Oikeus katua

 Kuva: Kirsi Mackenzie

Iltalehden vuoden kesäkuvakilpailun tulokset on julkistettu. Voittaja on Kirsi Mackenzien yllä oleva ”Metsän kuningas”. Muut finaaliin selvinneet kuvat ovat täällä.

Mitäs näistä kuvista pitäisi oikein tuumata? Voittajakuvaa lukuun ottamatta kuvista oikein hyppää silmille, että ovat amatöörimäisiä näppäilykuvia. Ei voittajakuvallakaan olisi mitään mahdollisuuksia vuoden luontokuvakisassa. Ensinnäkin Kuhmon haaskalta otettuja karhukuvia on vähintäänkin riittävästi tarjolla, toiseksi kuva seepiaksi sävytettynä ei olisi edes kilpailuehtojen mukainen. Minusta se on kuitenkin kaikin puolin ihan jees ja varmaan ottajalleen kertomansa mukaisesti jännitystä ja onnistumisen iloa tuottanut kokonaisvaltaisen projektin tulos.

So what! Lukijakuvakisan tarkoitus on tuottaa lukijoiden ottamien kuvien näköisiä kuvia. Itse asiassa yksi koko kisan idea on se, että lukijan pitää katsoessaan muiden kisaan lähettämiä kuvia saada ahaa-oivallus: ”Minäkin voisin osallistua omalla kesäkuvallani”. Ammattikuvaajien kuvien täytyy olla erilaisia, jotta ne eivät jäisi amatöörikuvien jalkoihin. Jos joku ammattilainen tarjoaisi julkaistavaksi tällaista kuvaa, niin ainakin minä toimitussihteerinä suosittelisin (mielessäni) hänenelle valitun ammatin uudelleen harkintaa. 

Kuva: Päivi Ojala

Tarkoitukseni ei ole suinkaan irvailla kilpailussa olleen kuvan kustannuksella. Se on siihen kontekstiin ihan sopiva, ja etenkin lasten omaisten mielestä tosi hauska. Siis hyvä kesäkuvan kilpailukuva. Ammattimaisen valokuvauksen kanssa sillä vain ei ole mitään tekemistä. Ollessani kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa jouduin näkemään valokuvaajan ammattitutkinnon suorittaneiden kuvia, joiden tekninen ja sisällöllinen laatu eivät pärjäisi edes tämän kilpailun kymmenelle ”parhaalle”. Joten titteli ammattivalokuvaaja ei välttämättä  todista vielä  yhtään mitään.

Itse asiassa tässäkin kisassa minua kiinnostaa  kuvia enemmän kilpailun säännöt.Kohtuulliset vain yleisen tyylin mukaan täysin kohtuuttomat?

”Iltalehti julkaisee 27.6. lähtien joka päivä kisaan lähetettyjä kuvia lehdessä ja verkkosivuillaan. Parhaat kuvat palkitaan elokuun lopussa. Voittaja saa palkinnoksi kameran, toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet lahjakortin. Kuvan lähettäjä vastaa siitä, että kuva on hänen itsensä ottama. Lähettämällä kuvansa kisaan kuvaaja luopuu kaikista kuvan julkaisuoikeuksista. Julkaistuista kuvista maksetaan 50 euron palkkio.”

Iltalehden kunniaksi on sanottava, että verrattuna moniin muihin kuvakilpailuihin nämä ovat minusta kohtuullisen kohtuulliset. Julkaistuista kuvista maksetaan sentään kuvapalkkio. Se on samaa suuruusluokkaa, mitä kuvapankit maksavat niiden kautta välitetyistä kuvista. Jopa julkaisuoikeuksien luovuttamista ei tässä voida pitää kohtuuttomuutena. Tilannehan on suunnilleen sama kuin kuvapankkiin lähetetyillä kuvilla. Jos ne julkaistaan, niin niistä maksetaan.

Entä jos kisassa pärjäämätöntä alkaa kaduttaa? Voiko hän purkaa lehden kanssa tekemänsä sopimuksen. Tekijänoikeuden moraalisiin oikeuksiin katsotaan kuuluvan katumisoikeuden.

Tätä ei pidä sekoittaa postimyynnissä olevaan 14 päivän katumisaikaan. Tekijänoikeuden katumisoikeus tarkoittaa tekijän oikeutta kieltää teoksen suunniteltu julkaiseminen, olosuhteiden muututtua tavalla tai toisella, lunastamalla jo valmistetut kappaleet. Katumisoikeudesta ei ole tekijänoikeuslaissa erillistä säännöstä, mutta sen mahdollistavat jo yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet.

Voidaanko tätä soveltaa valokuvakilpailuun? Ajatellaan vaikka niin traagista tilannetta, että kuvakisaan lähetetyn lapsikuvan kohde kuolee. Omaisille voisi olla hyvinkin tuskallista nähdä lehdessä riehakas kuva nuoresta vainajasta. Takaisin lunastettavia kappaleita ei ole, on vain lehden kovalevyllä oleva tiedosto. Pitäisikö kuvaajan maksaa lehdelle jotain korvauksia sopimuksen purkamisesta?

En tiedä. Olettaisin lehden poistavan hienotunteisesti kuvan arkistostaan, jos kuvaaja ottaa lehteen yhteyttä. Muuten kilpaileva aviisi voisi räväyttää lööpin: ”Kuvaaja pyysi kuolleen lapsen kuvaa takaisin – lehti kieltäytyi”. Tuskin millään lehdellä on varaa tällaiseen julkisuuteen, en usko että edes halua.

Sen sijaan kuvaajan toive saada kuvansa julkaisuoikeudet takaisin siksi, että aikoo osallistua sillä kilpailevankin lehden valokuvakilpailuun, eivät liene riittävän perusteltuja. Ei sopimuksia tehdä vain muodon vuoksi. Kyllä ne sitovat molempia osapuolia.

Paitsi jos sopimus on kohtuuton. Monissa yhteyksissä näkee valokuvakilpailuja, joissa kuvaajaa vaaditaan luovuttamaan kaikki kilpailuun lähettämänsä kuvan kaikki oikeudet kilpailun järjestäjälle, (tosin jättämään itselleen tasapuolisuuden vuoksi kaikki vastuut), mutta julkaistuista kuvista ei makseta minkään laista palkkiota. Tällaisella sopimuksella kuvaaja voi minusta tarpeen niin vaatiessa pyyhkiä takapuoltaan. toki vain symbolisesti, paperia kun näissä ei enää käytetä. Painamalla enteriä olet sitoutunut siihen ja siihen loppuelämäksesi. 

Olen varma, että sopimus kaatuisi oikeudessa, jos sen purusta tuleva riita menisi sinne asti. Sopimus on jo sisällöltään kohtuuton. Lisäksi se ei ole yritysten välinen business-to -business sopimus, vaan yhtiön ja tavallisen kansalaisen välinen, jossa sopijaosapuolet ovat jo lain tuntemuksenkin suhteen täysin eriarvoisessa asemassa. Näissä kansalainen on kerrankin paremmassa asemassa sopijaosapuolena kuin yritys. Kaikki eväät sopimuksen purkuun ovat olemassa.

Voi toki kysyä, että miksi kannattaa ylipäänsä osallistua sellaiseen kisaan, jonka säännöt ovat tekijänoikeudellisesti niin kohtuuttomat. Ei siitä oman kuvan näkemisestä lehdessä niin paljon julkisuuden tuomaa mielihyvää saa, että kannattaa suostua mihin vain. Tosin näinä BB-aikoina tämä moraliteetti taitaa kiiriä aika kuuroille korville.

