Häpeämätöntä puffia

Olin 3.3.2011 kuuntelemassa Heurekan Vattenfall planetariumissa Markus Hotakaista kertomassa tähtikuvioista otsikolla ”Onnellisten tähtien alla”. Olen käynyt Heurekan planetaariossa varmaan kymmeniä kertoja, mutta vasta nyt oltiin päästy takaisin sille 1990-luvun tasolle, jolloin talossa oli ihan oikeaa tähtitieteen osaamista. Tähän havaintoon sisältyy siis sekä myönteistä että kielteistä kritiikkiä. Hyvä kuitenkin, että lopultakin planetaariossa alkaa olla nimenomaan sen planetaarisia ominaisuuksia hyödyntävää toimintaa.

Jos nyt jostain pitäisi valittaa, niin se olisi planetaarion tuolit. Makuuasentoisina ne ovat liian mukavat. Pimeyden laskeutuessa saliin huomaan jossain vaiheessa nukahtaneeni – riippumatta esityksen mielenkiinnosta. Näin on käynyt aina ja näin kävi nytkin. Penkkeihin siis lisää epämukavuutta tai sitten katsojan tilaa tarkkaileva systeemi, joka herättää ravistamalla, jos se toteaa katsojan nukahtaneen. Nykytekniikalla tällainen ei olisi mikään mahdottomuus toteuttaa.

Nukahtamisen vaarasta huolimatta suosittelen vilpittömästi vähääkään tähtitieteestä kiinnostuneita suuntaamaan askeleensa Heurekaan torstaina 17.3. Siellä on ”Onnellisten tähtien alla” toinen ja viimeinen esitys alkaen klo 18. Tilaisuus on maksuton.

Taivas putoaa niskaan?

Japanin tsunamikatastrofi on niin hirveä tragedia, että tuntuu vaikealta kirjoittaa siitä edes poikkitieteellisesti, saatikka sitten ihan kylmän viileästi fysikaalisten faktojen perusteella. Kaiken odotettavissa olevan palautteen uhallakin yritän laittaa tätä inhimillisesti hirvittävää tapahtumaa kosmisiin mittasuhteisiin.

Helsingin Sanomat välitti 12.3.2011 seuraavan uutisen

Italialaiset geologit: maapallon akselikin heilahti senttejä

Mannnerlaatat heilahtivat Japanin lähellä merenpohjassa niin rajusti, että koko maapallon akseli heilahti. Heilahduksen suuruudeksi on arvioitu kymmenisen senttiä. Näin on laskenut Italian geofysiikan ja vulkanologian keskus.

Oletan, että Italian geofysiikan ja vulkanologian keskuksen tiedotteet eivät ole samaa hölönpölyä kuin maan pääministerin suustaan jatkuvasti päästämät sammakot, vaan uutisen lopullinen muotoilu on tapahtunut Hesarin toimituksessa. Akselin heilahduksen suuruutta ainoa järkevästi ilmaiseva suure on kulman muutos tai etäisyyden muutos sidottuna kulman kärkeen.

Vaikka mistä sen tietää. Jos olemme kulinaarisissa asioissa italialaisia jäljessä (kuten em. pääministeri on maailmaan valistanut), niin menestyksemme PISA-tutkimuksessa ei ole suinkaan sattumaa. Ei ainakaan, mikäli teemme johtopäätökset Hesarissa 13.3.2011 olleen, STT:n välittämän uutisen perusteella - ja miksi emme tekisi.

STT

Seismologi ei usko Japanin siirtyneen kahta metriä

Suomalainen seismologi Matti Tarvainen ei usko väitettä, jonka mukaan Japanin pääsaari siirtyi perjantain maanjäristyksen vuoksi vajaat kaksi ja puoli metriä.

Näin uutiskanava CNN uutisoi lauantaina.

"Ei sellaista voi tapahtua", Tarvainen sanoo.

Uutisessa kerrottiin tarkemmin, että yksi Japanissa oleva GPS-paikannusasema siirtyi 2,4 metriä.

Tämä pitää Tarvaisenkin näkemyksen mukaan paikkansa.

"GPS-piste on ollut varmaan lähellä siirrosaluetta. Kyllähän maan pinta voi siinä liikkua paljonkin", seismologian instituutissa työskentelevä Tarvainen sanoi STT:lle.

CNN uutisoi myös, että maapallon akseli siirtyi hieman. Niin teki, Tarvainen kertoo.

"Pohjoisnapa eli maapallon pyörimisakselin pääty siirtyi varmaan 5–6 senttiä, ehkä vähän enemmänkin. Niin paljon massaa vaihtoi paikkaa maapallolla.

Onko 5-6 senttiä paljon vai vähän? Jos katseli taannoista Maria, Maria –ohjelmaa, jossa aiheena oli peniksen pidennysleikkaus, niin sen perusteella voisi päätellä 5-6 senttiä olevan paljon. Vertaus lienee hieman groteski, mutta olennaista siinä on se, että mikään luku sinänsä ei ole pieni tai suuri. Se on aina pieni tai suuri suhteessa johonkin muuhun.

