Paluu Peronsaarelle

Makallamme oli Herran siunaus, minkä Hän näytti selvin merkein. Munter kyntää Näsijärveä täysin purjein Tampereen horisontin Näsinneuloineen jäädessä takavasemmalle.

Peronsaari on Tampereen kaupungin omistama retkisaari Näsijärvellä noin 10 kilometriä Tampereelta pohjoiseen. Saarelle rakennettiin 1930-luvulla mökki Hämeen läänin maaherran kesähuvilaksi. Mökki ei ole ihan pieni, koska sinne piti pystyä majoittamaan maaherran perheen väen lisäksi ajalle ominaisesti renki ja pari piikaa. Kun maaherrana oli vuodesta 1930 aina vuoteen 1959 Sigurd Mattsson, niin muita maaherroja ei saarella ole minun tietääkseni asustellut. 50-luvulla saari oli hetken muussa käytössä, kunnes se 1964 muutettiin Tampereen kaupungin virkistysalueeksi. Tämä tieto ulkomuistista saaren isännän Reino Uituksen minulle kertomana.

Itse kävin Peronsaarella ensimmäistä kertaa kesällä 1999 Matti J. Kalevan vetämällä miljöömuotokuvakurssilla. Minulla oli käytössäni silloin ensimmäinen LCD-näytöllä varustettu digikamerani, Agfa ePhoto 1280, jossa oli huikea 1280x960 pikselin kenno. Muilla kurssilaisilla on suunnilleen kaikilla filmikamerat, joiden ylivoimaiseen laatuun silloin ja hamassa tulevaisuudessa moni vannoi ääni suurta halveksuntaa digiä kohtaan väristen.

Vaikka olen purjehtinut paljonkin Näsijärvellä, niin Peronsaari on tullut aina vain ohitettua ilman maihinnousua. Joten paluuni tänä syksynä Peronsaarelle tapahtui 15 vuoden poissapysymisen jälkeen.

Seurakin oli osin samaa. Osallistuin yhteen Matin paatin Munterin satavuotispurjehdukseen. Paatti sanan myönteisimmässä merkityksessä on minusta kuvaavin ilmaisi uransa siis vuonna 2014 luotsilaivana Pohjanmerellä aloittaneesta Munterista. Alla on satunnaisia kuvia näistä kahdesta matkasta. Kuvat on otettu räpsien ilman sen suurempaa tarkoitusta. Joten jos joku ei löydä niistä tarinallista punaista lankaa, se saattaa johtua siitäkin, että sitä ei ole. 

Alus 15 vuotta sitten oli kovan onnen Murole, tässä tosin Särkänniemen laiturissa. Purjeet ovat kovasti tutun näköiset.

Kipparin habitus näytti tältä 15 vuotta sitten. 

Minäkin sain olla olla ruorissa. En ajanut edes kiville, sen saivat muut hoitaa. 

Sakarin ja minun työpaikka, tavallinen lukiopainotteinen aikuislukio siirrettin näihin aikoihin Vantaan aikuisopiston organisaatioon. Sen seurauksena. Sakarin ja minun toimenkuvaan tuli valokuvauksen opettamista. Kun meillä ei ollut minkäänlaita muodollista koulutusta tähän, niin kävimme lyhyen ajan sisällä kaikki mahdolliset (ja muutaman mahdottomankin VVI-kurssin). Meillä oli jopa etukäteen maksettu piikki kyseisen oppilaitoksen koulutukseen. Ainakin minä käytin sitä hyödykseni runsaasti.  

Kaikkien kurssien todellista luonnetta ei viitsitty yksilöidä opiston kurssit hyväksyvälle johdolle. Esimerkiksi 15 vuotta sitten olimme Peronsaarella miljöömuotokuvakurssilla. Jotta miljöö pääsisi paremmin esille, niin kuvatut mallit eivät pahemmin vaatteilla koreilleet. Tämän kuvan voi sitten jokainen nähdä monen moisten symbolilasien lävitse. Minun laseissani on tässä kuvassa tasa-arvoisuutta monessakin mielessä korostava hionta. 

Seuraava tarina tähän kuvaan mitenkään muuten liittymättä kuin korkeintaan siten, että vasemmanpuoleinen malli on Silvio Berlusconin sanoin "hyvin ruskettunut". Pari vuotta tämän jälkeen olimme Sakarin kanssa peräti viikon kestäneellä  VVI:n kurssilla  Tamperella. Koulutushakemusta tehdessä ei tainnut tulla painotettua sitä, että kurssin puitteissa tehdään viikon mittainen ekskursio Rhodokselle. Kun kurssi oli lokakuussa, niin meidän kahden kurssilaisen kohtuullisen tuore ja syvä rusketus herätti kollegoissa lievää hämmästystä takaisin arkityöhön palatessamme. Olisiko hieman kademieltäkin ollut aistittavissa?  

Jos Sakarin muistaa tai haluaa muistaa nämä toisin, niin alla on osasto kommentteja varten.

Sakari kuvaa miljöötä ison koon kameralla. Miljööllä on nimikin. Se on Milla.

Tällä kuvaussessiolla oli jokin tarinallinen taustakertomus, mutta en kuollaakseni muista mikä ja varsinkaan en tämän perusteella pysty sitä päättelemään. Sateeseen se jotenkin liittyi. 