Jälkikirjoitus samana päivänä
Tämän päivän Hesari puffasi uutta musiikkitaloa näyttävästi jo etusivullaan. Olivat saaneet näköjään ystäväni Lea Tuulin mannekiiniksi. Alla Hesari etusivu ja osasuurennos siitä.

Olen opiskellut valokuvakoulussa, jossa pääpaino oli muotokuvauksessa (ei uskoisi, kun näkee minun kuviani). Yksi monista nyrkkisäännöistä oli: Älä kuvaa yli 40 vuotiasta naista alaperspektiivistä, älä ainakaan julkaise kuvia. Nähtävästi Hesarin valokuvaaja Aapo Huhta ei ole käynyt ainakaan samaa valokuvakoulua. Lean kuvista kolme viidestä on otettu alaviistosta. Vanhana kuvakettuna Lea tietysti osaa nostaa leukaansa ja olla katsovinaan kaukaisuuteen. 

Lehtikuvauksenkin oppia olen saanut (vaikka sitäkään eivät kaikki usko). Yksi tämän opetuksen ohjeista oli, että kuvatekstin pitää tukea kuvaa, ei kertoa siitä, mitä kuvassa ei näy. Jos kuvatekstissä kehutaan salin ympyrämuotoa, niin saisi siitä olla jonkin vähän selkeämpi vihje kuin Lea lähikuvassa edelleen kaukaisuuteen katsoen.  Samoin talon tyrnileivoksen sopiva koko ja tavanomaisesta poikkeavuus jäävät katsojalle arvailun varaan, kun leivoksesta on näkyvissä leivoksen suuhun vienyt lusikka ja suun muikea ilme.

Risuaita

 

Risuaita risuaidalla

Pitkän matkan juoksuja sekä sileällä että esteissä hallitsi 50- ja 60-lukujen vaihteessa puolalainen Zdzisław Krzyszkowiak. Hänen nimensä oli jopa suomalaisille urheiluselostajille liian vaikea äännettäväksi ja esimerkiksi Pekka Tiilikainen käyttikin hänestä nimitystä ”Risuaita”. Sikäli kuvaava nimi, sillä Krzyszkowiak siirtyi lopulta vain estejuoksijaksi ja siinä lajissahan takakaarteessa on risuaitainen vesieste.

Pekka nyt oli muutenkin tunnettu kielitaidottomuudestaan ja legendaarisesta maailmalla selviämisestään pelkällä suomella. Tosin ainakin yksi omena putosi Pekan puusta aika kauaksi, sillä hänen tyttärestään tuli englannin kielen opettaja. Hän oli kollegani yli 20 vuoden ajan.

Tenniskavereihini kuuluu monia entisen Varsovan liiton maiden edustajia. Venäläinen, georgialainen (jolle sana Gruusia on loukkaus, sehän venäläisten antama nimi maalle) ja puolalainen. Kerran kerroin hänelle yllä olevan Pekka Tiilikais-jutun. Muuten hyvä juttu, sanoi puolalainen ystäväni Tomas Gerasik, mutta juoksija oli kyllä nimeltään Zyskoviaz. Epäilin hänen sekoittavan koko hepun kansanedustaja Ben Zyskowicziin ja vänkäsin kyllä muistavani juoksijan nimen.

Kirjoitetaan Krzyszkowiak, lausutaan Zyskoviaz, valisti Tomas minua. Sama mies.

Vähän hävetti, kun olin kertonut Tomakselle poikani opiskelleen puolaa ja asuvan nyt Krakovassa. Toisaalta eipä ulkomaalaisetkaan osanneet ääntää niin helppoa nimeä kuin Uus-Paavalniemi, vaan hänelle annettiin sukunimen kirjainten lukumäärän mukaan nimi M-15.

Ehkä tämä hämäsi äänestäjiäkin viime eduskuntavaaleissa. Uus-Paavalniemen numero oli 142. Häntä numerolla 15 äänestäneet persujen kannattajat antoivatkin äänensä vahingossa Vihreiden Jukka Relanderille, joka tosin hänkään ei päässyt lävitse 3 578 äänellään. Mikä oli toki lähes 1½-kertainen M-15:n 2122 ääneen. Joko Uus-Paavalniemen olympiahopea oli päässyt patinoitumaan äänestäjien mielessä tai sitten vain curling on liian postmoderni tekourheilullinen laji persuille.

Nomen est omen

Kuva: Jyrki Vesa

Timothy Whippersnapper 

Perussuomalaiset ovat ”virallistaneet” puolueensa englanninkielisen nimen. Sehän on tunnetusti ”The Finns”. Tästä tietysti muut suomalaiset ottivat nokkiinsa, koska kaikki suomalaiset eivät ole persuja. Siksi minä pidän sanakirjamaista käännöstä ”Fundamental Finns” paljon parempana. Mielestäni se assosioikin kuvaavammin.

Ajatus nimien englanninkielisistä versioista on kuitenkin minusta mainio. Kaikkien suomalaisten olisi kansainvälistymisen nimissä otettava itselleen myös englanninkielinen nimi. Se ei tietenkään saa olla mikä tahansa, vaan sanakirjasta löytyvä englanninkielinen vastine sekä etu- että sukunimelle. Jos on useampia synonyymeja, niin suositeltavaa on ottaa eniten henkilön ominaisuuksista kertova.

Esimerkiksi minä voisin olla Timothy Pool tai Timothy Quietwaters. Ehkä näistä Pool sopisi paremmin, kun pelailen biljardia aina silloin tällöin. Persoonallisuuteen yhdistäen sukunimi Lull (suvantovaihe) voisi vielä menetellä, ovathan hommani aika usein aloittamista vaille valmiita.

Tietenkin olisi mukavaa, jos sekä etu- että sukunimi olisivat jotenkin henkilöä kuvaavia. Minun kohdallani tämä toivomus ei valitettavasti toteudu etunimen osalta. Timothy kun tulee kreikan nimestä Timotheos, mikä tarkoittaa ”Kunnioittaa Jumalaa”. Uskonnottomalle kuten minulle harva etunimi sopisi huonommin, mutta näillä säännöillä mennään.

Sen sijaan syvästi uskovaiselle Timo Soinille etunimensä sopii kuin nenä päähän. Sukunimen käännöksen kanssa voisi tulla ongelmia, kun ”soini” ei suomenkielisenä sanana tiettävästi tarkoita mitään. Onneksi Soini on myös etunimi. Siis voisi olla henkilö, jonka nimi olisi Soini Soini. Se olisi siinä mielessä selkeää, että ei tulisi epäselvyyttä siitä, kumpi on etu- ja kumpi sukunimi, kuten voisi olla vaikka henkilön nimeltä Kari Soini kohdalla.

Soini etunimenä on muunnos ruotsalaisesta nimestä Sven, joka merkitsee 'poikaa', 'nuorukaista'. Timo Soini ei enää ole sen paremmin poikanen kuin nuorukainenkaan, mutta minkäs teet. Timothy Boy olisi Soinin persoonan huomioon ottaen aika mitäänsanomaton käännös. Parempi sukunimi olisi vaikka ”Whippersnapper”, mikä tarkoittaa nenäkkäitä kommentteja laukovaa nuorukaista. Siis Timothy Whippersnapper.

Nimilaki asettaa erilaisia rajoitteita etunimelle. Etunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, joka on sopimaton tai jonka käyttö muutoin voi aiheuttaa ilmeistä haittaa. Etunimeksi myöskään voida hyväksyä:

1) pojalle naisennimeä eikä tytölle miehennimeä;

2) sukunimeä, ellei kysymyksessä ole isän tai äidin etunimestä muodostettu poika- tai tytärloppuinen nimi, jota käytetään muun etunimen jäljessä.

