitten. 

Minäkin sain olla olla ruorissa. En ajanut edes kiville, sen saivat muut hoitaa. 

Sakarin ja minun työpaikka, tavallinen lukiopainotteinen aikuislukio siirrettin näihin aikoihin Vantaan aikuisopiston organisaatioon. Sen seurauksena. Sakarin ja minun toimenkuvaan tuli valokuvauksen opettamista. Kun meillä ei ollut minkäänlaita muodollista koulutusta tähän, niin kävimme lyhyen ajan sisällä kaikki mahdolliset (ja muutaman mahdottomankin VVI-kurssin). Meillä oli jopa etukäteen maksettu piikki kyseisen oppilaitoksen koulutukseen. Ainakin minä käytin sitä hyödykseni runsaasti.  

Kaikkien kurssien todellista luonnetta ei viitsitty yksilöidä opiston kurssit hyväksyvälle johdolle. Esimerkiksi 15 vuotta sitten olimme Peronsaarella miljöömuotokuvakurssilla. Jotta miljöö pääsisi paremmin esille, niin kuvatut mallit eivät pahemmin vaatteilla koreilleet. Tämän kuvan voi sitten jokainen nähdä monen moisten symbolilasien lävitse. Minun laseissani on tässä kuvassa tasa-arvoisuutta monessakin mielessä korostava hionta. 

Seuraava tarina tähän kuvaan mitenkään muuten liittymättä kuin korkeintaan siten, että vasemmanpuoleinen malli on Silvio Berlusconin sanoin "hyvin ruskettunut". Pari vuotta tämän jälkeen olimme Sakarin kanssa peräti viikon kestäneellä  VVI:n kurssilla  Tamperella. Koulutushakemusta tehdessä ei tainnut tulla painotettua sitä, että kurssin puitteissa tehdään viikon mittainen ekskursio Rhodokselle. Kun kurssi oli lokakuussa, niin meidän kahden kurssilaisen kohtuullisen tuore ja syvä rusketus herätti kollegoissa lievää hämmästystä takaisin arkityöhön palatessamme. Olisiko hieman kademieltäkin ollut aistittavissa?  

Jos Sakarin muistaa tai haluaa muistaa nämä toisin, niin alla on osasto kommentteja varten.

Sakari kuvaa miljöötä ison koon kameralla. Miljööllä on nimikin. Se on Milla.

Tällä kuvaussessiolla oli jokin tarinallinen taustakertomus, mutta en kuollaakseni muista mikä ja varsinkaan en tämän perusteella pysty sitä päättelemään. Sateeseen se jotenkin liittyi. 

Kipparin à la carte oli 15 vuotta sitten täsmälleen sama kuin nytkin. Suolaisia ja makeita räiskäleitä.

Muotokuva miljöössä eli Sakari kylmässä saunassa. Ainoa ongelma tietysti on se, että miljöö on aika vaikeasti hahmotettavissa. Kun parin vuoden kuluttua aloin suorittaa valokuvaajan ammattitutkintoa, niin tämä kuva oli yhdessä portfoliossani mukana. Tämä oli ainoa sen portfolion kuvista, jota ei haukuttu ihan lyttyyn. 

Vaan enemmän siitä vihastuin kuin lannistuin,  suoritin tutkinnon loppuun ja vielä valokuvaajan erikoisammattitutkinnon sen päälle. 

Not altogether bad. Siis tämä kuva.

"Ei jumalaut! Mää en millä lakkaa ihmettelemäst millai mies pitä kaike romu takanas. Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui. Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärrä, mut kuin helvetin taval rätei. Ei, mää ole mahdottoma hämmästyny. Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty."

Munterkin liikkuu alamäkeen ihan kivasti.

Yhteiskunnan uuskolmijako. Työtätekevä, omistava ja frihetsorienterad luokka. 

Lähtösatama lienee bongattavissa.

Kun kippari ja perämies pantiin yli laidan, niin minä sain olla hetken kapteenina. 

Saaressa keskityin miljöömuotokuvaukseen peräti kolmen kuvan voimalla. Tässä kuvassa uskoni Älykkääseen Suunnitteluun (ID) vahvistui. Mänty ei voi millään kasvaa sattumalta sellaisen lenkin tehden, että siitä muodostuu täydellinen istuin nuoren naisen ahterille.

Miljöömuotokuva saman saunalaiturin läheltä kuin 15 vuotta sitten.

Miesten saunavuorolla ilmassa oli vahva testosteronin tuntu. Tosin lähinnä juttujen sisällössä. 

Viimeinen (ja ainoa) ehtoollinen Munterin salongissa. Opetuslapset ovat tässä kovasti naisvoittoisia. Vasemmalla näkyvät kädet eivät suinkaan siunaa ruokaa (joka oli taivaallisen hyvää siitä huolimatta), vaan liruttavat pussiviiniä  muovimukiin muovittoman syyskuun kunniaksi. 

Vuoden luultavasti viimeinen lämmin viikonloppu sai Peronsaaren laiturit täyttymään illan lähestyessä. Valitettavasti on todettava, että osalla nuorisosta käsitys soveliaasta äänenkäytöstä niin volyymin kuin sen jatkuvuudesta aamuyön tunteihin oli erilainen kuin minulla. Munterin sisällä se ei haitannut, mutta kannelle ei huvittanut jäädä katselemaan tähtitaivasta.

Laiva-aamiainen kannella tarjottuna.

Valkosuklaa-mansikka pikapuuroa. Maistui selvästi paremmalta kuin mitä nimestä voisi päätellä.

