Seulottua, muinaismuistoista puhdistettua multaa

Vantaan Jokiniemi 6000 vuotta sitten? Alueella juuri suoritettujen kaivausten esiintuomat lukuisat tunnettujen  ja tuntemattomien eläinten luut tukevat tätä teoriaa. 

Vantaan Jokiniemessä asuttiin 6000 vuotta siten varsin ihanteellisissa olosuhteissa, merelle etelään avautuvalla rantatörmällä. Näin ainakin arkeologi Jan Fastin tänään YLE:n lähetyksissä kertoman tiedon mukaan.

Maailma tunnetusti luotiin juuri 6000 vuotta sitten. (Tarkkaan ottaen lokakuun 23. 4004 eaa.) Ensimmäiset ihmiset asuivat Paratiisissa. Jos on puoliksikaan niin wettenhovi-aspa -henkinen kuin minä, niin tulee helposti laskeneeksi 1 + 1 ja saa tulokseksi vähintäänkin 3.

Paratiisin on täytynyt sijaita Vantaan Jokiniemessä. Yllä oleva todistaa sen tieteellisesti - no ainakin poikkitieteellisesti. Alueella on nyt puistokaava päällä, mutta vantaalaista tonttipolitiikkaa sivusta seuranneena epäilen, että kaavamuutokseen voi syntyä paineita, kun tämä tieto Jokiniemen alueen raamatullisesta alkuperästä leviää kaupungin päättäjien keskuuteen. Sitä paitsi Einsteinin neliulotteisessa aika-avaruus -koordinaatistossa Jokiniemi koostuu merenrantatonteista, kunhan ei olla turhan tarkkoja aika-koordinaatin arvosta.

Kuva: Jan Fast

Pintahumus kaavittiin sivuun kaivurilla.

Loput vähän pienemmillä kauhoilla ja siirtovälineillä.

Vaikka Raamatun tulkinta on lempiaiheitani, niin jätetään se näkökulma nyt vähemmälle tarkastelulle ja siirrytään muihin poikkitieteellisiin aspekteihin. Toinen asia, mikä minua arkeologisena diletanttina tässä hämmästyttää, on päältä pois kuoritun humuskerroksen ohuus. Kauhuri raapi ruohoa, multaa ja turvetta hädin tuskin 20 cm:n kerroksen päältä pois, ja heti sen alta alkoi löytyä tuhansia vuosia vanhoja esineitä. Minusta se on aika hieno allegoria ihmiskunnan teknisen kulttuurin ohuudelle. Kun sen pintaa vähän raaputetaan, niin ollaankin jo kivikaudessa.

Torstai-iltapäivään mennessä arvokkain löytynet esine oli piikivestä tehty todella taidokas nuolenkärki. Kuinkahan monelta nykyihmiseltä tällaisen valmistus onnistuisi edes nykyisillä työkaluilla, kivikauden aikaisista puhumattakaan? Arkeologi Jan Fastin etusormi toimii tässä mittakaavana perinteisen tulitikkuaskin sijasta.  

Kivikautenakin piikiviesineet olivat tuontitavaraa, koska Suomen maaperästä piikiveä ei tiettävästi löydy. Jokiniemen alueen on oletettu olleen myös merkittävä kauppapaikka.

Muinaislöydöt ovat mittaamattoman arvokkaita. Varsinkin kun niitä ei voi myydä, vaan ne kuuluvat muinaismuistolain mukaan valtiolle. Tällaiset kaivaukset eivät ole suinkaan ilmaisia ja jäävät rahallisesti miinusmerkkisiksi, vaikka tässäkin uutterat kaivajat palkan sijasta joutuvat maksamaan siitä ilosta, että saavat raataa päivän helteessä.

Tiistaina aamupäivällä seulomisesta syntyvät multakasat olivat vielä aika matalia.

Torstaina ruokatuntiin mennessä keot olivat jo näin korkeat. Mihin mahdetaan päästä, ennen kuin kaivaukset ovat ohitse?

En tiedä, ovatko kaivausten takana olevat henkilöt tulleet panneeksi merkille saman kuin minä. Kaivausten sivutuotteena tulee hienoa seulottua multaa monta kuutiota. Kun sellainen puutarhaliikkeessä säkitettynä maksaa useampia satasia kuutio, niin olisiko tässä pienen bisneksen ja kustannusrakenteen keventämisen paikka? Myydään ohikulkijoille seulottua ja takuulla muinaismuistoista vapaata multaa.

Millaista kaivauksissa oli tiistaina 29.7.2014, niin sitä voi käydä aistimassa täällä olevassa pikku videossa. Otsikon kirjoitusvirhe menee yksin minun sivístymättömyyden piikkiin. En viitsinyt korjata.

ps. 1.8.2014

Kuva: Yle

En malttanut olla laittamatta Ylen sivuilta kaapaamani kuvaa, joka oli asiasta kertovan uutisen yhteydessä. Kuvan ottaja on minulle tuntematon. Huomio kiinnittyy siihen, että kuvassa on 12 ihmistä (laskekaa tarkkaan, näin on). Heistä korkeintaan kaksi on jotenkin tunnistettavissa. Medialle oli erikseen kerrottu, että kaivauksilla saa kuvata sekä toimintaa että ihmisiä. Joten mitään syytä tuntemattomuuten ei ollut. Ainoa, jonka toiminta ei mene ihan arvaamisen puolelle, on mustapaitainen kirjuri. Joistakin näkyy vain takapuoli, olkapää tai selkä. 