Tässä tapauksessa Maapallon akselin suunnan muuttumisessa relevantti vertailukohta on vertailla sitä akselin muutoin tapahtuvaan suunnan muuttumiseen. Maapallon akselin suunta muuttuu hitaasti pääasiassa kahden ilmiön johdosta: prekession ja nutaation. Molempia voidaan havainnollistaa hyrrällä. Näistä merkittävämpi on prekessio. Prekessiossa akselin kallistuskulma suhteessa Maapallon rataan pysyy samana, mutta akseli kierto piirtää kartion avaruuteen. Täysi kierros kestää 26000 vuotta ja sen johdosta vuodenajat vaeltavat hitaasti. Kevät (ja tietysti muutkin vuodenajat) tulee joka vuosi 0,6 sekuntia ”etuajassa”, koska Maapallon prekession pyörimissuunta on sama kuin Maan kiertosuunta Auringon ympäri.

Prekession johdosta Maapallon akselin suunta muuttuu noin 50” (kulmasekuntia) vuodessa. Akselin siirtyminen 5 cm navalta mitattuna vastaa 0,0016” kulmaa, eli sen vaikutus on yhtä suuri kuin mitä akseli muuten kääntyisi noin 1½ minuutin aikana. Se on nykyisillä tähtitieteellisillä laitteilla selkeästi mitattavissa oleva kulma, mutta missään arkielämän havainnossa sitä ei huomaa.

Joten Asterixin kyläpäällikön huoli siitä, että taivas putoaa niskaan ei tsunamin suhteen ole kuin paikallinen – tosin sitten kohdalle sattuessaan sitäkin aiheellisempi. Kuten taas murheellisina olemme saaneet huomata.

Pakollinen ruotsi = vapaa liikkuvuus

Viime kuukausien pakkoruotsikeskustelussa eräs arkielämän argumentti on jäänyt vähälle huomiolle.

Entä jos umpisuomenkielisessä ympäristössä kasvaneelle tulee eteen muutto ruotsinkieliselle alueelle? Voisiko tällä puolustaa ruotsin perusteiden opettamista kaikille?

Perustuslaki takaa kaikille suomalaisille oikeuden muuttaa maassa vapaasti. Vahvasti ruotsinkielisissäkin kunnissa laki takaa peruspalvelut myös ummikkosuomenkieliselle. Ympäristön kielen yleensä oppii, kun sitä tarvitsee.

Mutta kasvaako ruotsin kielen keskelle muuttamisen kynnys jo kohtuuttomaksi, jos esimerkiksi maan itäosien tulevat sukupolvet eivät ole saaneet ruotsiin kosketusta edes peruskoulussa?

Palstan lukijat saattavat aavistella, että yllä oleva nerokas argumentti ei ole poikkitieteilijän kynästä vaan lainaus. Mutta mistä? Olisiko se kulttuuriministeri Wallinin suosikkilehdestä Pahkasiasta?

Ei ollut. Se oli otsikkoa myöten lainaus Suomen Kuvalehden 4.3.2011 ilmestyneestä numerosta 9. Vaikka jutun kirjoittanut lehden toimittaja Susan Heikkinen laittaakin loppuun muodollisen kysymysmerkin, niin minusta artikkelin henkeen olisi paremmin sopinut huutomerkki.

Jutun logiikka menee suunnilleen näin. Jos pakkoruotsista luovutaan, niin silloin rikotaan karkeasti kansalaisten vapaata liikkuvuutta, koska ummikkosuomalaisille saattaa kynnys muuttaa johonkin seuraavista ruotsinkielisistä kunnista:  Luoto, Närpiö tai Korsnäs kasvaa liian suureksi (Och kommunerna också på svenska: Larsmo, Närpes eller Korsnäs. Även på finska används det svenska namnet på Korsnäs kommunen. Vid kommunalvalet 2004 fick Svenska folkpartiet 100% av rösterna i Korsnäs kommun.(Suurempia prosenttilukuja on saavutettu vain muinaisessa Neuvostoliitossa. toim. huom.)) Juuri näihin kuntiinhan suomenkielisten muuttohalukkuus on tunnetusti suurta ja koko ajan kasvussa.

Kirjoittaja on siinä täysin oikeassa, että ilman ruotsinkielen opintoja näissä Pohjanlahden rannikon kunnissa ei pärjää. Suomenruotsalaisillekin Närpiön ruotsin ymmärtäminen tuottaa tuskaa. En voi kuin ottaa osaa niiden 31 urhoollisen suomenkielisen puolesta, jotka vuonna 2009 muuttivat Närpiöön. Muunkielisiä muuttajia oli tasan sata, suurin osa pakolaisia, joille suvaitsevaiset (paitsi, jos kyse on ruotsin kieleen liittyvästä asiasta) närpiöläiset ovat avanneet kuntansa rajat. He eivät kuitenkaan kuulu tämän jutun otsikon alle, koska he eivät ole vapaasti muuttaneet Närpiöön, vaan paikka on osoitettu heille. Vähän kummastelen, ettei kirjoittaja ollut huolissaan heidän kielitaidostaan. Jotta he voisivat närpiöläisen kielikylpynsä jälkeen pärjätä muuallakin Suomessa, niin heidän pitäisi opiskella vielä suomea ja suomenruotsia.

