Natsivartijalle pressikortti pöytään

Poikkitieteilijä tiedetoimittajan roolissa lähdössä tekemään tutkivaa journalismia. Miksi Lidlin kastikkeessa oleva Orlando-merkkinen koiranruoka ei kelpaa meidän Emmalle, mutta patee-tyyppiset kelpaavat. Jos saksalaisen liikkeen natsivartijat tulevat mussuttamaan jotain, vedän hatusta pressikortin pöytään  ja hihasta YK:n ihmisoikeuksien julistuksen. 

Ylen toimittajat olivat joutuneet kaltoin kohdelluiksi kauppakeskuksessa. Siitähän he eivät tykänneet ja asiasta lähtikin kiivas keskustelu sosiaalisessa mediassa.

Kovin on tutun oloista tämä keskustelu. Päällimmäisenä silmiin pistää monista kommenteista läpipaistava asenne: "Minä määrittelen itse julkisen paikan rajat ja kuvaan siellä sanoivat fasistivarijat mitä vaan".

Kun kauppaan mennään kuvauskaluston kanssa pressikortti ja journalistiliiton ultimaatumi edellä, niin varmaan tulee sanomista, eikä se ole "tervetuloa". Riitelyssä harvoin on vain yksi osapuoli (tosin tunnen kyllä monia, joilta sekin onnistuu). Valokuvaajan ammatti on ihmissuhdeammatti. Toisen osapuolen näkökulman ymmärtäminen ja huomioiminen on tällaisen ammatin harrastamisen keskeisimpiä taitoa.

Laki on monessa suhteessa siinä mielessä ristiriitainen, että siinä on vastakkaisiin päämääriin tähtääviä pykäliä. Esimerkiksi sananvapaus ja yksityisyyden suoja. Vastaavasti julkisilla paikoilla on vapaa liikkumisoikeus, mutta toisaalta esimerkiksi kaupat saavat valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin eikä vastaavin syrjivin perustein. Esimerkiksi kauppiaalla tilan haltijana on minusta aivan oikeutettu oikeus määrätä, että kaupassa ei saa käyttäytyä häiritsevästi.

Nyt tullaan tietysti mielenkiintoiseen linjanvetoon. Mikä on häiritsevää käyttäytymistä? Kuka sen määrittelee? Kauppias, muut asiakkaat, kaupassa kuvaava valokuvaaja vai jokin virallinen normi? Häiritsevä käyttäytyminen kun on kuin kauneus, se on katsojan silmissä tai ehkä korvien välissä. Piereskely ruokapöydässä on jollekin normikäytöstä, joku nirppanokka voi pitää sitä ainakin ruokahalua vähentävänä. Vähän vulgaaristi rautalangasta väännetty, myönnän, mutta asia lienee tullut selväksi.

Kyllä minusta tämän asian päättää yksiselitteisesti kauppias. Jos hän on sitä mieltä, että valokuvaus hänen liikkeessään on häiritsevää, niin se on. Itse asiassa minäkään en asiakkaana olisi hirveän mielissäni, jos uutispätkässä haastattelun taustalla näkyisi, kuinka ostan kassalta paketin kortsuja.

Julkisen paikan raja on myös aika liukuva. Kun astutaan kadulta kauppakeskuksen aulaan, mennään siellä olevaan vaateliikkeeseen ja lopulta sovituskoppiin, niin julkisuus tietyllä tavalla kutistuu koko ajan muuttuen lopulta täysin kuvauskieltoiseksi tilaksi. Saa sovituskopissa toki selfien ottaa ja laittaa rintsikkakuvan vaikka saman tien kotona odottavalle raadille arviotavaksi.

Myös kauppaliikkeen koolla on merkitystä, vaikka lakitekstissä ei siitä mitään mainintaa olekaan. On ihan eri asia ottaa valokuva tuosta noin lupia kyselemättä Stokkalla tai pienessä kivijalkaputiikissa.

Voi myös kysyä, mikä into valokuvaajalla on ängetä kauppaan kuvaamaan lupaa kysymättä? Sen ymmärrän, jos kaupassa on jotain epäilyttävää, vaikka myyntipäivän ylittäneitä tuotteita myynnissä. Silloinhan toimitaan juuri kuten lehdistön pitää toimia, vallan vahtikoirina. Toisaalta ei pressikortti hatun reunanauhan alla minun ymmärtääkseni anna mitään erivapauksia sen haltijalle. Pressikortin saa aika helposti, minullakin on sellainen. Se on käyntikortti toiselle osapuolelle siitä, millä asioilla ollaan, ei sen enempää. Toinen osapuoli, kuten kauppias saa suhtautua siihen miten haluaa. Vaikka haistattaa pitkät.