Minulla on ollut aina vaikeuksia ymmärtää lakitekstiä, enkä usko sen johtuvan pelkästään minun tyhmyydestäni. Esimerkiksi vuosina 2000–2006 Kaino-nimen sai 11 miestä ja 9 naista. Onko etunimi Kaino siis sukupuolineutraali? Jos on, niin sukupuolineutraalin etunimen saa antaa sekä miehelle että naiselle. Jos ei saa, niin olisi varmaan syytä käydä barrikadeille sen puolesta.

Jotkut etunimet ovat niin selvästi väärään sukupuoleen viittaavia, että niiden antaminen lapselle pitäisi ehdottomasti kieltää. Enkä nyt tarkoita Käteis Jussin kappaletta "A Boy Named Sue". Vastikään kuolleen setäni etunimi oli Kauno. Tässä kontekstissa siis englanniksi Beauty Quietwaters.  En erityisesti ihmettele, etä hän otti Kadettikoulussa käyttöön toisen etunimensä Kalevin. Sen alkuperä on Kaleva, mikä suomalaisessa tarustossa  tarkoittaa väkevää jättiläistä. Jotenkin tuntuu enemmän sotilaalle istuvaksi etunimeksi.

Sukunimeäkään ei saa antaa etunimeksi. Mitäs tämä tarkoittaa? Meillä on vaikka kuinka paljon sellaisia sukunimiä, joita käytetään etunimenä ja päinvastoin. Otetaan satunnaisena esimerkkinä vaikka Ilkka Kanerva.  Etunimenä Kanervaa käyttää mm. taiteilija Kanerva Cederström, sukunimi Ilkka on vaikka entisellä hitaalla mutta kankealla 400 metrin aiturilla Tapani Ilkalla. (Ilkka Kanervan oma matka oli 400 metrin eli koko kierroksen sileä. Metaforana aika huonosti Kanervan poliittista uraa kuvaava.)

Siis Ilkka Kanervalla on etunimenä sukunimi ja sukunimenä tytön etunimi. Ei tällä yhdistelmällä voi olla seurauksena muita kuin vaikeuksia naisten kanssa sählätessä. Nomen est omen.

Mikähän olisi Ilkka Kanervan nimi englanniksi? Ilkalle ei tiettävästi löydy vastinetta, mutta kanerva on heather. Samat ongelmat Ilellä naisten kanssa jatkuvat. Heather kun on naisen etunimi. Tunnettu Heather on esimerkiksi  amerikkalainen näyttelijä Heather Locklear , jolle Ilkka-kaimakin olisi varmaan mielellään tekstaillut, jos vain numero olisi ollut tiedossa.

Ilestä mieleen tulee vääjäämättä tukiaiset, joista Kanerva ei tiettävästi ole päässyt nauttimaan vaan on joutunut pikemminkin kärsimään niiden puutteesta. Siksi häntä syytetäänkin vain lahjuksen ottamisesta.

Puhutaan nyt sitten samalla kertaa myös Tukiaisen sisaruksista, Juliasta ja Johannasta. Johanna on Raamatusta tutun nimen Johanneksen feminiininen muoto. Nimi on alun perin hepreaksi tarkoittanut ”Jahve on armollinen”, mihin syvästi uskonnollinen Johanna Tukiainenkin varmaan panee toivonsa maallisen vaelluksensa aikana kaidalta polulta lipeämisiensä seurausten suhteen.

Ainoa naispuolinen paavikin oli nimeltään Johanna. Tosin tämän paavin olemassaolo on kirjallisten dokumenttien puutteen vuoksi vähintäänkin kyseenalaista, toisin kuin Johanna Tukiaisen. Avaamalla Seiskan minkä tahansa numeron viimeisen kahden vuoden ajalta, niin ei voi olla huomaamatta, että Tuksu on elossa – joskaan ei aina välttämättä voi kovin hyvin.

Johanna Tukiainen olisi siis englanniksi Joanne Subsidy. Julia puolestaan on latinankielisen Juliuksen sisarnimi. Julius tarkoittaa ”maitopartaista nuorukaista”, mikä pätkittäin raitistuvalle Julia Tukiaiselle eli Julie Subsidylle olisikin oikein kuvaava etunimi.

Nomen est omen. Ei voi kuin toivoa sen pitävän paikkansa Julia Tukiaisenkin kohdalla.

Kolmiodraama eli vuoden luontokuva, versio 2

 Näinä aikoina pitäisi muistaa, että koiran kanssa kävelylle lähdettäessä pitää ottaa kaksi muovipussia mukaan. Toisen koiran kakoille ja toisen mahdollisesti löytyville sienille. Tosin Murphyn lain kolmannen korollaarin mukaan sieniä löytyy juuri silloin, kun ei ole sienikoria, ei edes muovipussia mukana.

Niin kävi tänäänkin. Koira oli ehtinyt jo tehdä tarpeensa ja niin pahasti naapurin pihan eteen, että en kehdannut millään jättää niitä siihen. Joten puhtaan pussin puutteessa löytyneet sienet piti kerätä käteen.

Onneksi (?) sieniä ei löytynytkään sitten enempää kuin kuvassa olevat kolme. Ne kasvoivat melkein kylki kyljessä ja edustivat sienimetsämme ääripäitä. Herkkutatti on monien mielestä sieniemme ehdoton ykkönen, kuvan valkoisen kärpässienen myrkyllä pääsisi eroon useammastakin vihamiehestään. Punainen kärpässienikin on toki myrkyllinen, mutta ei sen syömisestä kuulemma kuole kuten valkoisen kärpässienen napsimisesta on seuraus. Punaisesta saa korkeintaan eksoottiset fibat, mikäli vanhoihin shamaaneihin on uskomista. En kehota kokeilemaan, suorastaan kiellän.

Sienikuvassa on kaikki hyvän draaman ainekset. Hyvän ja pahan välinen ikuinen kamppailu, taustalla kaunis pään sekoittaja ja tarinalla onnellinen loppu (selviää tämän blogin lopussa), joten se luultavasti valittaisiin vuoden luontokuvaksi muuten, mutta kun valkoisen kärpässienen valon puoleinen lakki on palanut puhki, niin ehkä ei sittenkään. Kännykän kameralla kun ei saa aina ihan kaikkia sävyjä kohteesta irti.

Tässäkin blogissa on itketty, että valokuvaukseenkin soveltuvien vempaimien (en kutsuisi läheskään kaikkia niitä enää kameroiksi) tuleminen käytännössä jokaisen ulottuville tuhoaa demokratian. Minusta väite on täysin käsittämätön.

Otetaan esimerkiksi vaikka tämä vuoden luontokuva-kilpailu. Ennen piti olla Suomen luontokuvaajien jäsen (minäkin pyrin kerran laihoin tuloksin) ja kalliit vehkeet, jotta saattoi osallistua vuoden luontokuva-kilpailuun. Mikä siinä oli niin demokraattista? Ajat ja laitteet ovat muuttuneet. Nyt saa kuka tahansa osallistua ja kuvatkin voivat olla filmillä tai digillä otettuja. Demokratiaan kuuluu  minusta, että kaikki saavat olla mukana.

Sama koskee uutiskuvia. Vallanpitäjät eivät voi enää niin helposti kuin aikaisemmin sensuroida todellisuutta, kun  joka tilanteessa on todennäköisesti joku, joka voi lähettää raskauttavan todisteen saman tien vaikka koko maailmalle. Yleinen tietämättömyys natsien keskitysleireistä ei olisi tänä päivänä enää mahdollista. Kuvajournalismin kulta-aika oli kuulemma Suomessa 1970-luvulla. Kun lehtikuvat olivat vain ammattilaisten heiniä, niin millaisen todellisuuden kansalaiset saivat nähdä? Sensuuria sensuurin perään. Näytettiinkö kansalle Kekkosen ilmaveivejä lentokentällä tai Islannin kalareissulla? Muutamat shokeeraavat kuvat Vietnamista eivät millään kumoa niitä miljoonia piilotettuja tai suorastaan ottamatta jääneitä kuvia, joilla ihmisten tietoisuus maailman menosta pidettiin piilossa.Niin maailmalla idässä ja lännessä kuin täällä Kotosuomessa.