Välillä pitää nipistää itseään, että on varmasti hereillä näitä kielikiistan argumentteja lukiessaan.

OPH vaatii ja OPH selvittää, mutta miten käy OPH:lta rock and roll?

Ajattelin jo jättää pakkoruotsin rauhaan, mutta tänään annettu viranomaistiedote suorastaan huutaa kommentoimaan. Tänään 8.3. levisi viestimiin seuraava STT:n välittämä uutinen.

"Opetushallitus vaatii, että ruotsin kielen osaamista pitää parantaa. Näin esimerkiksi turvataan perustuslaissa säädetty oikeus käyttää tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa omaa kieltään.

Opetushallituksen selvityksen mukaan kansalliskielten osaaminen on kymmenen viime vuoden aikana heikentynyt kaikilla kouluasteilla. Muutos on erityisen huolestuttavaa toisena kotimaisena kielenä opiskellussa ruotsin kielessä, jossa tilanne on johtamassa perustuslain rikkomiseen.

Opetushallituksen mielestä toisen kotimaisen kielen opetus pitäisi aloittaa aiemmin ja opetustarjontaa on lisättävä perusopetuksessa. Opetuksen järjestäjä on velvoitettava aloittamaan kielenopetus, jos vähintään kymmenen oppilasta on valinnut kielen.

Opetushallitus teki kansalliskielten opetusta koskevan selvityksen opetus- ja kulttuuriministeriölle."

Tekstissä Opetushallituksesta puhutaan kuin henkilöstä. Opetushallitus vaatii ja Opetushallituksen mielestä, mutta miten käy Opetushallitukselta rock and roll? Suuresti epäilen, että annettu tiedote vastaa kaikkien Opetushallituksen työntekijöiden mielipidettä, vaikka kollektiivinen kannanotto onkin. Sen sijaan opetushallituksessa on varmaan monia henkilöitä, joiden näkemystä ruotsin kielen tilasta ja sen vaatimista toimenpiteistä yllä oleva myötäilee, kuten myös maan poliittisen johdon, jonka alaisuudessa Opetushallitus työskentelee.

Tuskin on kovin montaa ihmistä, joiden mielestä ei olisi kohtuullista, että ruotsinkieliset voivat käyttää omaa äidinkieltään esim. oikeus- tai veroasioissa. Vaikka monet heistä puhuvat ruotsia ja suomea käytännössä täysin yhtä hyvin. Sen sijaan edellyttää niin hyvää ruotsin kielen taitoa merkittävältä osalta suomenkielisiä, että he kykenisivät aidosti palvelemaan ruotsinkielisiä ruotsiksi, on kohtuutonta. Tässä en siis tarkoita palvelulla, että myydään kahdella kielellä silakkaa torilla, sälja strömming på torget, vaan  lähinnä toimintaa viranomaisasioissa. Jos opetusministeri ei halua tai ei osaa puhua television haastattelussa ruotsia, niin miten sitä voidaan vaatia tavalliselta kansalaiselta?

Tämä asia ei varmasti ratkea aloittamalla ruotsin kielen opetus suomalaisissa kouluissa aikaisemmin. Vastustus tarpeettomana ja vastemielisenä koettua ruotsin kielin opiskelua on niin syvässä, että jokin muu ratkaisu kuin yleinen ruotsin kielen opiskelun lisääminen on pakko keksiä. Jos poliittiset päättäjät ovat sitä miletä, että ruotsin kielen taidon romahtaminen on johtamassa perustuslain rikkomiseen, niin heidän on ryhdyttävä toimenpiteisiin. Se toimenpide ei voi olla kuitenkaan se, että jokainen suomenkielinen pakotetaan opiskelemaan enemmän ruotsia. Jos katsotaan, että ruotsinkielisten oikeus saada palvelua omalla äidinkielellään = suomenkielisten perustuslaillinen velvollisuus osata ruotsia, niin tulkinta on ainakin minusta vähintäänkin kyseenalainen. Muinaisessa Neuvostoliitossa pakotettiin kaikki lukemaan venäjää. Kyllä sitä kepin kanssa saatiin kansalaisten päähän taottua, jopa niin että sitä osattiin periferioissakin, mutta hinta oli kova. Laskun maksun aika tuli viimeistään Neuvostoliiton hajotessa.

Olen useaan otteeseen tälläkin palstalla ehdotellut porkkanan käyttöä kepin sijasta. Paras yhteiskunnan toistaiseksi keksimä porkkana on raha. Jotta voisi ihan oikeasti palvella vaativissa asioissa kahdella kielellä on molempia osattava hyvin. Suomenkielisille ruotsin oppiminen kunnolla on paljon vaikeampaa, koska heillä on niin harvoin mahdollisuutta puhua ruotsia. Jossain päin Suomea ei ruotsia puhuvia ole lainkaan ja esimerkiksi pääkaupunkiseudulla ruotsinkieliset alkavat automaattisesti puhua suomea, kun suomenkielinen liittyy joukkoon. Ruotsinkieliset oppivat suomen yleensä lähes ilman eri ponnisteluja, kuten pienen kielivähemmistön edustajat kaikkialla tekevät valtakielen suhteen.

