Sunday, 5 October 2014

190 kilometriä tankkaamatta


Tuli käytyä Turuus. Kirjamessuilla. Tässä enemmän poikkitieteellinen kuin analyyttinen valokuvakertomus matkalta.

Hain Oulunkylästä kaverin kyytiin kartturiksi ja seurustelu-upseeriksi. Matka alkoi lupaavasti. Auton mittarikin lupasi, että selviäisimme Turkuun asti tankkaamatta.

Volvon mittarin lukemiin ei nähtävästi voi luottaa. Jo ennen Turun moottoritietä aloin kinata kartturin kanssa parhaimman reitin valinnasta. Äänet reitistä jakautuivat: Minä 1;  kartturi ja navigaattori 2.  Ajoin hampaita kiristellen demokraattisesti valittua reittiä, paluumatkalla kaveri sai ajaa.

Kahvi- ja pissatauko moneen otteeseen haukutuilla ABC-asemalla. Huomioni kiinnittyi vessan pisuaarien siisteyteen ja riittävään lukumäärään. Ihmisten kuvaaminen intiimeissä tiloissa ilman lupaa ei ole sallittua, mutta kielto ei koske inteemejä tiloja sinänsä. Varmaan siellä saa selfienkin ottaa, ainakin jos on sinut itsensä kanssa.

Kamera kaulassa yleiseen vessaan meno voi joistakin tuntua omituiselta. Siksi tämä kuva on otettu kännykän kameralla. Tavanomaisen dokumentoivan kuvan ottaa 50 euron kännykän kameralla siinä kuin tonnien järkkärillä. Kännykällä kuvia räpsittäessä ihmiset eivät yleensä kiinnitä edes mitään huomiota asiaan. Ainakin, jos kuvataan neutraalimmassa ympäristössä kuin pisuaarien rivistössä.

Messujen yhteydessä oli näköjään Sitikan 2CV:n kokoontumisajo. Kaverin pupillit laajenivat tämän näyn edessä.

Turkulaisen identiteetin alennustila. Turun jäähalli, Tepsin kotikenttä on nykyään HK (Helsingin kauppiaat) Areena. Tepsin maalilaulukin "Hunajata, hunajata, hunajata mulle..." pitäisi sanoittaa uudestaan. "HK:n sinistä, HK:n sinistä,HK:n sinistä mulle..."

Kielletyt käskyt!


Savuttava ihminen, Homo Smokensis. Suljettava häkkiin vaarallisuutensa vuoksi.

Liikeidea se on tämäkin. Saattoi ostaa syntymäpäivänsä mukaisen sanomalehden. Kysyin myyjältä, että pitääkö henkkarilla todistaa. Ei kuulemma tarvinnut, saa ostaa lahjaksikin tai ihan muuten vaan.

Uusi Aura oli turkulainen päivälehti, Kokoomuksen äänenkannattaja. Jonkinlainen Uuden Suomen turkulainen versio siis. Kuvan satunnaisen numeron etusivun uutisen otsikointi kertoo aika hyvin lehden linjan. Lehti tuli meille kotiin Orivedelle aina lehden konkurssiin menoon vuonna 1964 asti. Itse luin siihen aikaan lehdestä lähinnä sarjakuvat ja urheilu-uutiset. Tepsin pärjääminen niin jääkiekossa kuin jalkapallossakin oli lehdessä hyvin domumentoitu.

Ihmettelin jälkeenpäin lehden tuloa meille, vanhempani kun olivat enemmän liberaaleja kuin oikeistolaisia poliittiselta kannaltaan. Tosin politiikkaa ei meillä kotona juuri puhuttu, ei ainakaan lasten kuulleen. Nähtävästi turkulainen näkökulma oli tärkeämpi syy lehden tilaamiseen kuin poliittinen näkökanta.

Minun syntymäpäiväni lehden numeroa ei löytynyt. Myyjälle ihan vain vinkiksi, että pelkkä vuoden mukaan järjesteäminen ei riitä. Jos numerot vuoden sisällä on täysin sekaisin, niin etsijän into loppuu helposti ennen aikojaan.