Mitä tästä jäi käteen. Tuskin muuta kuin yksi pienehkö, mutta sitäkin kiinteämpi herkkutatti. Tein siitä herkullisen sienivoileivän, joten loppu hyvin, kaikki hyvin.

 Vuoden ruokakuva? Herkkutatin voi viipaloida suoraan raakana salaattiin tai leivän päälle. Näinkin pienestä sienestä saa helposti kaksi herkullista sienivoileipää.  Pohjana viipale Lidlin Fazerin pakasteesta paistamaa tuoretta ruisleipää ja ruokajuomana niin ikään Lidlin halvinta keppanaa .

 

Maistuu 

Jälkikirjoitus 25.8.011

Ehkä itsensä mainitseminen homo sapiensiksi (viisas ihminen) on liioittelevaa kerskailua, mutta todistettavasti homo accipio (oppiva ihminen) sentään olen. Tänään minulla oli päiväkävelyllä koiran kanssa varakakkapussi mukanani. Alla tulos. Ruokalistalla tattikastiketta ja jotain siihen sopivaa lisuketta.

 

Jälkikirjoitus 2

Tattikastikekasvisillallinen. Tätä ei tarvitse kommentoida valokuvauksen näkökulmasta. Kuva on puhdas dokumentti, että tällaista pöperöä söimme vaimon kanssa illalliseksi. Valo on armotonta loisteputken valoa, joten se valokuvailmaisusta. 

Kyl määki Turuus

Kuva: Tuntematon tamperelainen

Maakuntien kohtaaminen Turun  rautatieaseman puistossa. Oulussa syntynyt, Vantaalla asuva, alkujaan turkulainen kohottaa savolaisen kaljan Pikku Kakkosen paita päällä. Suomalaista monikulttuurisuutta parhaimmillaan (pahimmillaan?)

Kävin Turussa, vanhassa kotikaupungissani. Kulttuurimatkalla. Turussa nimittäin on muutakin kulttuuritarjontaa kuin Ruohosen veljekset ja Hesburger. Turku on Euroopan kulttuuripääkaupunki ja muutenkin ihan mukava paikka. Lukemattomat typerät turkulaisvitsit kertovat minusta enemmän kertojasta itsestään kuin Turusta ja turkulaisista.

Vierailuni kohde oli Logomo, yksi kulttuuripääkaupunkivuoden keskeisistä paikoista. Minulle nostalginen paikka siinä mielessä, että mummolani, jossa aikoinaan asuin ja vietin kesäisin pitkiä aikoja on Logomosta vain 200 metrin päässä osoitteessa Köydenpunojankatu 23. Jostain kumman syystä vanha puutalo on säästynyt purkutuomiolta. Ehkä se oli liian sivussa parhailta bisnespaikoilta  Turun taudin riehuessa pahimmillaan. 

Logomossa on Turun palosta kertova näyttelykokonaisuus ”Tuli on irti”. Näyttelyn tuotannosta vastaavat yhteistyössä Heureka ja Turun museokeskus. Hieno juttu, kannattaa käydä katsomassa. Etenkin panoraamaesitys palosta on todella vaikuttava. Edellä oleva pieni näyte antaa vain kalpean kuvan siitä kokemuksesta, minkä saa paikan päällä. Sitä paitsi koko näyttely yksi lisätodiste turkulaisten fiksuudesta. Käytetään parhaita mahdollisia ulkopuolia asiantuntijoita silloin, kun omat eväät eivät riitä.

Näyttelyynkin on minulla on hieman lukkarinrakkautta siinä mielessä, että vaimoni käänsi yhdessä kohteessa olevat palomiehen muistelot englanniksi. Kyseinen kohde on paloauton sisällä, missä voi kuunnella palomestarin voimakkaalla Turun murteella kerrotun tarinan ruotsin tai englanninkielisen käännöksen näkyessä samanaikaisesti kuvaruudulta. Kun kurkkasin autoon sisälle, niin siellä oli vanhempi pariskunta Savonlinnassa. Heillä oli puheen lisäksi myös englantilainen käännös päällä. Kun kysyin syytä siihen, niin nainen naurahti, että pitäähän heidän jostain saada selville, mitä se mies oikein puhuu.

 Kuva: Hannu Salmi

Poikkitieteilijä odottaa vuoroaan paloautoon päästä kuulemaan palomiehen muisteloita.

Pääkohde oli kuitenkin Quantum circus, kvanttifysikaalinen sirkusesitys. Fyysikkona lähdin katsomaan esitystä hieman skeptisenä. Kun minulle itselleni eivät kvanttifysiikan salat koskaan oikein auenneet useamman vuoden yliopisto-opintojenkaan jälkeen, niin kuinka paljon aiheesta voidaan saada irti kahden tunnin sirkusesityksessä. Onneksi jo Richard Feynman totesi: ”Voi hyvin sanoa, että kukaan ei ymmärrä kvanttimekaniikkaa”. Joten ainakaan kovin suuria pedagogisia paineita tekijöiden ei ollut tarve ottaa harteilleen.

Täällä pieni näyte Kvanttisirkuksen menosta.
Esitys keskittyi yhteen kvanttifysiikan teemaan, kvanttisuperpositioon. Se on kvanttimekaniikan formalismista juontuva ominaisuus, jonka mukaan tietty systeemi voi olla useassa eri tilassa tai hiukkanen kahdessa eri paikassa samalla kertaa. Useat kokeet ovat osoittaneet mikromaailman todellakin toimivan näin "maalaisjärjen" vastaisella tavalla.

Tämän teorian klassinen popularisointi on Schrödingerin kissa, joka on samanaikaisesti elävä ja kuollut. Esimerkki, joka minun mielestäni enemmän hämärtää kuin selventää kvanttifysiikan perimmäistä luonnetta. Schrödingerin perusajatus oli, että koska makromaailmaa edustatava kissa on joko elävä tai kuollut, ei molempia yhtä aikaa (puolikuollut lasketaan eläväksi), niin siihen liitetyn atomitason systeemin on myös oltava tietyssä tilassa. Kvanttimekaniikan teoria on silloin epätäydellinen, eikä pysty täydellisesti kuvaamaan todellisuutta. Teorian tulkinnasta on kiistelty siitä asti. Erityisesti Albert Einsteinin oli vaikea hyväksyä kvanttisuperpositiota. Hänen mukaansa "God doesn't play dice", eli "Jumala ei pelaa noppaa".

Kissaihmisille esitys saattaa olla liian väkivaltaista katsottavaksi. Sen verran usein Schrödingerin kissalta lähtee henki esityksen aikana. Toki vastapainona kissa myös herää henkiin yhtä monta kertaa. Schrödingerin kissalla henkiä lieneekin paljon enemmän kuin tavallisen mirrin yhdeksän.

Toinen keskeinen teeman variaatio esityksessä oli hiukkasen esiintyminen kahdessa paikassa samanaikaisesti. Esitystä seuratessani minulle välähti, että olin tietämättäni pohtinut kvanttifysiikkaa jo pienenä poikana käydessäni Turussa sukuloimassa. Tätini asui siihen aikaan Sataman lähellä Patterihaassa. Kun kävelin sinne mummoni luota Köydenpunojankadulta, niin kuljin aina jumalattoman pitkän rakennuksen ohi. Köysitehtaan. Muistan aina ihmetelleeni, vastausta siihen koskaan edes tädiltäni saamatta, että miksi köysitehdas ei ole Köydenpunojankadulla tai köysitehtaan kadun nimi ole Köydenpunojankatu. Minkä kvanttifysiikan lapsineron maailman minussa menettikään.

