Mainostaminen ja markkinointi on kallista ja vaikeasti kohdennettavaa. Erityisen vaikeasti kohdennettavaa on hyvän kulttuurituotteen markkinointi. Siinä kun pätee vanha sanonta, että yleensä ihmiset valitsevat kahdesta samanhintaisesta paremman – ellei kyse ole kulttuurituotteesta.
Koska varsinkin pienimuotoisten tai –levikkisten kulttuurituotteiden maksullinen markkinointi on käytännössä mahdotonta, niille on kehitetty kulttuuritoimittajien kanssa ovela kiertotie. Sitä kutsutaan arvosteluksi.
Miten systeemi toimii? Kerron nyt totuuden tästä salaliitosta, joka ei siis ole pelkkä salaliittoteoria. Toimittajat ovat tunnetusti pienipalkkaista väkeä, jotka itse itselleen antamastaan lahjomattomuuden maineestaan huolimatta ovat persoja lahjuksille. Ne pitää vain naamioida työtehtävän valepukuun.
Yleensä puhun vain omasta puolestani, joten turha tehdä tässäkään poikkeusta. Olin pitkään 1990-luvulla Matemaattisten aineiden opettajien liiton lehden Dimension toimistussihteerinä. Ilmoitin kaikille vähänkin alan kirjallisuutta julkaiseville tahoille, että Dimensiossa arvostellaan kirjoja. Niinpä syksyn mittaan toimitukseen tulikin röykkiö arvosteltavia kirjoja, joista tein yleensä joulunumeroon kirjojen erinomaisuutta korostavan koosteen otsikolla ”Joulupukin vinkit matikan open pukin konttiin”. Kirjoista suurin osa jäi lukematta ja ne joko annoin itse joululahjoina eteenpäin tai vein divariin ja pistin sieltä saamani niukat pennoset omaan fikkaani. Katsoin ne niin pieniksi synneiksi, että tuskin niiden perään kysellään edes Pietarin portilla.
Systeemi toimi ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vastaavankokoinen ilmoitus Dimensiossa olisi maksanut nykyrahassa noin 300 euroa kirjaa kohti.
Kun tein itse reilut kymmenen vuotta sitten omakustanteena kirjan ”Limulintu”, niin tajusin varsin hyvin, että yhtä kirjaa ei kannata lähteä markkinoimaan rahalla. Markkinointikustannuksia ei saa koskaan takaisin. Eipä hätää. Olin tehnyt aikoinani Hesarin tiedetoimittajan tekemästä kirjasta hyvin myönteisen arvion Dimensioon. Nyt olisi vastapalveluksen aika. Hesarissa olleen pienehkön arvion jälkeisellä viikolla kirjaa tilattiin minulta noin 500 kappaletta ja olin omillani. Nyt kirja alkaa olla loppuunmyyty, mutta vielä voi tilata täältä tai ostaa Heurekan tiedekaupasta.
Pieni arvosteluksi naamioitu puffi on usein paljon tehokkaampaa kuin iso selkeä mainos. Esimerkiksi pari vuotta sitten tekemääni valokuvakirjaa mainostettiin Hesarin sunnuntainumerossa koko sivun värillisellä mainoksella. Kirjan myyntikäyrään sillä ei ollut kuulemma pientä tuskin havaittavaa nystyä suurempaa vaikutusta. (Mainittakoon, että kirjan kustansi Erkon konserniin kuuluva yhtiö, joten pelkkä maininta kokosivun mainoksesta Hesarissa ei tässä kerro koko totuutta markkinointiin käytetystä rahasta).
Kaikki eivät aina ymmärrä pelin henkeä. Muutama vuosi sitten tein amatööreille tarkoitetun kirjan henkilökuvauksesta. Jostain syystä se arvioitiin julkaisualan ammattilehdessä, jossa lehden valokuvaaja haukkui sen pataluhaksi. Hänen keskeisin argumenttinsa oli, että kirjaa ei missään nimessä sovi ammattilaisille. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa, että lemmikkieläinkirja ei sovellu kanankasvattajan oppikirjaksi.
Olisin voinut ymmärtää, jos arvostelija olisi joku, jota olin itse joskus nälvinyt, mutta me olimme toisillemme täysin tuntemattomia. Äkkipikaisena soitinkin lehden päätoimittajalle ja kysyin, mitä tämä peli oikein oli. meriselitys oli se, että toimitus piti kirjaa kivana ja oli tilannut siihen arvion. Arvio oli tullut juuri ennen painoon menoa, joten se oli mennyt sellaisenaan. Olimme päätoimittajan kanssa yhtä mieltä, että arvio ei palvellut lehden lukijoita. Lukijoiden etu on saada kuulla kirjoista, joita kannattaa lukea, ei niistä joita ei kannata lukea. Se lista olisi turhan pitkä.
Toinen puffauspaikka on konserttien yms. tilaisuuksien arviointi. Näihinkin toimittajat ovat varsin haluttuja vieraita eikä heillä itselläkään ole usein mitään sitä vastaan. Siis käydä ilmaiseksi eri tilaisuuksissa ja joskus kirjoittaa jostain niistä.