Minulle ei oikein selvinnyt, mikä yhteys oli kirjoilla ja Heurekan Heko Montosen vetämällä Pop-up Heureka – liikkuva tiedeshow -esityksellä. Vaan onko välii? Yleisöllä, varsinkin nuoremmalla, oli välillä kirjaimellisesti hämmästyksen sormi kummastuksen suussa. Kyl määki Turuus näin, kuinka vaahtokarkki kutistuu kuin – no vaikka pyy maailmanlopun edellä.

Historioitsija Teemu Keskisarja on lapsuuden tuttavani. Siis Teemun lapsuuden. Pelasin Teemua vastaan shakkia noin 25 vuotta sitten kerran tai kaksi, en enää tarkkaan muista. Lopputulokset muistan. Pataan tuli aika pahasti.

Teemu kertoo sotahistoriallisesta kirjastaan Tolvajärven jälkeen. Kuulijakunta on aika silmiinpistävästävän miesvoittoinen. Hiusten määrästä ja harmausasteesta päätellen ei ihan märkäkorvaistakaan.


Kirjailija ei ole enää pelkästään kammiossaan nyhertävä erakko, joka antaa vain kirjojensa puhua. Kirjailija itse on selvästi osa markkinointikoneistoa. Esiintymistaitoisimmille on kysyntää, kuten Heurekan tapahtumapäällikölle Paula Havasteelle. Ylempänä  "leikkimielinen" tietokirjaraati, alempana sohvalla kirjan "Suomalaisia tieteen huipulla" toimittajatroikka.

Kävin noin puolessa kymmenessä esiintymistilaisuudessa. Paitsi että esiintyvät kirjailijat olivat minusta hyvin sanavalmiita, niin heillä oli myös sanottavaa. Kerta kaikkiaan mukavia tieto- ja tunnelmapläyksiä toinen toisensa perään. Mittakin oli just sopiva, yleensä 20 minuuttia.

Tällaiset jäivät käteen näiltä messuilta. Aika maltillista siis. Teemun kirja tulikin luettua melkein kokonaan jo eka iltana. Meret vaikuttaa mielenkiintoiselta tietoteokselta, kuten Ursan kirjat yleensäkin. Palaan sen poikkitieteelliseen arvioon, kunhan olen saanut luettua kirjan ensin. Ajattelin kuitenkin pitäytä perinteisessä järjestyksessä, toisin kuin vaikka Elonkehän päätoimittaja (tosin sittemmin erotettu) Jouko Kämäräinen Kari Enqvistin tuotantoa arvioidessaan

Nimmari kirjassa nostaa sen divariarvoa. Ei paljon, mutta kaikki on kotiinpäin. Vinkki. Älä pyydä omistuskirjoitusta, ellet ole itse tunnetumpi kuin tekijä. Omistuskirjoitus laskee kirjan divariarvoa. Teemulle vinkki. Jos nimikirjoitus on yhtä surkea kuin minulla, niin sitä kannattaa vähän kehittää. Omistuskirjoitus on osa kirjan markkinointia.

Tämä nimmari on melkein kuin minun kynästäni.  Niin käsialan kuin jopa nimen sisällön suhteen.

Ostaisitko nimmarilla varustetun kirjan kirjailijalta, jonka nimikirjoitus on tätä tasoa? Minä en ainakaan ostaisi. Onneksi minun ei itse tarvitse, kun kustantajilla on tapana jakaa kirjailijoille vapaakappaleita.

Pohdiskelen aina välillä, mikä motiivi minulla on kirjoitella ja kuvittaa tätä blogia. Yhden jutun kirjoittaminen ja kuvien kanssa sählääminen vie aikaa tyypillisesti 2-3 tuntia, mutta eläkeläisenä minun ei tarvitse laskeskella tuntieni määrää, korkeintaan alkaa pikku hiljaa tajuamaan niin määrän rajallisuuden. 

Rahaa näistä ei tule sentin senttiä, mutta eipä toisaalta näistä ole juuri kulujakaan. Mainoksiin en suostu. Ensinnäkin haluan säilyttää täydellisen riippumattomuuden ja toiseksi mainostajien kiinnostus tällaiseen marginaaliseen blogiin on hyvin rajallista, lähinnä olematonta. 