 

Historia toistaa itseään lienee kuluneimpia "viisauksia". Mutta joskus sekin pitää paikkaansa. Vasta myöhemmin muistin, että minustahan  oli otettu kuva Köydenpunojankadulla miltei symmetrisesti toisella puolella rataa kuin tämän tarinan otsikkokuva. Kuvan on mitä ilmeisemmin ottanut isäni, kun setäni treenasi minua tulevia koulun pesismatseja varten. Huonolla menestyksellä tosin, sillä minun lajini oli potkupallo. 

Kahdessa paikassa, jos nyt ei yhtä aikaa niin melkein samassa tilassa kuitenkin. Mikä kvanttisuperpositiometafora (!?)  Koholla oleva käsi oli vain vaihtunut oikeaksi ja räpylä ja pallo kaljatölkiksi. En varmaan ole ole ainoa lupaava urheilijanuorukainen, jolle on käynyt samoin.  

Palloakin heiteltiin kvanttisirkuksessa, yllä olevan kuvan ottopaikalta 200 metrin päässä.   Kvanttisuperpositiomeaforat  alkavat jo pelottaa. Mikä tila romahtaa, jos katsoo yllä olevan linkin videopätkän? Tietokone ainakin kaatuu - se on varmaa. Siis niin varmaa kuin kvanttifysiikan epävarmuus sallii sen olevan.

Kun tiedekeskus Heureka esitti vielä viime kevääseen asti omaa tiedesirkustaan, niin en voinut olla tekemättä vertailuja. Onneksi esitysten lähtökohdat, puitteet ja tavoitteet olivat sen verran erilaiset, että ne eivät ole oikein vertailukelpoisia. Ei nyrkkeilyssäkään pannan raskasarjalaisia miestä ja höyhensarjalaisia naista samaan kehään. Ei, vaikka höyhensarjalainen olisi Eva Wahlström ja raskassarjalainen Turusta - jos sieltä sellainen sattuisi löytymään.

Jos nyt jotkut esitykset pitäsi laittaa samaan kehään, niin korkeintaan Heurekan tulishow ja Quantum Circuksen osana ollut tulispektaakkeli voisivat olla edes suunnilleen samassa sarjassa aiheensa ja  esityksen tason suhteen. Ottaen huomioon lavojen kokoerot ja esiintyjien lukumäärät ainakin videolla esiintyvät  Nina ja Heko pärjäävät ihan kohtuullisesti.

Quantum circuksen viimeinen esitys on valitettavasti tänään 22.8., joten sinne on myöhäistä kiirehtiä. Jos minulla on vähääkään ennustajan lahjoja, niin tämän päiväinen esitys ei ollut suinkaan maailmankaikkeuden viimeinen.  Tuli on irti –näyttelyn ehtii vielä hyvin käydä katsomassa.Se on auki 18.12. asti.

Kiitos ja kumarrus. Jos oli esityksellä näyttävyyttä, niin oli näyttämöllä väkeäkin. Tätä juttua ei tehty ihan pikkurahalla.

Miten otsikkokuva tähän tarinaan liittyy? No siten vain, että kun halusin mennä ottamaan ennen junan lähtöä yhdet oluet johonkin rautatieaseman lähellä olevaan kuppilaan, niin nepä olivatkin kaikki kiinni sunnuntai-iltana. Sellainen ei minusta sovi kulttuuripääkaupungille. Samaa mieltä olivat samoissa ajatuksissa olleet neljä tamperelaista,  joihin törmäsin esityksen jälkeen kiinni olevan pubin ovella. Onneksi on Siwa. Ostimme sieltä oluet ja siirryimme aseman puistoon dokaamaan.

 Nämä Quantum Circuksen esityksestä  tulleet manselaisetkin olivat sitä mieltä, että Turussa oli vain yksi vika ja sekin hoidettavissa. Lähtökaljat piti juoda sunnuntaina  puiston penkillä.

Valelääkäri

Tänään julkaistu uutinen: "Turun hovioikeus piti ennallaan Karkkilassa ja Karjaalla valelääkärinä toimineen miehen tuomion."

Minusta kyseinen mies toimi ihan oikeana lääkärinä.  Vai onko Karkkilan ja Karjaan terveyskeskuksissa valelääkärin virkoja  / falskläkares tjänster?

Vuoden 2011 luontokuva

Vuoden luontokuvakisassa tuntuu viime vuosina olevan meriittiä, että kuvaaja on täydellinen diletantti luontofotarina, kuva on otettu omalta takapihalta - ainakaan ei ole menty varta vasten kuvaamaan, kuvauskalustona on korkeintaan digipokkari - mieluiten kännykkäkamera, kuva sisältää vaikeasti aukenevia taiteellisia elementtejä ja muiden kilpailijoiden sekä suuren yleisön mielestä ehdottomasti väärä kuva voitti.

Koska oheinen kuvani "Postmodernia tekotaidetta" täyttää kaikki nämä vaatimukset, se olisi todennäköinen vuoden 2011 luontokuva. Jotta muillakin olisi mahdollisuuksia, julkaisen sen tässä ja samalla evään itseltäni pääsyn kisaan. Kilpailukuvathan eivät saa olla julkaistuja.

Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että kuvassa on etanan sateisen yön jälkeen jättämä jälki tenniskentälle.   Kuvan otin kännykkäni kameralla erätauolla. Syystä tai toisesta kuvan oikeassa yläkulmassa oleva otus on vetänyt useita kierroksia paskarinkia, mopopoikien terminologiaa käyttääkseni. Miksi, sitä voi vain arvailla. Ehkä se oli vain päästään sekaisin, mitä todistaa myös sarvien esillä olo (näkyvät juuri ja juuri, kun klikkaa kuvan suuremmaksi). Nimittäin 5 minuutin päästä kuvan ottamisesta alkoi sataa.
Jälki kentän pinnassa on siis etanan luoma taideteos. Omaperäinen ja ainutlaatuinen. Tekemällä tehty, ei suinkaan itsestään tenniskentälle syntynyt. Siis tekotaidetta. Minä olen vain dokumentoinut sen. Tekijänoikeuslaki sanoo, että julkiselle paikalle pysyvästi sijoitetun taideteoksen saa vapaasti kuvata. Hieman tekijänoikeudellista omaatuntoani kolkuttaa, koska edellä mainittu rankkasade huuhtoi mukanaan niin taideteoksen kuin taiteilijankin.  Elämä lyhyt, postmoderni tekotaide vielä lyhyempi.

Jälkikirjoitus 26.8.2011
Tänään oli toinen etana esittänyt hieman erilaisen performanssin tenniskentällä ja selvästi väsähtänyt kesken taitepläjäyksen. Otin kuvan ja siirsin väsähtäneen taiteilijan kentän reunalle ottelua katsomaan. Ehkä tenniksen jumala kasoi tekoani hyvällä silmällä, sillä normaalista poiketen menestyin kentällä oikein hyvin.

Parempi päivä fundeerata kuin tehdä tunti turhaa työtä.

Aivotallin ajattelija

Yle julkaisi 11.9.seuraavan pikku jutun.

"Voisivatko junat ja metrot kulkea samoilla raiteilla?

Raideliikenne kulkisi sujuvammin, jos junat ja metrot kulkisivat pääkaupunkiseudulla samoilla raiteilla, ehdottaa Aivotalli-ajatustuottamoon kuuluva ajattelija Hannu Salmi. Hän esittää ideaa vaihtoehdoksi Pisara-radalle.