Pidin pienen sienitunnistuskurssin miehistön messitytölle. Saari oli täynnä sieniä, useimmat vain syömäkelvottomia. Vasemmalla suippumyrkkyseitikki (†††), oikealla jokin rousku (ryöpättävä), jota en onnistunut tunnistamaan (ei ennen varmaan tunnistusta ruuaksi) edes kotona ainakaan valokuvan perusteella. Lakki ja jalka olivat saman väriset, kellan ruskeat. Maito valkoista. Tunnistaako joku?

Laivaristeilyille olennaisena osana kuuluvat perinteiset päivätanssit.

Sumun hälvettyä tutkitaan kuvitellun ja todellisen kurssin välinen eroavuus. Vitsi, vitsi. Ei ajettu kiville, mutta paluumatkan alkaessa sumu oli kohtaisen sakea. 

Sumun seasta vähitellen esiin tulevat purjeveneet värikkäine myötätuulipurjeineen olivat hauska näky. Paluumatkalla tuuli oli siis meille täysin vastainen ja heikko, joten prutkuttelimme koko matkan koneella.

Poncho. Desing MJK.

Annoin yllä väärää todistusta lähimmäisestä. Matilta onnistuu myös halkaistujen grillimakkaroiden ja niitä sapluunana käyttäen kolmikulmaisten munien paistaminen. 

Makkaroiden kääntäminen piti kuitenkin jättää osaavimpiin käsiin.

Näyttää makkaraperunoilta, mutta tosiasiassa tässä maustetaan jälkiruokana ollutta omenapaistosta Stroh-rommilla. 

Loppumatkasta minäkin sain olla ruorissa, vaikka silmälaseista puuttui toinen sanka. Enkä taaskaan ajanut kiville. Pelastusvene oli kuitenkin jo valmiiksi vesillä.

Tämän kertainen miehistö. Siteerataan Linnaa soveltaen vielä toisenkin kerran. "Ei paskempi reissu, mutta tulipa tehtyä!"

Loppukevennys videon muodossa. Kun laittaa asetuksista laaduksi 720, niin kuva on laadullisesti ihan kelvollinen tähän tarkoitukseen.

Dance like a bee, sting like a hornet

Tuskin kovin moni tuli aikoinaan kiinnittäneeksi huomiota Cassius Clayn (myöh. Muhammad Alin) paljon siteerattuun säkeeseen "Float like a butterfly, sting like a bee" liittyvään luonnontieteelliseen ristiriitaisuuteen. Mehiläinen kun ei pistä kuin kerran ja putoaa sitten itse kuolleena kanveesiin koko takaruumiin piikkeineen päivineen revetessä irti. Ampaiset, herhiläiset  (englanniksi hornet) niistä suurimpina ja aggressiivisimpina, taas voivat pistää piikillään useita kertoja.  

Toisaalta Clay lähinnä tanssi vastustajansa alta pois pyörien  tämän ympärillä valmiina pistämään aina tilaisuuden tullen, joten tieteellisesti oikeaoppisempi riimi olisi mennyt jotenkin näin: "Dance like a bee, sting like a hornet". Mehiläinenhän  kertoo lajikumppaneilleen hyvän mesipaikan sijainnin tanssahtelemalla lennossa. Minusta Clayn liikehdintä kehässä, varsinkin Alina otellessaan, muistutti  mehiläisen pörräämistä. Ainakin paljon enemmän kuin perhosen lepattelua.

Ehkä varsinkin nuoruudessaan riimittelystä kovasti innostunut Clay/Ali menikin tässä enemmän riimin kuin hyönteisten taksonomian ehdoilla. Sonny Listonille osoitettu runonpätkä kuului kokonaisuudessaan näin.  

Float like a butterfly, sting like a bee

The hands can't hit what your eyes can't see

Jos Mohammad Ali (millä kutsun häntä tästä eteenpäin) olisi halunnut käyttää vähän pidempään taistelukunnossa pysyvää pörriäistä, niin olisi voinut riimitellä vaikka näin.

Dance like a bee, sting like a hornet

It will knock you out like a cornet

Kornettihan on tunnetusti sekä trumpetin kaltainen soitin että käytöstä poistunut ratsuväen sotilasarvo. Molemmat sopivat hyvin tähän asiayhteyteen. 

Jos Mohammad Ali olisi sattunut oleman suomalainen, niin minulla olisi takataskussa hyvä riimi samaan lähtöön, eli maailmanmestaruusotteluun Sonny Listonia vastaan. Se kuuluu näin.

Kun tuntee nahoissaan herhiläisen piston,

niin jo kaatuu iso ruma karhu, Sonny Liston

Onneksi minun ei tarvinnut nousta näiden säkeiden jälkeen Alin lailla samaan kehään ärsytetyn karhun kanssa. Vaikka Ali siitä selvisikin, niin myöhempien vaiheiden Parkinsonin taudin takana oletetaan olevan aika merkittävällä osuudella juuri pitkä nyrkkeilyura. Ihan kaikkien iskujen alta Alikaan ei ehtinyt tanssia sivuun.

Tosielämässä mehiläiset ja herhiläiset ovat toistensa vihollisia. Herhiläiset isompina ja voimakkaampina ryöstävät usein mehiläisten pesiä. Neuvokkailla mehiläisillä on kuitenkin jännittävä tapa puolustautua yksittäistä tiedustelijaherhiläistä vastaan ennen kuin tämä ehtii palata muiden luo kertomaan vallattavan mehiläispesän paikan. Mehiläiset muodostavat ison parven kimalaisen ympärille, värisyttävät itseään niin, että parven lämpötila nousee. Mehiläiset kestävät lämpöä paremmin kuin herhiläiset ja lopulta herhiläinen putoaa kanveesiin lämpöhalvaukseen kuolleena.