Holy Meeri

Kuva: Yle

Valokuvaaja Meeri Koutaniemi teki chisut, eli tyhjensi suunnilleen koko palkintopöydän Suomen Lehtikuvaajat ry:n Vuoden lehtikuvat -kilpailussa. Onko lehtikuvaus saanut uuden ikonin Saveksien, Kultaloiden ja Heikuroiden jatkoksi?

Jotain muutakin Pyhän Marian kaltaista Meerissä on kuin kauneus ja nuoruus. Näistä lehtikuvaajien katu-uskottavuutta rasittavista tekijöistä edellä mainitut ikonit olivat vapaita, mutta kyllä Meerilläkin ainakin se nuoruus helpottuu ajan kanssa. Kauneudesta en niin tiedä, kun se toisaalta on katovaista, mutta kuitenkin katsojan silmässä.

Hesarin tämän päiväisessä jutussa Meeristä tuotiin esille piirteitä, joita ainakin minä kunnioitan. Oman tiensä kulkemista ja nuoruuden ehdottomuutta. Joten onneksi olkoon vaan voiton - tai pikemminkin voittojen johdosta.

Valokuvakilpailut ovat arvostelulaji jos mikään. Väärin voittaneista kuvista vastuu on vain ja ainoastaan tuomareilla. Meerin kuvat olivat minusta hyviä ja hän on voittonsa ansainnut. Seuraava kritiikki kohdistuu lähinnä kilpailun tuomaristoon ja koko kilpailun luonteeseen yleensä.

Julkisuuteen kilpailun taustoista ei juuri ole tietoa jaettu. Seuraava löytyi Lehtikuvaajien nettisivuilta.

"Suomen Lehtikuvaajat ry on järjestänyt Vuoden Lehtikuvat -kilpailua vuodesta 1962 lähtien. Kilpailun tarkoituksena on koota yhteen vuoden uutistapahtumia ja ylläpitää lehtikuvauksen tunnettavuutta. Kisaa käydään parhaan lehtikuvan, lehtikuvaajan, henkilökuvan, uutiskuvan, urheilukuvan, kotimaisen reportaasin, ulkomaisen reportaasin, kuvaesseen ja multimedian sarjoissa. Tuomariston työskentely tapahtuu ilman tietoa kuvaajien henkilöllisyydestä."

Viimeinen virke on tietysti silkkaa paskapuhetta. Eivät ainakaan suomalaiset tuomarit voi elää sellaisessa umpiossa, että eivät tunnistaisi kuvaajia kuvien takaa. Ainakaan julkaistujen kuvien osalta. Tosin jostain minulle käsittämättömästä syystä merkittävä osa kuvista, mm. Meerin voittajakuva, olivat ainakin lehdissä julkaisemattomia. Joitakin ei oltu taidettu julkaista missään. 

Koutaniemen voittoisa ulkomaanreportaasikin julkaistiin Avussa vasta kilpailun jälkeen. Ihan komea esitys toki hienoine mustavalkoisine kuvineen.

Hesari kirjoitti puolestaan Meeristä mm. seuraavaa: "Kahden viime vuoden aikana Koutaniemi on viettänyt kymmenen kuukautta vuodesta ulkomailla, muun muassa Namibiassa, Etiopiassa, Meksikossa, Boliviassa, Brasiliassa, Burmassa, Thaimaassa, Italiassa, Georgiassa ja Yhdysvalloissa.

Matkoista on kertynyt velkaa 11 000 euroa. Velka kasvoi vielä 8 000 eurolla, kun kuvauskalusto varastettiin Serbian yöjunassa ja vakuutusyhtiö kieltäytyi korvaamasta summaa.

Raha-asiat eivät kuitenkaan ylen määrin huolestuta Koutaniemeä. "Ehkä pitäisi", hän hymähtää.

Uhraukset ovat kannattaneet. "Viime vuosi oli kaikkein intensiivisin, merkityksellinen. Olen löytänyt oman kuvallisen tyylini", Koutaniemi sanoo.

Lähitulevaisuuden projekteja ovat naisiin kohdistuva väkivalta ja ympärileikkaukset, romanit sekä sokeuksia aiheuttavia sairauksia koskeva kuvasarja."

Ihan upeaa toimintaa nuorelta naiselta, mutta millaisen kuvan se antaa lehtikuvan tilasta?  Mitä jäi minulle käteen kisasta?