Salmen Aivotalli-ajatustuottamon on tarkoitus luoda keskustelua ja saada asiantuntijat pohtimaan yhdessä asioita. Viime aikoina ajatustuottamossa onkin pohdittu, kuinka pääkaupunkiseudun raideliikennettä voitaisiin kehittää.

- Junat muuttuvat metroiksi ja metrot juniksi lähes kaikissa Euroopan metropoleissa, mutta myös paljon Helsinkiä pienemmissä kaupungeissa, Hannu Salmi huomauttaa.

Salmen ja kumppaneiden ehdotuksen mukaan Helsingissäkin junat voisivat sukeltaa Linnunlaulun kohdalla tunneliin ja jatkaa matkaansa metrona. Esimerkiksi matka Kirkkonummelta Vuosaaren sujuisi ilman junasta poistumista.

Salmen visio kuvankäsittelyn keinon. Metrojuna sukeltaa maan alle Linnunlaulun kohdassa. Kuvankäsittely: Poikkitieteilijä.

- Kaikkein keskeisintä on se, että nykyaikainen joukkoliikennetutkimus ei keskity enää niinkään matka-aikoihin vaan vaihtoaikoihin. Vaihdot muodostavat melkein isomman osan ajasta kuin itse matka.

 Helsingin rautatieasema voisi näyttää tältä. Se ei olisikaan kaikkien junien päätepiste, vaan osa jatkaisi matkaa metrona.

Raideleveys olisi sama

Hannu Salmen mukaan moni nykyään Länsi-Espoosta tai Länsi-Helsingistä itään matkustava valitsee nopean junan ja metron sijaan poikittaisliikennebussin 550.

- Bussi on vartin hitaampi, mutta sitä käyttäessä ei tarvitse vaihtaa, siksi se valitaan.

Salmi pitää Pisara-rataakin sinänsä hyvänä ideana. Sen mukaan junat tekisivät u-käännöksen Helsingin alla, mutta muistakin vaihtoehtoja on, Salmi sanoo.

- Todellisuudessa paikallisjunien ei tarvitse jäädä lojumaan parkkiin Helsingin pääasemalle, vaan ne voivat kulkea sujuvasti keskustan ali ja jatkaa sitten metrona eteenpäin.

Salmen mukaan junan ja metron raideleveys on tismalleen sama. Ainoa ero on, että juna ja metro ottavat sähkön eri tavoin. Juna saa sähköä katon sähköpiuhan kautta, metro taas raiteesta. Tämäkin on Salmen mukaan ratkaistavissa.

- Ateenassa lentoasemalta tuleva juna pysähtyy yhdellä asemalla 22 sekunniksi, jonka aikana muutos sähköpiuhasta metron raiteeseen tapahtuu. Eli teknisesti tämä on mahdollista.

Louhintatöiden kustannukset hirvittävät

Salmi harmittelee, ettei 60-luvun lopussa tekniikkaa laitettu kuntoon, kun se olisi ollut mahdollista.

- Tuolloin VR sähköisti junaratoja ja Helsinki suunnitteli metroa. Valtio ja Helsinki eivät vain pystyneet yhteiseen kommunikointiin.

Hannu Salmen mukaan Aivotallin ehdotuksen vaatimat louhintatyöt eivät maksaisi paljoa, mutta louhintatöiden kustannuksiin vain vedotaan aina ensimmäiseksi.

- Ei nykyään ryhdyttäisi louhimaan 120 kilometriä pitkää Päijänne-tunnelia, joka louhittiin 30 vuotta sitten, vaikka se on Helsingin täydellinen pelastus. Kvartaalitalouden ehdoilla meillä pitäisi olla rahat taskussa ennen joulua ja maksettuna ennen seuraavaa joulua, joten tällaista ei voida tietenkään tehdä."

----------------

Mitäpä sanoo tähän Poikkitieteilijä?
Eipä juuri mitään itse asiaan, kun logistiikka on minulle aika vierasta. Sen sijaan kannatan ja kannustan ajattelussa rohkeaan poikkitieteellisyyteen. 99,99% näistä hulluista ideoista on selvää roskakorikamaa, mutta sen 0,01% takia hyötysuhde voi olla uskomattoman hyvä. Hyvien ideoiden löytäminen on vähän kuin kullan vaskoolaamista. Aina paljon soraa, kultapölyä lähes joka kerta, mutta silloin tällöin saivareita, täitä, jopa lutikoita ja  joskus vaskoolin pohjalla voi kököttää suorastaan russakka.

 

Kuva: Jyrki Degerman

Sen verran kokemusta Ateenan juna-metrosta minullakin on, että olen sillä ajanut ja todennut sen toimivan sekä junana että metrona. 

Tässä olen Ateenan lentokentän metroasemalla ensimmäistä kertaa elämässäni syksyllä 2007. Käsimerkki tarkoittaa sitä, että metrossa oli juuri silloin vapaamatkustajien päivä, metro oli sen päivän ilmainen. Myöhemmin sitten selvisi, että iloni oli ennenaikaista. Vapaamatkustajien kyydin maksaa aina joku. Ei ole ilmaisia kyytejä kuten ei lounaitakaan.

Miten Tiede toimii?

Tiede-lehdessä 7/2011 oli pari juttua, joita en sattuneesta syystä voinut olla lukematta hieman tarkemmalla silmällä. Toinen oli toimittaja Maria Korteilan artikkeli sateenkaaresta ja toinen professori Esa Vakkilaisen vastaus lukijan kysymykseen ”Miksi tuuletin viilentää, vaikka liikkuva ilma on saman lämpöistä kuin ympäröivä ilma?”

Lähetin toimitukselle tapani mukaisen ystävällisen kirjeen.

"Hei Jukka ja muu Tiede-lehden porukka

Muutama kommentti Tiede-lehden n:o 7/2011 fysiikkaan liittyvistä artikkeleista.
  Sateenkaaren fysiikka on kesänumeroiden vakioaihe. Maria Korteilan juttu on leppoisan kertoileva ja selvästi pyritty enemmän yleistajuisuuteen kuin kertomaan tiukkaa tieteellistä faktaa sateenkaaresta. Se on tyylikysymys ja hyvin tyylissä onkin pysytty. Jopa suorastaan runollisesti: "monivärinen ilmakehän optiikan tuotos".
Pariin kohtaan kiinnittäisin kuitenkin huomiota.
  Artikkelissa kerrotaan, että korkealta vuorelta ja lentokoneesta voi joskus nähdä täyden ympyrän muotoisen sateenkaaren. En ole koskaan nähnyt lentokoneesta otettua kuvaa kokonaisesta sateenkaaresta. Se johtuu vain siitä, että silloin edessä on oltava yhtenäinen saderintama, joka näkyy halkaisijaltaan 84 asteen kulmassa olevana ympyränä. Sellaista tilannetta tulee harvoin lentokoneelle vastaan. Perun puheeni heti, kun joku näyttää minulle lentokoneesta otetusta kokonaisesta sateenkaaresta.
  Netistä löytyy kyllä paljon kuvia, jossa lentokoneesta näkyy sateenkaaren kaltainen valoilmiö. Se ei ole sateenkaari vaan Brockenin kehä eli glooria

Brockenin kehä eli glooria pilvessä. (Itse asiassa useita kehiä) Lentokoneen varjo keskellä. Jo sokea Reettakin näkee, että ympyröiden läpimitta ei ole lähelläkään 84 astetta.

  Lentokoneesta otetusta kuvasta voi nähdä kyllä sateenkaaren alapuolista kaarta, kun horisontti on matalalla. Auringon oleminen myös matalalla auttaa tietysti asiaa.
  Vuorelta ei kokoympyräistä sateenkaarta voi nähdä. Siihen on selkeä geometrinen syy. Osa kaaresta jää väistämättä vuoren varjoon.