Elokuvien, näytelmien ym. useaan kertaan toistuvien kohdalla ollaan selkeästi win-win-tilanteessa. Kun toimittaja kehuu näkemänsä näytelmän, niin lukijalla on tilaisuus todentaa se myös itse. Mutta mitä hyötyä on puffata jo tapahtunutta? Minäpä annan esimerkin.
Olin pari viikkoa sitten Heurekassa kuuntelemassa professori Markku Löytösen esitystä suomalaisista tutkimusmatkailijoista Vattenfall-planetariumissa. Hieno esitys, hienot puitteet. Esityksiä oli kaksi, mutta ne molemmat ovat jo menneet. Mitä mieltä enää puffata?
Ensi torstaina 3.3. ja sitten kahden viikon päästä 17.3. on uudet esitykset? Markus Hotakainen kertoo tähdistöistä otsikolla ”Onnellisten tähtien alla”.
Mistä tiedän, että esitys tulee olemaan hyvä? Olen nähnyt puitteet ja kuunnellut Hotakaista ennenkin. Näillä emmeillä ei voi tulla kuin hyvää. Sitä paitsi puffaajan ainoa pääoma on hänen uskottavuutensa. Montaa kertaa ei tarvitse puffata roskaa, kun se on mennyt. Siksi kukaan kunnon puffaaja ei ota riskiä puffata etukäteen muuta kuin sellaista, jonka laatuun hän itsekin uskoo.
Poikkitieteilijäkin esiintyy vielä silloin tällöin Heurekassa. Seuraavaksi 5.-6.3. valokuvaajan roolissa. Oiva tilaisuus käydä otattamasta itse perhepotretti, jonka saa printtinä heti käteen.
Onko kyseessä moraaliton hyvä veli (tai sisko) systeemi, jossa kaikki perustuu lahjontaan? Minusta ei. Vuosia sitten valtionhallinnossa kuulemma noudatettiin periaatetta, jonka mukaan lämmin kahvi ja kylmä voileipä olivat normaalia vieraanvaraisuutta. Sen sijaan kylmä olut ja lämmin voileipä olivat jo lahjonnan rajoilla. Minusta raja menee siinä, että kun tullaan tilaisuuteen ja lähdetään sieltä omalla kustannuksella, niin niin paljon saa työntää ruokaa ja juomaa suuhunsa kuin maha vetää ja hennot jalat kestävät. Määräänsä enempää kun kukaan ei voi syödä, eikä nauttia kulttuurituotteistakaan. Siksi katson, että sen paremmin moraalinen kuin juridinen syytekynnys ei ylity, ja aion jatkaa hyväksi katsomieni asioiden puffaamista jatkossakin. Kunhan puffia kaipaavat vain pitävät minun hyvin ajan tasalla. Kirjoja ja kutsuja lähettelemällä.
Puffataan nyt lopuksi ihan omaakin lehmää. Olen ollut mukana Rekolan elävän musiikin yhdistyksessä (tosin konttoripuolella) järjestämässä Rekolan Kinolla musiikki-iltoja. Lauantait 16.4 ja 14.5. kannattaa laittaa kalenteriin. Silloin on loistavat konsertit loistavassa salissa ja loistavassa tunnelmassa. Pyörivät värivalot.
4 kommenttia:
Lukijoiden etu on saada kuulla kirjoista, joita kannattaa lukea, ei niistä joita ei kannata lukea. Se lista olisi turhan pitkä.
No ehkä periaatteessa noin, mutta nipottajana tekee mieleni lisätä, että lukijoiden etu voi joskus olla kuulla siitäkin, mitä kirjaa ei ainakaan kannata lukea, varsinkin jos sitä on jossain muualla mainostettu lukukelpoiseksi. Tämä siis ottamatta jäävinä (eli yhtenä ko. kirjan valokuvamalleista) kantaa siihen, osuiko arvio tässä nimenomaisessa tapauksessa oikeaan ja tuliko lukijoiden etu sillä täytetyksi.
"Ammattilaisille sopimatonta" kirjaa on kyllä sittemmin käytetty kurssikirjana ammattikorkeakoulussa. - No, se ei taida asiaa muuksi muttaa... :)
Ehkä varoittavana esimerkkinä?
En enää muista edes arvostelijan nimeä. Hän itse harrasti sekä nude- että stereokuvausta ja lienee nyt jo eläkeiässä. Mieleen jäi erityisesti arvostelun viimeinen lause: "Suutarin kannattaisi pysyä lestissään!"
Myönnän, että minua erityisesti ärsyttää sellaiset toisen tekemisen arviot, joiden ainoa todellinen funktio on vain oman egon esilletuominen. Etsitään sopivan vaatimaton hengentuote tai ruumiillinen suoritus ja naureskellaan sille periaatteella, että itse olisin ollut paljon parempi - jos olisin vain viitsinyt vaivautua. Tällaista vähättelyä maailma on pullollaan. Tuskin itsekään olen siitä vapaa, mutta ainakin yritän karsia itsestäni tätä ominaisuutta.
Suvanto ei vähättele vain itseään heikompia ja tyhmempiä, vaan yrittää tehdä sitä myös selkeästi itseään paremmille. Kuten vaikka täällä.
http://tuhatsanaa.net/digikuva_opas_kattaa_perusasiat_jos_aiot_myyd%C3%A4_kuviasi
Kiville karahtaa.
Lähetä kommentti