Se, että lehtikuvan laatu on niin kehno, että yksi korjaa lähes koko palkintopotin. Hänkin tulee alan "varsinaisten ammattilaisten" ulkopuolelta- Lehtikuvaajat kuvaavat kotimaassa vain jos on pakko, ja silloinkin innottomasti. Ulkomailla on oikeat aiheet, joiden kuvaamiseen annetaan sielu ja sydän. Kilpailulla ei pyritäkään kertomaan lehtikuvan tilasta suurelle yleisölle, vaan kyse on pienen sisäpiirin hiekkalaatikkoleikistä. Varsinkaan allaolevan toteutumista saa etsiä suurennuslasin kanssa.
 
"Kilpailun tarkoituksena on koota yhteen vuoden uutistapahtumia ja ylläpitää lehtikuvauksen tunnettavuutta."

Meeri siis putsasi pöydän, mutta vuoden uutistapahtumia ei hänen kuviinsa oikeastaan liittynyt. Totta kai maailman epäkohdat, joita Meeri varsin hienosti ja ansiokkaasti on tuonut kuvillaan ja kirjoituksillaan esille, ovat kestoaiheita, mutta että vuoden uutistapahtumia? Pressan vaaleistakin palkittiin rupinen perse. Sinänsä ihan kuvaavaa, joskaan kuva ei kuvana meikäläisen mieleen ollutkaan. Ei se nyt ihan hanuristakaan ollut – siis kuvainnolliseti, konkreettisesti kyllä. Ei kuitenkaan missään tapauksessa voittaja-ainesta.  Siis jos minä olisin ollut tuomaristossa. Vaan enpä ollut, mutta ei tässä pulinoita tarvitse poistaa. Jälkipeli kuuluu tässäkin lajissa asiaan.

Mutta vielä kerran onnittelut Meerille sekä kuvista että ennen kaikkea elämänasenteesta. Ei ollut sinun vikasi, että muut olivat niin huonoja.


Jälkikirjotus 28.3.2013


Googlasin netistä: "Millainen on hyvä lehtikuva?" Tällaisen löysin: "Hyvä lehtikuva vangitsee lukijan katseen, vastaa uutiskysymyksiin eli kertoo mitä on tapahtunut, tarjoaa lehdenlukijalle tunteita ja elämyksiä ja syventää tekstin sanomaa." Itse lisäisin siihen vielä sen, että näiden asioiden pitää näkyä kuvassa, ei kuva- tai selitystekstissä.

Ei varmaan kaiken kattava eikä kaikkia tyydyttävä, mutta minusta se on tähän lähtöön riittävän hyvä, voisin sen jopa allekirjoittaa.  Ainakin se on parempi kuin Vuoden lehtikuvan julkisuudessa olleet kriteerit, joita ei ole lainkaan.  

Katsotaanpa, miten Meerin kuvat olisivat pärjänneet minun näillä kriteereillä tuomaroimassani lehtikuvakisassa.

Ei mitään jakoa minun kisassani. Eihän kuva mitenkään huono muotokuva ole - ei tosin muotokuvana ihmeellinenkään. Ilme on vakava, mutta ei vangitseva.  Pelkästä muotokuvasta, jonka henkilö on suurimmalle osalle lukijoista tuntematon, ei mitenkään aukene hänen kokemansa eikä se syvennä tekstin sanomaa. Hyvä kasvokuva taustansa mukaisessa asussa hänestä kertovaan artikkeliin, eli se kertoo lukijalle, minkä näköisestä henkilöstä on kyse ja millainen pukukoodi hänen yhteisöllään on. Ilman jälkimmäistä tietoa voisi olla jopa vaikea erottaa häntä kuvan perustella tavallisesta suomalaisesta naisesta. Kyllä Suomessakin osataan olla kuvassa vakavina. Amerikkalainen hampaat esillä poseeraustyyli alkaa vasta pikkuhiljaa rantautua tännekin.

Meerin ghanalaisen verkonpaikkaajan ja siihen liittyvät kiinalaiset kalastajat ehdinkin jo arvioida. Samat sanat kuin kidutus edellisessä kuvassa. Ne kun eivät mitenkään välity kuvasta. Toki aina voidaan nähdä kuvassa kuin kuvassa mitä vain kuin Rorschachin musteläiskätestissä. Eräskin oli kommentoinut verkkokuvaa: " 'Kiinalaiset troolarit ovat vieneet suurimman osan kalasaaliista ja syventäneet paikallisten kalastajien ahdinkoa.' Loppupuoli lauseesta löytyy myös kuvasta. Kalastaja on jäänyt oman verkkonsa vangiksi ja pyristelee pois. Hieno kuva."

Vaikka kuinka pyristelisi, niin kiinalaisia troolareita en pysty näkemään kuvassa edes piilokuvana.