  Näkymiskulmasta hieman näsäviisas kommentti. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten toimittaja laittaa kätensä siten, että toinen osoittaa kohti pään varjoa ja toinen on kohti sateenkaaren yläreunaa  – silmän ollessa syntyvän kulman kärkenä. Kulman mittaamiseen ihan oikeasti tällä menetelmällä tarvitaan jokin harppimainen laite. Vaikka vain kaksi suoraa keppiä teipillä kärjistä yhteen kiinnitettyinä.

  Sivulla 64 sen sijaan professorismies puhuu omiaan tuulettimen viilentämisen mekanismista tai ainakin esittää asian niin sekavasti, että siitä on vaikea saada otetta (siis minun). Jäähdyttävä ilmiö liittyy haihtumiseen vain silloin, kun iho on märkä. Eli hikoiltaessa tai pesun, uimisen ym. kastumisen jälkeen.
  Ihon ollessa kuiva, tärkein lämmönsiirtoon vaikuttava tekijä on ihon pinnalla oleva millimetrien suuruusluokkaa oleva eristävä ilmakerros. Sen lämpötila on suunnilleen sama kuin ihon lämpötila ja siksi se eristää hyvin tehokkaasti ohuudestaan huolimatta. Pieni ilmavirta ei vaikuta tähän kerrokseen juuri mitään. Sitä voi kokeilla heiluttelemalla kättään hitaasti ja nopeasti. Ihon ollessa kuiva tuulettimen toiminta perustuu tämän ohuen ilmakerroksen poispuhaltamiseen. Kun eristävä ilmakerros on poissa, lämpö johtuu ihosta paljon tehokkaammin. Sama pätee myös toiseen suuntaan. Kun saunassa joku puhaltaa löylyssä ihollesi, niin tuntuu paljon kuumemmalta. Syy ei ole tietenkään siinä, että puhallettu ilma olisi kuumaa kuin lohikäärmeen kidasta tullutta, vaan koska nyt kuumalta eristävä ilmakerros puhalletaan pois.
  Vuosi sitten Hesarissa käsiteltiin samaa teema, silloinen päivystävä professori vielä huonommalla asiantuntemuksella. Tästä tarkemmin täällä.


  Kesäterveisin
  Timo Suvanto"

 ------------------

Tiede 8/2011 kolahti tänään 9.8.2011 postilaatikkoon. Enpä malttanut olla jo pihalla katsomatta, miten lehdessä oltiin reagoitu kommentteihini. Palautetta sivulta löytyivät seuraavat kolme oikaisua ja tarkennusta. 

  

Tiede-lehti toimii selvästi tieteen metodin mukaisesti. Tieto on prosessi, joka kehittyy avoimen keskustelun ja kritiikin kautta.

Palaute lähti parhaiden poikkitieteellisten perinteiden mukaisesti välittömästi tyyli- ja kauneusseikoista välittämättä.

”Hei Jukka

Näköjään muutkin kuin minä oli kiinnittänyt huomiota sateenkaari-juttuun, jota ei hyvällä tahdollakaan voinut pitää oikein putkeen menneenä. Virheittä jäävät vain tekemättömät, ei siitä sen enempää.

Ihan nappiin ei mennyt Virpi Kaukonkaan oikaisu. Hän oikaisee tietoa, jonka mukaan sateenkaari ei näy koko ympyränä horisontin yläpuolella. Virpin toteamus pitää paikkaansa, tosin alkuperäisessä jutussa ei missään näin väitetä olevan. Alkuperäisessä jutussa väitetään, että lentokoneesta voi nähdä koko sateenkaariympyrän. Tämäkin pitää paikkaansa. Oheinen kuva selvittänee tilannetta. Kun aurinko paistaa matalalta koneen takaa ja riittävän lähellä koneen edessä on riittävän leveä ja korkea saderintama, niin lentäjä voi nähdä koko sateenkaariympyrän. Harva lentäjä vain haluaa ehdoin tahdoin lentää pilvien alla kohti saderintamaa. Siksi näitä näkijöitä ei maailmassa varmaan ole kovin monia.

Toiseksi Virpi Kauko väittää, että sateenkaaren voisi (teoriassa) nähdä 400 km:n korkeudessa koko ympyränä. Tässä varmaan tarkoitetaan horisontin yläpuolella, viimeinen kappale on aika sekavasti kirjoitettu.

Jotta ”sateenympyrä” olisi horisontin yläpuolella, niin vaakasuoran suunnan (maapallon akselia kohtisuoraan vastaan olevan suunnan) satelliitista  on oltava 42 asteen kulmassa horisonttiin. Silloin satelliitin on oltava noin 2200 km korkeudessa. Sadepilvien puolestaan olisi oltava noin 54000 km korkeudessa, eli korkeammalla kuin geostationaariset satelliitit.  Joten sateenkaaren näkyminen ympyränä horisontin yläpuolella on vain matemaattisesti, ei meteorologisesti mahdollista. Tätäkin yritin havainnollistaa kuvalla.

 "Pilven korkeus"  y vaakatasosta mitaten ei ole oikeassa mittakaavassa, joten myös kulma teoreettisen sateenkaaren yläreunaan on kuvassa liian pieni.

Asiasta kolmanteen. Tieteen tentissä kysytään, vieläkö Einsteinin ajatuksia on todistamatta. Tämä menee enemmän semantiikan puolelle, mutta minusta fysiikan teorioita ei voida todistaa. Matemaattisia lauseita voidaan.

Fysikaaliset teoriat ovat matemaattisia malleja siitä, miten luonto käyttäytyy. Teorian tueksi voidaan saada havaintoja ja mittaustuloksia, mutta eivät ne todista teoriaa oikeaksi. Ne joko tukevat sitä tai sitten eivät tue.

Tätä voisi pitää pelkkänä saivarteluna, mutta minusta siinä on ihan oikeaa kritiikin juurtakin. Niin usein näkee erilaisissa yhteyksissä mainittavan, että jokin asia ”on todistettu tieteellisesti paikkaansa pitäväksi”. Vieläpä niin, että mitä vaatimattomampi näyttö, niin suuremmilla puukstaaveilla ja voimakkaammalla lihavoinnilla TIETEELLISESTI TODISTETTU kirjoitetaan.

Otsikkoa lukuun ottamatta dosentti Iiro Viljan haastattelu vastauksineen olikin sitten täyttä ymmärrettävää asiaa.

Terveisin
Timo Suvanto

ps. Vaikka aikoinaan koulun urheilukerhossa olimme koripallossa  satunnaisesti  eri puolilla, niin tieteen popularisoinnissa aina samalla."

Snadisti respektii, pliis

Kuva: Matti Sulanto

Kuva: Matti Sulanto, Rajaus ja photoshoppaus: Timo Suvanto

Tekijänoikeus voidaan jakaa taloudellisiin ja  moraalisiin oikeuksiin. Jälkimmäisistä  merkittävimmät ovat isyysoikeus ja respektioikeus, jotka molemmat liittyvät tekijän persoonan kunnioittamiseen. Niiden tarkoituksena on suojata tekijän ja hänen henkisen työn tuloksena syntyneen teoksen välistä erityistä suhdetta ja antaa teokselle muutakin kuin taloudellista suojaa.

Respektioikeus suojaa tekijänoikeudenhaltijaa siltä, ettei teosta muuteta sen arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla eikä teosta saateta yleisön saataviin tekijää loukkaavassa muodossa tai yhteydessä.