Enempi vähempi uskollisia lukijoita minulla on tilastotiedoista päätellen noin 200. Ei paljon, mutta yhteen tilaan laitettuna ei ihan hirveän pieni määräkään.  Jos oletaan, että tähän blogiin voi eksyä kerran vahingossa, mutta ei enää kahdesti, niin enempi vähempi harkiten blogissa on käymyt pyörein luvuin tuhat 3000 lukijaa ja he ovat  lukeneet keskimäärin 50 eri bloggausta (550:stä).  Erilaisiin muoti- ja sapuskablogeihin verrattuna pieniä lukuja, mutta lähestulkoon mr. Nobodyn kirjoittamina kaukana valtavirroista liruvana poikkitieteellisenä purona minusta ihan kunnioitettava saavutus. Riittää minulle. 

Osan lukijoista tunnen somen ulkopuoleltakin, osa on fyysisinä henkilöinä minulle täysin tuntemattomia. Voin vain arvailla monien lukijoiden oikeaa nimeä, ulkonäköä, ikää, sukupuoltakin ja vaikka asuinpaikkaa. Ei se edes haittaa. Jos nämä minun aika poleemiset kirjoitelmani antavat ajattelemisen aihetta, joillekin jopa kommentoinnin, niin en tunne kirjoittavani tyhjyyteen.  

Blogin pito on yksi harvoista asioista, joita voin kutsua harrastuksekseni. Vaikka kirjoitan ja kuvaan sitä siis osin itseni mielenvirkistykseksi. niin päämääräni on härnätä, ravistella, tuottaa hupia ja vähän harmiakin blogini lukijoille. Palautteesta ja lukijoiden määrästä päätellen olen siinä väliin jopa onnistunut. 

12 comments:

  1. Ammattilehtikuvaaja5 October 2014 at 16:19

    Onko tämä mielestäsi valokuvajournalismia? Kun itse annat niin innokkaasti vinkkejä muille, niin tässä pari itsellesi. Kannattaa kuvittaa muillakin kuin vakiolevyisillä vaakakuvilla. Kannattaa kuvata muustakin kuvakulmasta kuin silmän tasalta. Kannattaa valita vähän yleisempi näkökulma kuin oman navan tuijottelu. Nämä noin alkajaisiksi. Lisää tulee, kunhan olet korjannut nämä puutteet vähän paremmalle tolalle.

    ReplyDelete
  2. Mitä ärhäkkäämpiä ja henkilöön asian sijasta kohdistuvia kommentteja esitetään, sitä enemmän toivoisi kommentin yhteydestä löytyvän kommentoijan nimi, mieluummin todellinen. CV:tä ei tarvitsi esittää, kuten eräällä lehtikuvaajalla oli ainakin taannoin tapana.

    Wikipedia määrittelee kuvajournalismin näin: "Kuvajournalismi on journalismin muoto, jonka tarkoituksena on kertoa uutisista kuvien, kuten valokuvien, videoiden ja kuvituksen avulla. Muusta valokuvauksesta kuvajournalismin erottaa se, että kuvajournalismin pitää olla tiettyyn tapahtumaan sidottu, kuvien pitää esittää tapahtumat tasapuolisesti ja tarkasti, sekä kuvien pitää muiden uutiselementtien kanssa esittää tapahtuman tosiasiat katsojalle tai lukijalle kertovasti. Kuvajournalisti on toimittaja, jonka mukana on yleensä kamera."

    Wikipedia ei tietenkään ole mikään määrittelyjen ylin auktoriteetti, mutta suunnilleen näin kuvajournalismi tunnutaan määriteltävän. Minusta nimenomaan objektiivisuuden ja tasapuolisuuden korostaen vaatiminen on aika kummallista. Kaikki viestintä kun sisältää subjektiivisia elementtejä. Valittuja näkökulmia ja etenkin poisvalintoja. Ymmärtääkseni monien kuuluisien kuvajournalistien, vaikka Robert Capa nimeltä mainiten, oma näkemys maailman menosta on ohjannut heidän kuvajournalistista työtään. Capa oli vasemmistolainen ja se näkyi hänen valinnoissaan.