Otetaan rinnalle muutama sellainen samoissa kisoissa aiemmin ollut kuva, joissa mielestäni em. kriteerit täyttyvät.

Hannes Heikura

Purjeveneestä jää vana sinilevään Suomenlahdella.

Tätä Heikuran kuvaa on kiitetty, eikä suotta. Varmaan tämän yksityiskohdan on moni muukin noteerannut, mutta tulkoot vielä kerran. Länsimaisen lukusuunnan mukaan teksti menee vasemmalta oikealle ja ylhäältä alas. Siis oikeassa alareunassa oleva purjevene on aika lähellä tarinan loppua. Hieno sommituksellinen oivallus lisää tarinan tehoa. 

Jukka Ritola

Kirkkoherra Marja-Sisko Aalto valmistautuu palaamaan töihin Imatralle.

Sukupuoltaan miehestä naiseksi vaihtaneen papin tarina oli lukijoille tuttu. Kun tarina ja hahmo on tunnettu, niin se antaa kuvalle pelivaraa. Lukijalla on tietyllä tavalla jo pohjia kuvan nähdessään, jolloin kuva voi syventää entisen tietämykseen liittyvää sanomaa. Tässä kuvassa minusta tarina naisesta miehen ruumissa ja papin vaatteissa ja kaikkine siihen liittyvine hämmennyksineen on pienellä kerronnalla tuotu hienosti esille. Tätä minä kutsun lehtikuvaksi. Sen takana oleva tarina syvnee katsojalle muutenkin kuin sanallisesti selittämällä.

Mitään kuvaa ei katsota tabula rasalta, vaan katsojalla on aina monen moista esitietoa kuvaan liittyen. Kun aikoinaan opetin valokuvausta, niin huomasin, kuinka vaikeaa kuvaajaa on kitkeä irti omaan kuvaansa liittyvistä "sisäpiirin tiedoista". Kun kuvaaja esitteli innoissaan kuvaansa kertoen, kuinka hyvä fiilis kuvaa otettaessa oli, niin kommenttiini "Miten se näkyy kuvassa?" kuvaaja suhtautui yleensä hyvin loukkaantuneena. Kyllähän hän tiesi, millainen fiilis kuvaa otettaessa oli. Samaa voi sanoa Meerin kuvasta. Hänellä on pitkällinen ja varmaan hieno suhde kuvattavaan ja hän tietää paljon kuvattavaan kohdistuvasta vainosta. En lainkaan epäile tarinan olevan totta, mutta kun se avaudu kuvasta minulle, joka en ole nähnyt koskaan kyseistä Elenaa ja Tsetsheeniastakin vain uutispätkiä. 

Tämän vuotuisella raadilla oli toiset perusteet, mutta on väliin raadin ja minun näkemykset osuneet yksiinkin. Onko se raadille kunniaksi vai häpeäksi. Sitä voi itse kukin mielessään pohtia ja laatia omia kriteereitään hyvälle lehtikuvalle. Niitä löytyy ihan varmasti.  

jälkikirjoitus 9.10.2014

Kun kirjoitin puolitoista vuotta sitten otsikolla Holy Meeri, niin näköjään ennakoin aika hyvin tulevan tilanteen. Meeristä on tulossa hyvää vauhtia arvostelun yläpuolella olevan pyhimys. Tosin vallan vahtikoirien oma pihapiski Jore Puusa räksyttää sitten sitäkin ärhäkämmin.

Kun kuvaaja itse näyttää valokuvamallilta, on sanavalmis, empaattinen kuvattaviensa puolesta, ollut itse koulukiusattu ja hakee sellaisia kuvauskohteita ja paikkoja, joihin kumpaankaan tavalliset ihmiset eivät halua tutustua, niin ei kai siitä ole pahaa sanottavana. Ulkonäkö on mitä on ja luonnekin tuppaa olemaan kullakin omanlaisensa. Ei ole Meerin vika, jos muut kohottavat hänet pyhimykseksi ja hän putsaa jatkuvasti pöydän lehtikuvaajien kisoissa. Aivan kuten ei ole HJK:n vika, että se voittaa mestaruuden toisensa jälkeen. Muut ovat vain niin huonoja

Joten kaikki se kunnia ja arvostus Meerille, jonka hän ehdottomasti ansaitsee. Minä pidän Meeriä kovassa kurssissa. Ikonin asemaan pääseminen ei ole kuitenkaan ihmiselle hyväksi. Siihen kun alkaa jossain vaiheessa itsekin uskoa.