Tässä on esimerkkinä Matti Sulannon blogissa oleva vauhdikas keinukuva. Jonkun kommentoijan mielestä kuva oli tosi hieno. Vaikka kuva oli tässä yhteydessä enemmänkin kertomassa kameran tekniikasta, niin minustakin se oli ihan hyvä, mutta pienellä rajauksella siitä olisi minusta saanut vielä paremman. Kysymys kuuluu. Voinko ilman lupaa kertoa tämän mielipiteeni omassa blogissani? Näyttämällä Matin alkuperäisen kuvan vai peräti näyttämällä sekä alkuperäisen että minun ”parantelemani” kuvan?

Vastaus on kyllä, kyllä ja ei. Julkaisemalla teoksen tai valokuvan, tekijä asettaa itsensä alttiiksi myös kritiikille. Sananvapauden nimissä kuka tahansa saa lausua mielipiteensä siitä. Kuinka kriittisen vain tai suupielet ruskeaa sylkeä valuen. Mutta kuvasta ja vain kuvasta. Jos kuvaan sekoitetaan arvostelijan mielipiteet kuvan tekijän persoonasta yleisesti, niin ollaankin helposti kunnialoukkauksen piirissä.

Kuvan julkistetusta teoksesta, jollaiseksi myös valokuva tässä yhteydessä katsotaan, saa laittaa omaan tekstiinsä sitaattina, jos teksti käsittelee kyseistä teosta. Onko netistä kopioitu identtinen digitaalinen versio valokuvasta valokuva itse vai kuva siitä, siitä saavat juristit minun puolestani vängätä puolesta ja vastaan. Sen sijaan respektioikeus kieltää teoksen muuttamisen, etenkin jos, kuten tässä, väitetään kuvan parantuneen rajauksen johdosta.Siksi vastaus viimeiseen kysymykseen on "Ei". Respektioikeus kieltää minua rajaamasta kuvaa toisenlaiseksi kuin mitä tekijänoikeuden haltija on sen tehnyt.

Sanomalehdissä kuvia rajataan aika surutta. Periaatteessa valokuvaaja voisi nostaa asiasta metelin, mutta eiköhän Siperia aika nopeasti opettaisi kuvaajalle ainakin tässä asiassa tiettyä nöyryyttä. Harvalla kuvaajalla on varaa räksyttää maksajan suuntaan respektioikeuksistaan. Tässäkin blogissa on esimerkkejä, miten siinä käy. Taloudellisten oikeuksienkin kanssa alkaa olla tekemistä, kun lehdet vaativat kuvaajilta kaikki oikeudet, jättäen vain luun eli vastuut kuvaajan käteen.

Respektioikeus suojaa periaatteessa valokuvatkin kaikilta niihin kohdistuvalta manipulaatioilta. Digitaalisena nettiaikana tämä on aika kuollut pykälän tulkinta. Kun on täysin mahdotonta valvoa, miten ihmiset omalla kotikoneellaan vääntävät ja kääntävät netistä lataamiaan valokuvia, niin käytännössä respektioikeus rajoittuu vain yleisön saataviin saatettuihin valokuviin. Se lienee aika kohtuullinen tulkinta respektioikeudesta. On kuitenkin syytä huomata, että esim. omalle kotisivulleen laitettu materiaali on yleisön saataviin saatettu. Respektioikeus koskee siis siellä olevia kuvia. Kuten myös muut tekijänoikeudet. Mitä siitä seuraa, jos laittaa omille epäkaupallisille sivuilleen netistä kaappaamansa kuvan? Yleensä ei mitään. Harva oikeuksien omistaja tuskin viitsii lähteä asiasta prosessoimaan.

Minun henkilökohtainen mielipiteeni (joka ei välttämättä ole sama kuin vallitsevat lakipykälät, sitä korostettakoon) on se, että valokuvansa laittaminen nettiin on vähän sama kuin oman tyttölapsensa jättäminen yksin Helsingin yöhön. Heitteillejättö. Jos tämä (kuva netissä tai tyttölapsi Helsingin yössä) kaapataan, raiskataan ja häväistään,  niin on aika tekopyhää hurskastelua itkeä, että eihän niin saa tehdä.  Minusta olisi reilumpaa, että nettiin laitetun kuvan saisi julkaista omilla epäkaupallisilla kotisivuillaan ”hyvän tavan mukaisesti”, eli tekijän nimen mainiten ja respektioikeutta kunnioittaen. Sanktio tulisi sitten respektioikeuden, ei tekijänoikeuden taloudellisen puolen rikkomisesta. Tietenkin tässä on se ongelma heti kulman takana odottamassa, että kaupallisten ja epäkaupallisten sivujen välinen raja voi olla hyvinkin veteen piirretty viiva.

No miten Matin ”paranneltu” kuva voi olla minun sivuillani? Tietysti siksi, että kysyin häneltä luvan siihen ja sain myöntävän vastauksen.

Perspektiivi on katsojan silmässä

Yksi monista valokuvaukseen liittyvistä uskomuksista on se, että perspektiivi riippuu objektiivin polttovälistä tai kameran kennon koosta ja tietysti loogisesti myös se, että perspektiivi riippuu molemmista. Ei riipu.

Valokuvan perspektiivi, eli miten eri etäisyyksillä 3-ulotteisessa tilassa olevat kohteet sijoittuvat toisiinsa nähden 2-ulotteisessa kuvassa, riippuu vain kameran paikasta.

Tätä havainnollistamaan otin Olympuksen 4/3 systeemin kameralla E1 kuvat pihaltani remontin keskeltä objektiivin polttovälin ollessa 14 mm ja 54 mm. Sen jälkeen vaihdoin jalustalle Canonin täyden kinokoon kennon kameran EOS 5D Mk Ii:n ja laitoin siihenkin 14 mm objektiivin. Tulokset alla.

 Canon 14 mm

 Olympus 14 mm

 Olympus 54 mm

Vielä rautalangasta vääntäen. Canonin 14 mm objektiivin  kuvasta rajattu saman kokoinen alue kuin Olympuksen 54 mm objektiivin antama koko kuva. Repetitio mater studiorum est.

Kaikissa kuvissa on sama perspektiivi. Sen näkee ehkä helpoiten tarkastelemalla, miten kuvan keskellä olevat esineet suhtautuvat takana oleviin.

Kuvakulmat sen sijaan ovat erilaiset ja niiden seurauksena myös kuva-alat. Mitä pienempi polttoväli ja suurempi kenno, sitä suurempi on kennon "näkemä" kuvakulma ja vastaavasti kohteen kuva-ala kennolla.

Kun Canonin kenno on 21 megapikselin ja Olympuksen 5 megapikselin suuruinen ja niiden pinta-alojen kokoero 4 kertainen (croppi-kerroin^2), niin siitä voidaan päätellä, että kennojen pikseleiden fyysisten mittojen on oltava likipitäen yhtä suuret. Lätkäisin Olympuksen 14 mm polttovälillä otetun kuvan Canonin kuvan päälle. Teoria ja käytäntö paiskasivat kättä. Yhteensopivuus oli varsin hyvä. Talon katon harjasta näkee, että Olympuksen pikselit ovat hieman pienempiä, kuten 21:5 suhteesta voisi arvellakin olevan.

 

Olympuksen 14 mm objektiivin kuva laitettuna Canonin 14 mm objektiivin kuvan päälle. Tässä näkee hyvin, kuinka paljon suurempi on täyden kinokoon kennon kuva-ala 4/3 systeemin kennoon verrattuna, kun objektiivien polttovälit ovat yhtä suuret. Kokonaan toinen asia on, onko suurempi kuva-ala tässä tapauksessa kuvalle eduksi. Vasemmalla näkyvä lautakasa kun ei ole tuppeen sahattua, vaan vanhan liiterin purkuromua loppusijoitusta odottamassa.