Kaksikielisyys on siis rikkautta, mutta se on sitä vain ruotsinkielisille, koska he yleensä ovat aidosti kaksikielisiä. Joku voi olla sitä mieltä, että se on niin väärin, niin väärin. Minusta se on sellaista rikkautta, että se pitäisi mitata rahassa nykyistä paremmin. Julkisissa viroissa, joissa kaksikielisyydelle on todelliset perustelut, pitäisi aito kaksikielisyys korvata sen taidon arvoisella lisäpalkalla.  Siis runsaalla. Yksityinen sektori osaa kyllä suhteuttaa kielitaidon antaman lisäarvon siitä maksettavaan korvaukseen.

Totta kai tämä suosisi ruotsinkielisiä, mutta mitä sitten? Paljon vaatimattomampiakin taitoja yhteiskunnassa korvataan ruhtinaallisesti. Ennen kaikkea se antaisi suomenkielisille ihan erilaisen motivaation opiskella ruotsia tosissaan kuin nykyiset idiotismit kaksikielisyyden rikkaudesta tai pelottelut joutumisesta pohjoismaisen perheen ulkopuolelle. Jos aito kaksikielisyys on rikkautta, niin sen pitää näkyä myös palkkapussissa.

Perinteisenä valokuvaajana

Saksassa valokuvaajan ammattinimike on suojattu. Valokuvaajan titteliä (Fotgraf) saa käyttää vain valokuvakoulun läpäissyt henkilö. Siis vähän samaan tapaan kuin vaikka toisen optiikan alan ammattinimike, optikko on Suomessa suojattu. Tosin sillä erotuksella, että optikon tointa saa harjoittaa vain laillistettu optikko, kun taas valokuvia sekä harrastusmielessä että ammatikseen saa ottaa kuka vain. Niin Saksassa kuin Suomessa.

Valokuvaajan ammattinimikkeen suojaamista on vaadittu Suomessakin. En kyllä ymmärrä miksi. Esimerkiksi minulla on suoritettuna sekä valokuvaajan ammatti- että erikoisammattitutkinto. Kun ne minun tapauksessani liittyvät lähinnä tieteistekniseen valokuvaukseen, niin millaisen takuun ammattitaidostani valokuvaajan titteli antaisi vaikka hääkuvausta minulta kysymään tulevalle asiakkaalle? Ei mitään. Kadultakin löytyy parempia ja ainakin innokkaampia hääfotareita.

Viime viikonloppuna minulle tarjoutui kuitenkin tilaisuus harjoittaa ihan perinteistä valokuvaajan ammattia. Olin tiedekeskus Heurekassa Väestöliiton järjestämässä tilaisuudessa potrettivalokuvaajana. Kävijät saattoivat halutessaan ottaa itsestään perhepotretin istumassa Heurekan aulan isoilla tuoleilla. Potretti tulostettiin kävijälle muistoksi saman tien pienellä Canon Shelby sublimaatiotulostimella. Tulostuksen aikana saattoi pitää pienen väriopin luennon, kun kuvan tulostuminen väri kerrallaan näkyi niin hyvin.

Otin kahden päivän aikana kuvia 6 tuntia yhteen menoon ilman taukoja molempina päivinä. Kuvan ottaminen tulostamisineen vei aika tasan 2 minuuttia, joten sekä kerto- että jakolaskua hyväksi käyttäen päästään reiluun 300 tulostettuun kuvaan. Tulostin toimi moitteetta, vaikka se ulkonäkönsä puolesta näytti enemmän lelulta kuin ammattilaisen työvälineeltä. Ulkonäkö saattaa pettää.

Kun homma oli näinkin liukuhihnamaista, niin valojen suuntaamiseen ja muuhunkin asetteluun ei ollut aikaa. Ainoat variaatiot olivat, että yhteen tuoliin menneistä otin pystykuvia, kahteen vaakakuvia. Valaistus oli yhdistettyä luonnonvaloa ja salamaa. Luonnonvalon valotusta piti aika ajoin vähän säätää, kun aurinko oli väliin pilvessä, väliin paistoi kirkkaalta taivaalta.

Kuvat otettiin vaakaan -

 tai pystyyn - siinä variointi

Täytyy myöntää, että tällaisen rupeaman jälkeen ei kadehdi seisomatyöläisten työtä ainakaan sen seisomisen suhteen. Pitkään seisomiseen tottumattomat jalkani tällä iällä olivat sunnuntain päättyessä niin jäykät, että en päässyt enää kyykkyyn. Onneksi minulla oli nuori ja notkea assistentti noukkimassa vaarille ne tavarat, jotka aina aika ajoin putoilivat maahan.

Vaikka kuvaus on aina suunnilleen samanlainen tapahtuma, niin kuvattaville se on ainutkertainen. Aika äkkiä huomaa ne repliikit, joilla pääsee kuvattavien kanssa nopeasti juttuun, mutta kuitenkin niin, että  voi helposti irrottautua seuraavaa kuvausta varten. Kun kuvan tulostus kesti noin minuutin, niin sanoin yleensä: ”Tulostus kestää minuutin, mutta tuloste 100 vuotta. Näin ainakin mister Canon lupaa.”