    Minun kuvin kerrotulla tarinalla matkasta kirjamessuille ja Capan kuvajournalismin klassikoilla tuskin on juuri muuta yhteistä kuin se, että kerronta tapahtuu pääasiassa kuvien avulla. Minun kertomukseni on aiheeseen ja varmaan persoonaanikin nähden sopivan pienimuotoinen. Sen kuvakulma on hyvin subjektiivinen eikä se tule tavoittaan suurta yleisöä. On joitakin, joita sen lukeminen saattaa kiinnostaa, merkittävä osa sivulle vahingossa tai tarkoituksella tulleista sivuuttaa sen korkeintaan ensimmäisen virkkeen luettuaan ja edes suomea taitavista ihmisistä 99,99% ei koskaan tule edes tietämään ko. kuvakertomuksen olemassaolosta. Siinä mielessä tämän asian suhteen voin nukkua ilman huonoa omaa tuntoa. Tällä kuvakertomuksella en vie leipää kenenkään koulutetun tai ihan itse oppineen ammattivalokuvaajan suusta.

    Mitä tulee muihin annettuihin neuvoihin ja evästyksiin, niin totta kai kätken ne sydämeeni ja tarkastelen niitä. Tämä tarina on syntynyt hetken mielijohteesta ja vasta reissun jälkeen. Kuvat olivat mitä olivat, niitä otettaessa ei oltu ajateltu jatkokäyttöä muiden kuin Heurekan esityksen kuvien suhteen. Niiden osalta sain kuvauspyynnön ja ohjeet noin 5 minuuttia ennen esityksen alkua.

    ReplyDelete
  3. Subjektiivista ja minimalistista kuvajournalismia?

    ReplyDelete
  4. Helsingin Maisteri5 October 2014 at 20:40

    Kritiikin vastaanottaminen ei aina ole helppoa ;-)

    ReplyDelete
  5. Onneksi sen antaminen on sitten sitäkin helpompaa. ;-)

    ReplyDelete
  6. Kuvajournalismilla on aina tavoite (sisäinen, ulkoinen, mitä tahansa). Ammattilehtikuvaajalla tavoite on mainostajan tarpeen tyydyttäminen. (Välitavoitteena voi olla lukijoiden/katsojien houkuttelu). Sanomalehdet jopa taitetaan mainostajien tarpeen mukaan, katse on houkuteltava mainoksiin.

    Siitä seuraa, että lehtikuvaajan pitää kikkailla omituisilla kuvien muodoilla, kuvakulmilla jne. Se on sitä klikkausjournalismia. Kun dokumentaarisen kuvan sisältö on tylsä, mainostajaa pitää palvella ulkoisilla houkuttimilla.

    Timo (anteeksi sinuttelu) taas on puhdas dokumentaristi. En ole nähnyt viitteitä siitä, että hän kosiskelisi klikkaajia, satunnaisia sellaisia vielä vähemmän. Timon kuvajournalismi perustuu sisältöön, tekstin ja kuvan yhteisesti luomaan informaatioon.

    Yllä oleva juttu on mielestäni kokonaisuutena messumatkan dokumentti. Tosin paluumatka on jäänyt kuvaamatta, joten siinä mielessä jutun loppu jää ikäänkuin roikkumaan ilmaan. Kuvat palvelevat tekstiä (vessa- ja tupakkipaikkakuvia myöden). Timon kuvat sopivat tähän blogin taittoon (suurimmat mahdolliset varastamatta tekstin painoarvoa). Pystykuva ei tuossa toimisi yhtä dokumentaarisesti ja vaikeuttaisi taittoa.

    Sanomalehtijournalismissa harvoin ammattikuvaaja kirjoittaa juttua. Jutun kirjoittaa toimittaja. Toimittaja myös ohjaa kuvaamista. Ammattikuvaaja on siis vain kamerateline ja laukaisunapin painaja (,jolla tietysti on pieni oma luova panoksensa). Jore Puusa kuvaa hienosti ammattikuvaajan tehtävää. Ammattikuvaajan on tuotava kuva tilanteesta kuin tilanteesta, luotettavasti ja varmasti.

    Kuvajournalismiin sisältyy siis erilaisia toteutuksia. Minä pidän Timon tavasta esittää asioita. Viileän asiallinen, henkilökohtaisella näkemyksellä höystetty tarina. Minä en pidä eräiden lehtien "klikkaa tästä" tai arvoitusotsikoinnista ja journalismista, johon se johtaa. (Katsokaapa ampparit,com:n kotimaaosastolla Aamulehden otsikoita, jutut ovat juuri sellaisia, että mainoksille houkutellaan katsojia).