Kipparin à la carte oli 15 vuotta sitten täsmälleen sama kuin nytkin. Suolaisia ja makeita räiskäleitä.

Muotokuva miljöössä eli Sakari kylmässä saunassa. Ainoa ongelma tietysti on se, että miljöö on aika vaikeasti hahmotettavissa. Kun parin vuoden kuluttua aloin suorittaa valokuvaajan ammattitutkintoa, niin tämä kuva oli yhdessä portfoliossani mukana. Tämä oli ainoa sen portfolion kuvista, jota ei haukuttu ihan lyttyyn. 

Vaan enemmän siitä vihastuin kuin lannistuin,  suoritin tutkinnon loppuun ja vielä valokuvaajan erikoisammattitutkinnon sen päälle. 

Not altogether bad. Siis tämä kuva.

"Ei jumalaut! Mää en millä lakkaa ihmettelemäst millai mies pitä kaike romu takanas. Kui helvetin taval sitä voi oikke rakasta rätei ja lumpui. Jokku rakastava nätei flikoi, ja sen mää kyl ymmärrä, mut kuin helvetin taval rätei. Ei, mää ole mahdottoma hämmästyny. Mää ihmettelen oikke kauhiast tämmöst ja ole niinkun klavul päähä lyöty."

Munterkin liikkuu alamäkeen ihan kivasti.

Yhteiskunnan uuskolmijako. Työtätekevä, omistava ja frihetsorienterad luokka. 

Lähtösatama lienee bongattavissa.

Kun kippari ja perämies pantiin yli laidan, niin minä sain olla hetken kapteenina. 

Saaressa keskityin miljöömuotokuvaukseen peräti kolmen kuvan voimalla. Tässä kuvassa uskoni Älykkääseen Suunnitteluun (ID) vahvistui. Mänty ei voi millään kasvaa sattumalta sellaisen lenkin tehden, että siitä muodostuu täydellinen istuin nuoren naisen ahterille.

Miljöömuotokuva saman saunalaiturin läheltä kuin 15 vuotta sitten.

Miesten saunavuorolla ilmassa oli vahva testosteronin tuntu. Tosin lähinnä juttujen sisällössä. 

Viimeinen (ja ainoa) ehtoollinen Munterin salongissa. Opetuslapset ovat tässä kovasti naisvoittoisia. Vasemmalla näkyvät kädet eivät suinkaan siunaa ruokaa (joka oli taivaallisen hyvää siitä huolimatta), vaan liruttavat pussiviiniä  muovimukiin muovittoman syyskuun kunniaksi. 

Vuoden luultavasti viimeinen lämmin viikonloppu sai Peronsaaren laiturit täyttymään illan lähestyessä. Valitettavasti on todettava, että osalla nuorisosta käsitys soveliaasta äänenkäytöstä niin volyymin kuin sen jatkuvuudesta aamuyön tunteihin oli erilainen kuin minulla. Munterin sisällä se ei haitannut, mutta kannelle ei huvittanut jäädä katselemaan tähtitaivasta.

Laiva-aamiainen kannella tarjottuna.

Valkosuklaa-mansikka pikapuuroa. Maistui selvästi paremmalta kuin mitä nimestä voisi päätellä.

Pidin pienen sienitunnistuskurssin miehistön messitytölle. Saari oli täynnä sieniä, useimmat vain syömäkelvottomia. Vasemmalla suippumyrkkyseitikki (†††), oikealla jokin rousku (ryöpättävä), jota en onnistunut tunnistamaan (ei ennen varmaan tunnistusta ruuaksi) edes kotona ainakaan valokuvan perusteella. Lakki ja jalka olivat saman väriset, kellan ruskeat. Maito valkoista. Tunnistaako joku?

Laivaristeilyille olennaisena osana kuuluvat perinteiset päivätanssit.

Sumun hälvettyä tutkitaan kuvitellun ja todellisen kurssin välinen eroavuus. Vitsi, vitsi. Ei ajettu kiville, mutta paluumatkan alkaessa sumu oli kohtaisen sakea. 

Sumun seasta vähitellen esiin tulevat purjeveneet värikkäine myötätuulipurjeineen olivat hauska näky. Paluumatkalla tuuli oli siis meille täysin vastainen ja heikko, joten prutkuttelimme koko matkan koneella.

Poncho. Desing MJK.

Annoin yllä väärää todistusta lähimmäisestä. Matilta onnistuu myös halkaistujen grillimakkaroiden ja niitä sapluunana käyttäen kolmikulmaisten munien paistaminen. 

Makkaroiden kääntäminen piti kuitenkin jättää osaavimpiin käsiin.

Näyttää makkaraperunoilta, mutta tosiasiassa tässä maustetaan jälkiruokana ollutta omenapaistosta Stroh-rommilla. 

Loppumatkasta minäkin sain olla ruorissa, vaikka silmälaseista puuttui toinen sanka. Enkä taaskaan ajanut kiville. Pelastusvene oli kuitenkin jo valmiiksi vesillä.

Tämän kertainen miehistö. Siteerataan Linnaa soveltaen vielä toisenkin kerran. "Ei paskempi reissu, mutta tulipa tehtyä!"

Loppukevennys videon muodossa. Kun laittaa asetuksista laaduksi 720, niin kuva on laadullisesti ihan kelvollinen tähän tarkoitukseen.