Vaikka lähtörepliikki vakioitiin, niin vastarepliikeissä oli melkoista variaatiota. Tässä joitakin.

”Onkohan mitään sukua sille television Cannonille?”

”Hyvä ettei kesto ole päinvastoin”

”Kenelle saa reklamoida, jos värit on 100 vuoden päästä haalistuneet?”

”Sittenhän on yksi syy lisää elää vielä 100 vuotta.”

Nokkelia nuo suomalaiset.

Oli toki muunkin kielisiä kuvattavia. Suurin yksittäinen ryhmä oli venäläiset, joihin auttava venäjän kielen taitoni teki poikkeuksetta vaikutuksen. Ruotsinkielisistä ei yksikään suostunut puhumaan kanssani, vaikka ruotsin kielen taitoni on ihan eri tasolla kuin kökkövenäjäni. Kun kyselin vieraamman näköisiltä ja kuuloisilta, mistä kaukaa mahtoivat olla, niin kuvassa kävijöitä oli noin 15 eri maasta.

Melkein kaikki kommunikoivat kanssani englannilla. Se nyt vain on maailman kommunikaation kieli tänä päivänä ja sillä tulee toimeen kaikkialla. Joissakin paikoissa paremmin, joissakin huonommin, mutta aina varmimmin kuin millään muulla kielellä. Muiden kielten osaaminen on osaajalle rikkaus, englannin osaamattomuus pelkkää köyhyyttä.

Kaksi päivää oli juuri passeli aika. Myös sen toteamiseen, että potrettikuvaajan ammatti ei taida olla se minun juttuni. Ainakaan jokapäiväisen leivän tuojana.

Kuvaaminen ja ihmisille ilmaisen kuvan antaminen saavat aikaan mukavan positiivisen ilmapiirin. Sähköisen kuvan tulvassa tuloste on kuitenkin monille ihmisille "se juttu", jota kävijät jaksoivat jopa hieman jonottaa. Ikävällä asenteella varustettuja kuvattavia ei tullut vastaan, ellei sellaiseksi nyt lasketa sitä suurperheen isää, joka vaati kuutta kopiota kuvasta, mutta jolla ei ollut aikaa jäädä odottamaan niitä, vaan hän jätti minulle kaksi postitusosoitetta. Toiseen kuvista neljä, toiseen kaksi. Kirjekuoria ja postimerkkejä varmaan näin isosta talosta löytyy.

Asiakas on aina oikeassa - ja pamppu vasemmassa. Harmi, että hukkasin osoitteen jonnekin. Jos joku tunnistaa kuvauksesta itsensä, niin voi laittaa osoitetietonsa alla oleviin kommentteihin. Kuvat tulevat niiden mukaan.

Time lapse elokuva kuvauksista täällä. Tässä pätkässä on tunti tungettu kahteen minuuttiin. Video on otettu Logitech HD Pro Webcam C910 nettikameralla HandyAvi ohjelman ohjaamana. Musiikki on tekijänoikeusvapaata tavaraa, jota netissä on saatavissa yllin kyllin. Mm. täältä. Ei kaupalliseen tarkoitukseen videoita tekevän on aivan turha tehdä musiikin ja ylipäätänsä äänien suhteen tekijänoikeusrikkomuksia, kun netistä on ladattavissa maksutta molempia yllin kyllin jokaiseen makuun.

Maksuttomuudesta puheenollen Heurekan potrettikuvauksen ilmaisuus epäilytti etenkin ulkomaalaistaustaisia (kuten korrekti ilmaisu nykyään kuuluu) kuvattavia. Erästäkin tummaihoista kuvattavaa piti vakuutella useaan kertaan, että sekä kuvan otto että tuloste ovat molemmat ilmaisia eikä kuvia arkistoida mihinkään rekisteriin. Olisiko koettu elämä antanut aiheen epäillä, että niin ilmaisten lounaiden kuin valokuvienkin maksun aika tulee ennemmin tai myöhemmin. 

 

Salaman suunta on sellainen, että leuan alle syntyvä pehmeähkö varjo "nostaa" kasvot irti kaulasta. Mieluiten olisin käyttänyt vielä isompaa pintaa salamavalolle, mutta tämä on suurin tarjolla oleva.

 

Ihminen on valopuolella käytännössä leuaton, jos valo tulee joka hyvin laajalta pinnalta. Tämä kuva Jykästä otettiin  kuvauspaikkaa testattaessa ilman lisävaloa.

 

Tein vielä kuvankäsittelyllä version, jossa kasvoissa on vain valopuoli ja sen peilikuva. Ei suunnatun valon leuattomaksi tekevä piirre korostuu.  

 

Tämä liittyy Jorma Myllyrinteen kommenttiin.

Tähän suunnilleen pyrin kuvaus- ja valaisujärjestelyillä. Pääkohde on valaistu selvästi enemmän kuin taustalla oleva   Heurekan päänäyttely, joka on kuitenkin selkeästi tunnistettavissa.