    ReplyDelete
    Replies
    1. Poikkitieteellisessä blogissa olemme sinuja keskenämme. Sen ulkopuolella mitä kutkin ovat keskenään sopineet.

      Kuten jo sanoin, olen siinä mielessä onnellisessa tilassa tämän blogin suhteen, että toimeentuloni ei ole mitenkään tästä kiinni. Se antaa merkittävästi lisää vapausasteita. Minun ei tarvitse kumartaa mihinkään suuntaan, mutta jos syystä tai toisesta haluan niin tehtä, niin ei tarvitse pelätä pyllistävänsä jotain toista kohti.

      Jokainen juttu, jokainen kuva on aina myös kurkistusaukko tekijän sielunmaisemaan. Kun minun tyylini kirjoittaa on yksityisestä yleiseen, niin varmaan monille tämän blogin seuraajille löytyisi kurkistuskulmia myös minun pääni sisäään. Eri asia sitten, kuinka monella on halua ja tarvetta katsoa sinne.

      Jore Puusan kanssa olen ollut ja olen vieläkin eri mieltä. Erityisesti olen eri mieltä hänen sanavalinnoistaan nettikeskusteluissa, kun hän kokee pilkattavan hänelle pyhintä asiaa, lehtivalokuvausta. Sen sijaan olen Joren kanssa hyvinkin samoilla aaltopituuksilla, mitä tulee lehtikuvaan sinänsä. Sen rooliin lehden yhtenä keskeisenä elementtinä. Meidän molempien kritiikin kohteena usein ollut vuoden lehtikuva -kilpailu on hyvä esimerkki. Meistä molemmista on idioottimaista, että se on lähes pelkästään kuvien välinen kisa. Lehtikuva toimii harvoin yksinään. Se on osa lehden juttua, sen on tarkoitus toimia tekstin ja taiton kanssa saumattomassa yhteistyössä kokonaisuuden hyväksi. Tietysti jotkut lehtikuvat toimivat ihan pelkkinä valokuvina, mutta se on toinen juttu.

      Delete
  7. Hassua, että kärjekkäät arvostelijat jaksavat lukea blogiasi, jos se on niin luokatonta roskaa kuin kommentit antavat ymmärtää.

    Tykkään kovasti humoristisesta tyylistäsi käsitellä mielenkiintoisia asioita, olen blogin kestotilaaja. Kuvajournalismista en muuta ymmärrä kuin sen, minkä tämän blogin kommenttien perusteella olen oppinut ymmärtämään, että iso osa kuvajournalisteista on itsetunto-ongelmien kanssa painiskelevia herkkänahkaisia taiteilijasieluja.

    Jatka samaan malliin, kiitos!

    ReplyDelete
  8. Kuten olen aiemminkin todennut, niin tämä blogi toimii myös Leelian lepotuolin nettiversiona. Mielelläni lähettäisin laskun terapiasta, mutta taitaisin astua psykiatrien ja muiden kallonkutistajien herkille varpaille. Sitä paitsi nimimerkki Anonymousin osoitetietojen esille kaivaminen voisi sekin olla työlästä.

    Valokuvaajat ovat aika herkkähipiäisiä. Kun valokuvaus on teknisesti niin helppoa kuin se nykyään on, niin monelle fotarille on syntynyt aivan perusteeton perspektiiviharha omasta erinomaisuudestaan. Sen illuusion pinnan raaputtaminen ei tunnu mukavalta, sen olen tätäkin blogia pitäessäni huomannut. Osaatko itse mukamas paremmin?

    Vastaus on aika selkeä. Osaan. Omalla erikoisalallani. En ole lehtikuvaaja, en muotokuvaaja (vaikka siltä alalta on jopa tutkinto) enkä etenkään valokuvataiteilija. Sen sijaan fysiikan oppikirjojen kuvitusta osaan tehdä niin kustannustehokkaastsi, että kustantajan kannattaa hyödyntää minua ja minun toisaalta kuvata palkkioilla, jotka eivät kuvaa kohti niin päätä huimaavia olekaan.