Tässä keskustelussa tuppaa menemään helposti puurot ja vellit sekaisin. Oikeastaan kaksi perustavaa oikeutta, molemmat perustuslaista johdettuja, ei siellä suoranaisesti lakitekstinä olevia. Lakikirjaa yhdestä kohtaa tavaamalla kun suurin osa juridista asioista ei aukene. Journalistilehdessä on aika hyvät ohjeet.

1. Julkisessa tilassa saa kuvata ilman lupaa. Kauppa on julkinen tila. Kaupassa saa siis kuvata ilman lupaa.

2. Liikkeenharjoittajalla on oikeus valita asiakkaansa, kunhan se ei tapahdu etnisin yms. vastaavin perustein.

3. Näin ollen liikkeenharjoittava voi pyytää liikkeessä valokuvaavaa poistumaan liikkeestä, jos hän kokee valokuvauksen häiritsevän liiketoimintaa ja koska tilan haltijana hänellä on siihen oikeus. Itse valokuvaamista julkisessa tilassa hänellä ei ole oikeutta kieltää. Eikoisesti ei oikeutta vaatia filmiä/muistikorttia tyhjennettäväksi, kameran takavarikoinnista puhumattakaan.

4. Jos kuvaaja ei välitä poistumiskehoituksesta, niin kauppias voi pyytää virkavaltaa poistamaan kuvaajan. Itse hänellä ei ole oikeutta pelkästään valokuvaamisen takia käydä käsiksi oikeuksiaan penäävään kuvaajaan. Kauppakeskusten vartijat ovat tässä jossain kauppiaan ja virkavallan välisessä asemassa, heidän valtuuksiaan en tunne sen tarkemmin. Ei ole tullut tarvetta, kun olen ymmärtänyt pyytää luvan kaupassa kuvatessani.

Näin siis asiaa juridisesti ajatellen. Kun elämä ei ole mitään Law and Order lakisarjaa, niin arjen realiteettien mukaan sitä on elettävä eikä lakipykälien pilkunviilausten mukaan. Ilman erityisen perusteltua tarvetta ei pitäisi olla mitään syytä mennä kauppaliikkeeseen kuvaamaan ilman lupaa, vaikka kuvaaminen sinänsä ilman lupaa ei juridisesti ole kiellettyä.

Ajatelkaa itseänne kauppiaan asemassa. Jos teidän valokuvausliikkeeseenne (vielä vähän aikaa sitten monet valokuvaajat pitivät myös fotomyymälää) tulisi kadulta mies kamera kaulassa ja alkaisi räpsiä kuvia ympäriinsä, niin tuskin kommenttinne olisi: "Kuvaa vaan ihan rauhassa mitä haluat. Meillä on tässä kyllä oma kuvaus kesken, mutta älä anna sen häiritä." Ihan riippumatta siitä, onko toisella pressikortti hatussa vai näyttääkö hän enempi satunnaiselta matkailijalta.

Jos minulla olisi kauppaliike ja joku pöllähtäisi sinne kameran kanssa kuvia ottamaan ilman mitään etukäteiskontaktia, niin kyllä minä ajattelisin, että mitä vittua (anteeksi vulgaari ilmaisu, mutta juuri niin minä ajattelisin). Miksi tuo tulee tänne ilman lupaa kysymättä? Varmaan ei mitkään mukavat ajatukset mielessä. Missähän mediassa minun liikkeeni on maassa potkittavana kuin Hesburgerin makkaraperunat?

Kysymys on myös yleisimmistä mielikuvista. Jos yleisön keskuuteen leviää sellainen käsitys, että valokuvaajat kuvaavat missä laki sen vain mitenkään sallii ja antavat piu paut esim. liikkeenharjoittajien toiveille olla kuvaamatta, niin ei se ole hirveän hyvää good williä alalle.

Tähän on turha väittää vastaan sillä, että eihän me sitä tarkoiteta. Käsitykset asioiden todellisesta laidasta elävät julkisuudessa ihan omaa elämäänsä eikä sen kohteilla ole yleensä mitään mahdollisuutta vaikuttaa suuren yleisön käsityksiin siitä. Hesburgerin makkaraperunat ja muutamat muut lehdissä alunperin pikku juttuina olleet ja täysin lapasesta lähteneet tapaukset ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Tutkivan journalismin riemuvoitto. Orlandon violettikantinen Paloja kastikkeessa mömmö ei kelpaa muillekaan koirille. Miten muuten voisi olla selitettävissä, että lähes pelkästään sitä on jäljellä. Alunperin pakkauksessa on yhtä paljon kaikkia kolmea sorttia. 

Emma syö  kahta muuta himokkaasti, mutta violettikantista vain pitkin hampain. Viimeksi se oksensi syömänsä. 

ps. En kysynyt lupaa kuvaukseen, mutta tämä onkin tutkivaa journalismia, vallan vahtikoirana olemista.  Saumatonta tiimityötä. Minä kuvaan, vahtikoira Emma tutkii pakkausten sisällöt.

Vallan vahtikoira tutkivan journalismin uuvuttamana.