Verotus vs. pakkoruotsi

Minulta on usein kysytty, miksi jaksan vaahdota pakkoruotsista, kun tärkeämpiäkin poliittisia kysymyksiä on vaikka millä mitalla. Kuten vaikka verotus. Minäpä kerron.

Veroa on useata eri tyyppiä. On ansio- pääoma- pääomatulo- ja kulutusveroa. Osa veroista on progressiivista, osa ei. Verotuksella on selkeästi ainakin kaksi eri tavoitetta: kerätä niitä kantaville yhteisöille rahaa yhteisön toiminnan perustaksi ja edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta. Tässä pelkistettynä ne verotukseen liittyvät seikat, joista ollaan suunnilleen yhtä mieltä. Siihen yksimielisyys sitten loppuukin.

On selvää, että eri ihmisillä on erilaisia näkemyksiä verotuksen oikeudenmukaisuudesta. Valitettavaa ja hävettävää koko ihmisrodun puolesta asiassa on se, että yleensä näissä asioissa oma etu katsotaan oikeudenmukaisuuden synonyymiksi. Rikas voi pitää yhtäläistä veroprosenttia, jopa kiinteää veron määrää oikeudenmukaisena, köyhä taas on sitä mieltä, että progressiolle ei saisi laittaa kattoa ollenkaan, ei edes 100%:iin.

Verotuksella ei varmaan pyrit suurimpaan mahdolliseen verokertymään. Se olisikin ainakin lyhyellä tähtäimellä suhteellisen helppoa. Laitetaan voudit viemään tuhkatkin pesästä kuten Nottinghamin sheriffi aikoinaan. Verotuksella pyritään optimiin verokertymään. Tästäkin ollaan aika lailla samanmielisiä, mutta siihen sekin yhteinen näkemys päättyy.

Se, millainen vaikutus eri verotusmuotojen keskinäisillä suhteilla on talouteen, on niin monimutkaista ja niin monen palautemekanismin takana, että kukaan ei voi tietää lopputulosta kuin vasta jälkikäteen. Poliitikkojen palopuheet, että tämä ja tämä veroratkaisu vaikuttaa tällä tavalla, on vain poliittista retoriikkaa. Sitä voidaan puolustaa tunnettujen taloustieteilijöiden teorioilla, mutta vastustaa yhtä tunnettujen täysin vastakkaista mieltä olevilla teorioilla.

Helsingin Sanomien artikkelissa tänään 3.3.2011 oli yhteenveto eri puolueiden verolinjauksista(klikkaamalla saa kuvan suuremmaksi). Mikä niistä on paras? Mikä on oikeudenmukaisin? Millä olisi kansantalouden kannalta myönteisin vaikutus? Mistä minä hyötyisin eniten?

En osaa vastata edes viimeiseen. Siksi en kirjoita verotuksesta. Olen tottunut perustelemaan asioita niillä kriteereillä, joihin itsekin uskon.

Siksi kirjoitan pakkoruotsista. Olen ollut tekemisissä ruotsin kielen opiskelun kanssa yli 50 vuotta (alkaen Oriveden yhteiskoulun 1. luokalta vuonna 1960) sekä oppilaana että opettajana, isänä ja isoisänä. En ole itse opettanut ruotsia, mutta nähnyt ja kuullut ihan riittävästi, mitä pakkoruotsin opiskelu ja opettaminen sitä inhoaville on. Olen ollut erilaisissa kansainvälisissä tehtävissä osallistuen mm. lukuisiin pohjoismaisiin seminaareihin. Olen nähnyt ja kokenut ainakin sen, mikä merkitys ruotsin kielen osaamisella on ollut omassa elämässäni. Uskon itselläni olevan paljon enemmän perspektiiviä asiaan kuin vaikka entisellä hevostytöllä, nykyisellä opetusministerillä Henna Virkkusella.

Voin ottaa siihen vapaasti kantaa myös siksi, että pakkoruotsin vastustamisessa minulla ei ole mitään omaa intressiä puolustettavana. Osaan itse ruotsia – en sujuvasti (flytande), mutta todistuksen mukaan virkamiesruotsini on tyydyttävää (nöjaktig förmåga) - , kannatan maamme kaksikielisyyttä, en vastusta ruotsin opiskelua vapaaehtoisena aineena, minulla on useita suomenruotsalaisia ystäviä (jotka tosin eivät suostu puhumaan kanssani ruotsia muuta kuin pakottamalla). Ellei sitten intressiksi katsota sitä, että pakkoruotsin perusteillaan monet poliitikot ovat vieneet viimeisetkin rippeet uskostani heidän kykyynsä tehdä rationaalisia päätöksiä. Tässä mielessä kuudennen luokan kysymys pakkoruotsi on hyvä poliittinen indikaattori.

Pidän kuitenkin ruotsin kielen opiskelua pakollisena aineena aivan tarpeettomana. Ruotsin kieli ei ole toki ainoa. Yhtä tarpeettomana, jopa vahingollisena pidän uskonnon opettamista, mutta siinä oppilas saakin tehdä valinnan.