    ReplyDelete
  9. Anonyymi jatkaa:

    Minä olen monessa pienessä yksityiskohdassa pitänyt Jore Puusan mielipiteitä erittäin hyvinä ja opettavaisena. Valitettavasti en pysty keskustelemaan hänen kanssaan lausetta enempää nettipalstoilla. Jostain syystä hän aina ehtii hermostua, ennen kuin minä voin sanoa toista lausetta. Aina syy ei ole minussa.

    Lehtikuvan laadusta ja sen puutteesta olen usein samaa mieltä hänen kanssaan. Hän ei kuitenkaan hyväksy minun menetelmääni parantaa keskimääräistä laatua: minä annan kuviani lehdille usein erittäin halvalla, jopa pilkkahinnalla. Vaihtoehtona on useimmiten ollut toimittajan pokkarilla ottama kuva. Se on lehdelle "ilmainen", joten en voi paljoa enempää pyytää. Onneksi toimittajat eivät ole pitäneet minua kilpailijanaan, teemme usein yhteistyötä. Jotkut toimittajat ovat jopa matkineet minua. Tiedän yhden kohteen, jossa esimerkkini ovat parantaneet lehtikuvaa:
    toimitajat kuvittivat kunnan asioista kertovia juttuja ottamalla kuvia kunnan virkamiehistä toimistopöydän takana. Kuvaaja säännöllisesti seisoi pöydän toisella puolella. Tuloksena oli yläviistosta otettu kuva, jossa kohteen otsa kiilsi salaman valossa ja ilme oli aina alistuvainen. Vuoden päästä kuvissa oli jo mielikuvitusta eikä kiiltäväotsaisia enää näkynyt.

    Monilla meistä ei ole mahdollisuuksia parantaa keskimääräistä lehtikuvaa tai tuottaa kaunista kuvajournalismia. Uskon, että sellaiset henkilöt, joilla elanto ei ole kuvista kiinni, voivat antaa jotakin persoonallista.

    Minusta Timon poikkitiedepalsta on juuri osuva esimerkki tuosta persoonallisesta panoksesta. Ei se niin kovin paljoa eroa, mutta riittävästi, jotta siinä on "sitä jotakin". Minua kiehtoo palstan "tieteellisyys" ja se, että totuuksia korjataan, jos löytyy totuudellisempi vaihtoehto. Tieteessä totuus ei ole absoluuttinen vaan kehittyvä. Poikkitieteessä totuus on vielä ihmeellisempi.

    ReplyDelete
  10. Pyydän kohteliaimmin ettei minusta käytettäisi käsitettä "mielipuolen lailla" jos mahdollista.saan lukea sen minulle tulevasta anonyymistä postista korkojen kera. En ole mielipuoli vaikka sairastan post traumaattista stressiä sotakokemusten seurauksena.Kiitos etukäteen.

    ReplyDelete
  11. Kohteliaasti pyytämällä saa vaikka mummon riisumaan turkkinsa. Sen sananvapauden nimissä, joka minullakin lienee on, olen kuitenkin jättänyt tekstin sisällöltään entiselleen, vain muuttanut yhtä sanontaa.

    Sinänsä ilmaisu "mielipuolen lailla" on samanlainen kuin vaikka "hullun lailla". Se on kuvainnollinen ilmaisu, jossa ei oteta kantaa suinkaan henkilön mielenterveyteen, vaan hänen tapaansa toimia jossain tilanteessa. "Tekee töitä hullun lailla" tarkoittaa lähinnä sitä, että tekee töitä joko älyttömällä tahdilla tai älyttömään pitkään, jopa kumpaakin yhdessä.

    Olettaisin tämän blogin lukijoiden, joiden määrä on aika rajallinen, mutta sivistyksellinen taso ymmärtääkseni keskimääräisiä nettisurffailijoita korkeampi, tajuavan myös kuvainnolliset ilmaisut ilman että pitävät niitä konkreettisina määritelminä.

    Mutta kuten tuli sanottua ja tehtyä, niin kohteliaaseen pyyntöön yleensä suostutaan. Jos se tehdään selitysten kera, niin sekin on varmaan ihan ok?

    ReplyDelete