Oma kehu haisee

Kävin ystäväni kanssa tässä taannoin Turuus, kirjamessuilla. Kirjoitin reissusta jo pienen bloggauksen. Tässä vielä vähän lisää.

Tulimme messuille vähän vailla kello yhtä iltapäivällä lauantaina. Heurekan ystäväni, joka oli markkinoimassa omaa kirjaansa monen muun puuhan ohella oli luvannut hommata meille yhden vapaalipun. Aina se on kotiinpäin näin eläkeläiselle. Oli sovittu, että soitan, kun olemme tulleet.

Näin tehtiin ja lippu oli varattuna. Sain samalla pienen pyynnön.

"Kun sinulla kuitenkin on kamera mukana, niin voitko ottaa muutaman kuvan POP-UP HEUREKA showsta, jota esitetään näyttelyhallin aulassa? Lasku perään."

"Toki. Koska esitys alkaa?"

"Viiden minuutin päästä."

"Mitä pitäisi näkyä kuvissa?"

" POP-UP HEUREKA show ja että sitä oli katsomassa innokasta yleisöä."

"Eiköhän tuo onnistu, aikaakin kun on vielä vaikka miten."

Olin nähnyt esityksen jo pariin kertaan aikaisemmin, joten tiesin, mitä tuleman pitää. Otin parikymmentä kuvaa eri suunnista esityksen kestäessä. Tilatut asiat olivat kuvissa, mutta en ollut oikein tyytyväinen tuloksiin. Se jokin puuttui.

Silloin shown vetäjän Hekon eteen asteli pieni poika, joka oli ilmiselvästi erityisen kiinnostunut esityksestä. Carpe diem! Siitä saisin jännitteen esityksen, esittäjän ja katsojan välille.

Kamerana minulla oli digipokkari, jonka lyhin polttoväli oli 7 mm ja valovoima f/1.4. Näillä arvoilla saisin riittävästi syväterävyyttä kuvaan ja voisin ottaa ilman ongelmia käsivaralta. Otin noin 30 kuvaa ajatellen, että määrä luo laatua, kunhan tietää, mitä on hakemassa. Otsikossa alla oleva kuva oli lähinnä sitä, mitä olin hakemassa.

Nyt aion kehua estotta itseäni, joten siitä näppylöitä saavat voiva lopettaa lukemisen tähän. Muille taustaksi kerrottakoon, että tämä analyysini perustuu pitkälti niihin oppeihin, joita olen saanut niillä lukemattomilla Matti J. Kalevan kursseilla, joihin olen elämäni aikana osallistunut.

Tämä nuori veijari luo kontrastin esiintyjän välille. Pieni-suuri, kädet tanassa-kädet levällään. Pojan kasvot kuitenkin irtoavat taustasta vaaleampina tummaa taustaa vasten, vaikka kuvan onkin niin syväterävä, että epäterävyyttä ei voi käyttää ilmaisullisena elementtinä. 

Esiintyjä on luonnossa hyvin karismaattinen. Halusin korostaa hänen persoonaansa nostamalla hänen levitetyt kätensä vaaleina tummaa taustaa vasten ja tummina vaalea taustaa vasten esille. Bonuksena hänen otsanta takaa tuleva valo irrottaa hänen tukkansa ja otsansa taustaa vasten.

Kummankin päähenkilön katseet ovat suuntautuneet juuri meneillään olevaan "temppuun", joka muuten jäisi muun visuaalisen informaation varjoon.

Vaikka noin 20 kuvassa olevaa hahmoa katsovat herkeämättä showta, niin muitakin on. harvinaisen vähän kuintekin tilanteen huomuioon ottaen. Katseiden fokus on pääsäätöisesti tyhjiökuvussa.

Kuvassa on toljottavien hahmojen lisäksi on rittävästi niitä, joilla hämmästysten sormi menee kummastuksen suuhun tai hiuksia haromaan. Kuvauksen tilaaja on myös hyvä saada jos mahdollista ainakin yhteen kuvaan. Se voidaan yleensä huomioida plus-merkillä laskua maksettaessa. Siperia on opettanut tämän suhteen hyvässä ja pahassa.

En väitä, että olisin ottanut nämä kaikki asiat huomioon kuvaa ottaessani. En myöskään kuvittele, että tämä olisi henkeä salpaava ratkaisevan hetken kuva. Väitän kuitenkin, että kuva on harkiten tehty ja  tilauksen mukainen. Dokumentoiva käyttökuva, jossa sommittelun keinoin koetettu saada kuvaan jotain olennaista tilanteesta. Ei sen enempää, mutta ei myöskään vähempää.  

Edelleen siteeraan Matti J. Kalevaa. "Kun perusasiat ovat kunnossa, niin valokuvaajien suojelusenkeli yleensä huolehtii lopusta." Minä kun en tunnetusti enkeleihin usko, niin otan varmuuden riittävän monta harkittua kuvaa. Jos sitten enkeli piileksii jonkun kuvan takana, niin ei se minua haittaa.

ps. 15.11.2014

Vastauksena kommenttiin nostin kuvan vasemman reunan linjat suunnilleen pystysuoriksi. Tein sen siten, että edessä olevan pojan mittasuhteet säilyvät suunnilleen samoina, eli hänen pituutensa ja leveytensä suhde pysyy muuttumattomana. Silloin väistämättä käy kuin harakalla tervatulla sillalla. Kun yksi kohde kuvassa pysyy muuttumattomana, niin muut väistämättä muuttuvat. Heko pienee suhteessa poikaan, mikä taas ei ole kuvan idealle suuri vs. pieni hyväksi. Elämä on kuitenkin yhtä suurta kompromissien ketjua, joten johonkin on tyydyttävä, muuten ei koskaan pääse eteenpäin.

Linjojen pysytyyn nosto tehdään jotenkin näin. Koska yläosaa kavennetaan enemmän kuin alaosaa, niin varsinkin etualalla olevin kengänkoko kasvaa. Pituussuunnassa tapahtuvaa kapenemista voidaan kompensoida hieman puristamalla kuvaa kasaan pystysuunnassa. Kuitenkin teki kuvalle mitä tahansa vääristämistä, niin jokainen tapahtuu aina jonkin toisen kustannuksella. Missä menee kultainen keskitie? En osaa sanoa.

Silmän reagoiminen valokuvassa oleviin kaatuviin linjoihin on pitkälti tottumuskysymys. Kun olin ensimmäistä kertaa näyttökokeessa, niin sain ohjeen, että kameraa voi joskus kallistaakin. Kaikki kuvani olivat silmän korkeudelta kamera vatupassissa otettuja. Myöhemmin minua opastettiin, että ihan joka kuvassa ei kameraa tarvitse kallistaa.

Kauneus on tunnetusti katsojan silmässä ja silmä vaatii totuttelua. Kun olen vähän aikaa totuttanut omaa silmääni näihin kuviin, niin linjat suoristettu kuva alkaa tuntua luontevammalta. Kyllä minä aika usein nostakin kuvan linjoja pystympään. Pitäisiköhän taas ryhtyä harrastamaan sitä?