Joku voi pitää näiden rinnastamista keinotekoisena. Minä en. Molemmat tarjoavat samaa tasoa olevia etuisuuksia tulevaisuudessa. Uskomalla meidän Jumalaan saat kuoltuasi iankaikkisen elämän. Opiskelemalla kolme vuotta ruotsia peruskoulussa pääset osalliseksi yhteiseen pohjoismaiseen perheeseen ja saat omaksesi kaksikielisyyden mittaamattomat rikkaudet. Näiden utopioiden ainoa ero on siinä, että kukaan ei voi todistaa lupausta iankaikkisesta elämästä vääräksi, sen sijaan pakkoruotsin tuoman autuuden tai pikemminkin sen puutteen voi jokainen omakohtaisesti todeta vaikka aloittamalla keskustelun kaduilla vetelehtivän nuorison kanssa ruotsiksi. En vielä laskisi useimmin kuultua kommenttia ”Vitun hurri” merkiksi siitä, että vastaaja kokee olevansa osana pohjoismaista perhettä.

Kokoomus osoitti olevansa lempinimensä Sekoomus veroinen viime kesänä. Kun (nähtävästi työtapaturmana) puoluekokous äänesti viime kesänä pakkoruotsin poistamisen puolesta, niin puheenjohtaja Katainen ensimmäisenä vetonaan pyyhki demokraattisella päätöksellä pöytää. Ulottuuko tämä toimintamalli laajempiinkin ympyröihin? Mitätöidäänkö tulevien vaalien tuloskin, jos ja kun se ei tule olemaan nyt valtaa pitäville (riippumatta siitä, ovatko ne hallituksessa tai oppositiossa) on tulossa turpaan ja kunnolla.

Salaliittoteorian paljastus

Miten professori Markku Löytösen luento Heurekan Vattenfall-planetariumissa liittyy salaliittoteorioihin? Se selviää vain ja ainostaan lukemalla alla olevan.



Mainostaminen ja markkinointi on kallista ja vaikeasti kohdennettavaa. Erityisen vaikeasti kohdennettavaa on hyvän kulttuurituotteen markkinointi. Siinä kun pätee vanha sanonta, että yleensä ihmiset valitsevat kahdesta samanhintaisesta paremman – ellei kyse ole kulttuurituotteesta.

Koska varsinkin pienimuotoisten tai –levikkisten kulttuurituotteiden maksullinen markkinointi on käytännössä mahdotonta, niille on kehitetty kulttuuritoimittajien kanssa ovela kiertotie. Sitä kutsutaan arvosteluksi.

Miten systeemi toimii? Kerron nyt totuuden tästä salaliitosta, joka ei siis ole pelkkä salaliittoteoria. Toimittajat ovat tunnetusti pienipalkkaista väkeä, jotka itse itselleen antamastaan lahjomattomuuden maineestaan huolimatta ovat persoja lahjuksille. Ne pitää vain naamioida työtehtävän valepukuun.

Yleensä puhun vain omasta puolestani, joten turha tehdä tässäkään poikkeusta. Olin pitkään 1990-luvulla Matemaattisten aineiden opettajien liiton lehden Dimension toimistussihteerinä. Ilmoitin kaikille vähänkin alan kirjallisuutta julkaiseville tahoille, että Dimensiossa arvostellaan kirjoja. Niinpä syksyn mittaan toimitukseen tulikin röykkiö arvosteltavia kirjoja, joista tein yleensä joulunumeroon kirjojen erinomaisuutta korostavan koosteen otsikolla ”Joulupukin vinkit matikan open pukin konttiin”. Kirjoista suurin osa jäi lukematta ja ne joko annoin itse joululahjoina eteenpäin tai vein divariin ja pistin sieltä saamani niukat pennoset omaan fikkaani. Katsoin ne niin pieniksi synneiksi, että tuskin niiden perään kysellään edes Pietarin portilla.

Systeemi toimi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vastaavankokoinen ilmoitus Dimensiossa olisi maksanut nykyrahassa noin 300 euroa kirjaa kohti.

Kun tein itse reilut kymmenen vuotta sitten omakustanteena kirjan ”Limulintu”, niin tajusin varsin hyvin, että yhtä kirjaa ei kannata lähteä markkinoimaan rahalla. Markkinointikustannuksia ei saa koskaan takaisin. Eipä hätää. Olin tehnyt aikoinani Hesarin tiedetoimittajan tekemästä kirjasta hyvin myönteisen arvion Dimensioon. Nyt olisi vastapalveluksen aika. Hesarissa olleen pienehkön arvion jälkeisellä viikolla kirjaa tilattiin minulta noin 500 kappaletta ja olin omillani. Nyt kirja alkaa olla loppuunmyyty, mutta vielä voi tilata täältä tai ostaa Heurekan tiedekaupasta.

Pieni arvosteluksi naamioitu puffi on usein paljon tehokkaampaa kuin iso selkeä mainos. Esimerkiksi pari vuotta sitten tekemääni valokuvakirjaa mainostettiin Hesarin sunnuntainumerossa koko sivun värillisellä mainoksella. Kirjan myyntikäyrään sillä ei ollut kuulemma pientä tuskin havaittavaa nystyä suurempaa vaikutusta. (Mainittakoon, että kirjan kustansi Erkon konserniin kuuluva yhtiö, joten pelkkä maininta kokosivun mainoksesta Hesarissa ei tässä kerro koko totuutta markkinointiin käytetystä rahasta).

