Uutta kuvajournalistista kuvakieltä

Hesarissa oli tänään 2.9.2012 lähes koko aukeaman reportaasi otsikolla "Pitkät tunnit merellä". Lehtikuvaaja emerita Jore Puusa ehti jo arvioimaan reportaasin kuvajournalistisen tason.  Kun minulla ei ole siihen olennaista lisättävää eikä poistettavaa, niin turha lähteä samaa toistamaan. Käykää lukemassa. Oheiset kuvat ovat kuvakaappauksia kyseisen artikkelin netin näköislehdestä.

Repostaasin kuvat ovat nuoren valokuvaajan Aapo Huhdan kamerasta käsin. Aapo Huhta valittiin viime vuonna vuoden nuoreksi lehtikuvaajaksi seuraavilla saatesanoilla:

"Vuoden 2011 nuoreksi lehtikuvaajaksi on valittu Aapo Huhta. Perusteluissaan Lehtikuvaajarahasto kuvailee Huhtaa kuvaajaksi, joka on päässyt kuvallisessa ilmaisussaan tasolle, jossa tavanomainen muuttuu taianomaiseksi.

"Tottumatonkin kuvan katsoja voi löytää Huhdan kuvien kautta uuden tavan tulkita ympäristöään. Huhta liikkuu ansiokkaasti erilaisten sisällöllisten ja tyylillisten ratkaisujen välillä luoden samalla uutta kuvajournalistista kuvakieltä", raati perusteli."

Miten tämä kuva kannattelee artikkelia? Siis jollain muulla tavalla kuin köysi hirtettyä? Hedelmistään puu tunnetaan, ei mainesanoista. Ollaanko tosiaan tässä kuvassa kuvallisessa ilmaisussa tasolla, jossa "tavanomainen muuttuu taianomaiseksi"? 

Minusta kun tässä pikemminkin merimiesammatin taianomaisuus muuttuu tavanomaiseksi. Onko keskellä kuvaa hieman sivuun tummista silmäaukoista katsova ja pönöttävä ukko "uutta kuvajournalistista kuvakieltä"?  Jos näin on Hesarin mielestä, niin lopetan 40 kestäneen Hesarin tilaukseni heti ensi viikolla. Kunhan vain saan selville, miten se tapahtuu. Montaa asiaa ei ole tehty niin hankalaksi kuin lehden tilauksen irtisanominen.

Jarkko Mikkonen/HS

Huhdan omassa kuvassa on samaa "uutta kuvajournalistista kuvakieltä" kuin hänen artikkelin kuvissaan. Tosin sillä erotuksella, että silmät ovat näkyvissä ja kuvassa on katsekontakti. 

Tämä kirjoituksen tarkoitus ei ole pilkata Aapo Huhtaa. Hän tekee työtä sillä taidolla, ymmärryksellä ja toimeksiannolla, mitkä hänellä juuri sillä hetkellä on käytettävissään.  Tämä on kirjoitus on pikemminkin avoin kirje niille lukemattomille valokuvaraadeille, jotka löytävät voittajista ja heidän kuvistaan jotain sellaista, mitä on aina ollut näkyvissä korkeintaan  keisarin uusissa vaatteissa. Valinnoista ja varsinkin perusteluista paistaa lävitse sekä pikkusormi pystyssä snobismi että samaa koulukuntaa käyneiden sisäsiittoisuus. Nuorelle kuvaajalle ei voi tehdä suurempaa karhunpalvelusta kuin ylistämällä häntä ansioista, joita ei ihan oikeasti ole. Silloin on enemmän kuin suuri vaara, että luulot itsestään ja erinomaisuudestaan kihahtavat pahasti päähän.  

 Tämäkin yleisenä kommenttina. En tunne Aapo Huhtaa. Minulla ei ole aavistustakaan, millaisia reaktioita vuoden takainen nimitys hänessä aiheutti. Ehkä nousi hattuun, ehkä jalat pysyivät maassa.

Toiseksi väitän, että tämä artikkeli kuvineen kuvastaa jotenkin Sanomien nykyistä linjaa yleisemminkin. Laadulla ei näytä olevan enää mitään väliä. Mikael Pentikäinen on nimennyt Hesarin laatulehdeksi ja sen kaikki toimittajat/kuvaajat huippuosaajiksi. Niillä molemmilla lausunnoilla on tällä hetkellä juuri yhtä paljon tekemistä todellisuuden kanssa kuin Huhdan tämän artikkelin kuvilla ja "uudella kuvajournalistisella kuvakielellä". Laatulehteys ja huippuosaaminen todistetaan teoilla, ei sanoilla. Hesarin viime aikaiset näytöt ovat aika vaatimattomat.Oletan  ja suorastaan toivon, että tällä on suora yhteys Sanomien free-politiikkaan.

Joku voi kysyä, millä eväillä tätäkin kirjoittelen. Vastaan, että yli 50 vuoden lehtien lukemisen tuomalla asiantuntemuksella. Itse en ole lehtikuvaaja, vaikka omia tiedejuttujani usein kuvitankin. Minulla ei ole myöskään omaa lehmää ojassa, koska olen elämäni aikana osallistunut yhteen valokuvakilpailuun, ja se ei mitenkään liittynyt lehtikuvaamiseen.

Eri mieltä saa olla kanssani tästäkin  ja toivottavista monet ovatkin. Erityisen tyytyväinen olisin, jos joku toisi perustellun erilaisen näkemyksen tämän blogin kommentaareihin.