Kaikki eivät aina ymmärrä pelin henkeä. Muutama vuosi sitten tein amatööreille tarkoitetun kirjan henkilökuvauksesta. Jostain syystä se arvioitiin julkaisualan ammattilehdessä, jossa lehden valokuvaaja haukkui sen pataluhaksi. Hänen keskeisin argumenttinsa oli, että kirjaa ei missään nimessä sovi ammattilaisille. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa, että lemmikkieläinkirja ei sovellu kanankasvattajan oppikirjaksi.
Olisin voinut ymmärtää, jos arvostelija olisi joku, jota olin itse joskus nälvinyt, mutta me olimme toisillemme täysin tuntemattomia. Äkkipikaisena soitinkin lehden päätoimittajalle ja kysyin, mitä tämä peli oikein oli. meriselitys oli se, että toimitus piti kirjaa kivana ja oli tilannut siihen arvion. Arvio oli tullut juuri ennen painoon menoa, joten se oli mennyt sellaisenaan. Olimme päätoimittajan kanssa yhtä mieltä, että arvio ei palvellut lehden lukijoita. Lukijoiden etu on saada kuulla kirjoista, joita kannattaa lukea, ei niistä joita ei kannata lukea. Se lista olisi turhan pitkä.

Toinen puffauspaikka on konserttien yms. tilaisuuksien arviointi. Näihinkin toimittajat ovat varsin haluttuja vieraita eikä heillä itselläkään ole usein mitään sitä vastaan. Siis käydä ilmaiseksi eri tilaisuuksissa ja joskus kirjoittaa jostain niistä.

Elokuvien, näytelmien ym. useaan kertaan toistuvien kohdalla ollaan selkeästi win-win-tilanteessa. Kun toimittaja kehuu näkemänsä näytelmän, niin lukijalla on tilaisuus todentaa se myös itse. Mutta mitä hyötyä on puffata jo tapahtunutta? Minäpä annan esimerkin.

Olin pari viikkoa sitten Heurekassa kuuntelemassa professori Markku Löytösen esitystä suomalaisista tutkimusmatkailijoista Vattenfall-planetariumissa. Hieno esitys, hienot puitteet. Esityksiä oli kaksi, mutta ne molemmat ovat jo menneet. Mitä mieltä enää puffata?

Ensi torstaina 3.3. ja sitten kahden viikon päästä 17.3. on uudet esitykset? Markus Hotakainen kertoo tähdistöistä otsikolla ”Onnellisten tähtien alla”.

Mistä tiedän, että esitys tulee olemaan hyvä? Olen nähnyt puitteet ja kuunnellut Hotakaista ennenkin. Näillä emmeillä ei voi tulla kuin hyvää. Sitä paitsi puffaajan ainoa pääoma on hänen uskottavuutensa. Montaa kertaa ei tarvitse puffata roskaa, kun se on mennyt. Siksi kukaan kunnon puffaaja ei ota riskiä puffata etukäteen muuta kuin sellaista, jonka laatuun hän itsekin uskoo.

Poikkitieteilijäkin esiintyy vielä silloin tällöin Heurekassa. Seuraavaksi 5.-6.3.  valokuvaajan roolissa.  Oiva tilaisuus käydä otattamasta itse perhepotretti, jonka saa printtinä heti käteen.  

Onko kyseessä moraaliton hyvä veli (tai sisko) systeemi, jossa kaikki perustuu lahjontaan? Minusta ei. Vuosia sitten valtionhallinnossa kuulemma noudatettiin periaatetta, jonka mukaan lämmin kahvi ja kylmä voileipä olivat normaalia vieraanvaraisuutta. Sen sijaan kylmä olut ja lämmin voileipä olivat jo lahjonnan rajoilla. Minusta raja menee siinä, että kun tullaan tilaisuuteen ja lähdetään sieltä omalla kustannuksella, niin niin paljon saa työntää ruokaa ja juomaa suuhunsa kuin maha vetää ja hennot jalat kestävät. Määräänsä enempää kun kukaan ei voi syödä, eikä nauttia kulttuurituotteistakaan. Siksi katson, että sen paremmin moraalinen kuin juridinen syytekynnys ei ylity, ja aion jatkaa hyväksi katsomieni asioiden puffaamista jatkossakin. Kunhan puffia kaipaavat vain pitävät minun hyvin ajan tasalla. Kirjoja ja kutsuja lähettelemällä.

Puffataan nyt lopuksi ihan omaakin lehmää. Olen ollut mukana Rekolan elävän musiikin yhdistyksessä (tosin konttoripuolella) järjestämässä Rekolan Kinolla musiikki-iltoja. Lauantait 16.4 ja 14.5. kannattaa laittaa kalenteriin. Silloin on loistavat konsertit loistavassa salissa ja loistavassa tunnelmassa. Pyörivät värivalot.