Vaikka menee itsekehun puolelle, niin menkööt. Verratkaa ylempänä olevaan minun kuvaani samasta aiheesta (eri päivä tosin). Yritin saada kuvan, josta näkyy, mitä tehdään, kovin moni ei jäisi ainakaan kokonaan toisen taakse, muutamat kasvotkin näkyisivät, kukaan ei leikkaudu kuvan reunoista puolikkaaksi. 

Mistä ero johtuu? Siitä, että minulla oli visio siitä, millaisen kuvan haluan. Ehdot siitä on lueteltu ylhäällä. Otin niin monta kuvaa, että sain tyydyttävän tuloksen. Ei se mikään mestariotos ole, mutta kuitenkin etukäteen harkitun työn tulos. Ei millään pahalla, mutta Ylen kuvaajan otos on räpsy.

ps. 1.8.2012 

Hesari teki tästä henkilöjutun kaivauksia johtavasta Jan Fastista. Juttu on ihan ok, Jan kun on sanavalmis ja välitön haastateltava. Jutun kuvituksena on tietysti luontevaa laittaa henkilökuva Janista kaivaukset taustalla. Juuri muuta positiivista kuvasta ei olekaan sanottavana, vaikka sen on ottanut kuvajournalismia opiskellut valokuvaaja. 

SABRINA BQAIN

”Olen ollut museoissa töissä, mutten ole koskaan kokenut, että sopisin sinne”, kertoo espoolainen arkeologi Jan Fast. Hän johtaa yleisökaivauksia Vantaalla.

Mikä kuvassa muka vikana? Kuvattavalla on vekkuli ilme ja kaivaukset näkyvät taustalla.

Kamera on vähän vinossa ilman  mitään kerronnallista syytä. Sen johdosta Jan näyttää kallistuvan taakse päin, hän on jotenkin torjuvassa asennossa. Syystä tai toisesta Jan katsoo kameran ohitse, josta syystä ilmeisesti kuvan oikeaan laitaan on jätetty katseelle tilaa. Kun katseen kohde ei ole kuitenkaan näkyvissä, niin noin kolmannes kuvasta on kerronnallisesti täysin olematonta tilaa. Siitä johtuen vasemmalta leikkautuu ihmisiä torsoksi ja osa heistä jää täysin tarpeettomasti kokonaan kuva-alan ulkopuolelle. 

Kuvan yläosa taas on lähes puoliksi epämääräistä pöpelikköä ja valkoista taivasta. Siitä syystä taas Janin kädet leikkaantuvat turhaan, toki ihan oikeaoppisesti nivelen alapuolelta. Kuvaaja on myös mennyt onnensa ohitse siinä mielessä, että Jan olisi voinut ottaa käsiinsä vaikka sen hienon keihäänkärjen, joka oli paikalla varta vasten kuvattavana. Samalla käsille olisi saatu luontevampi asento kuin roikottaa niitä sivulla. 

Kuvaaja käyttää luultavasti vakiona täytesalamaa henkilökuvissa. Sen etuna on on se, että muutoin tummiksi kuoppiin jäävät silmät saadaan näkyviin. Haittana se, että tässä valkoinen t-paita palaa osin puhki ja Janilla ei näyttäisi olevan leukaa lainkaan, vaan kasvot jatkuvat suoraan kaulaan. Leuan alta puuttuu siinä normaalisti oleva varjostus, kun täytesalaman valo heijastuu siihen valkoisesta paidasta. Ylipäänsä valkoinen ja musta vaate ovat kuvassa yleensä hyvin ongelmalliset. Etenkin yhtäaikaisesti esiintyessään, kuten vaikka hääkuvassa. 

Ammattitaitoinen kuvaaja ei päästä lehteen tällaista jälkeä, ei edes "vähäpätöisesen rutiinikeikan". kuvituksena. Vähäpätöistä keikkaa kun ei olekaan. 

Kun kuvasta rajataan löysät pois, saadaan Jan siirrettyä tylsästä paikasta kuvan keskeltä lähelle kultaisen leikkauksen kohtaa. Kuvan suoristaminen ja rajaaminen tuo Janin, kuvan pääkohteen lähemmäksi katsojaa ja shadows/highlights -toiminnolla saadaan valkoisesta paidasta ja Janin kasvoista kaivettua vielä sävyjä esiin. Vesipullo oikeassa laidassa on minusta ihan hyvä yksityiskohta. Kaivauksilla oli lämmintä ja vettä kului. Samalla se antaa jonkin, edes symbolisen, kohteen Janin ohi menevän katseen suunnalle.

Normaalin rutiinikäsittelyn lisäksi tummensin hieman Janin kaulaa ja leuan alapuolta. Niiden luonnollinen sävy ei ole sama kuin "kalkkilaivan kapteenilla".

Tietenkin joku voi väittää, että hyvähän minun on elvistellä, kun saan räplätä kuvaa rauhassa. Toista se on lehtikuvaajan, jolla voi olla useita keikkoja päivässä. 

Minä näen asian hieman toisin. Ammattitaitoisen ihmisen jäljiltä työ on ammattitaitoisen näköistä, ei juosten kustulta näyttävää. Lehtitalot Sanoma etunenässä ovat vaihtamassa ammatti-ihmiset puoli-ilmaisiin diletantteihin. Tämän politiikan tuloksia voi käydä päivittäin ihailemassa mm. Hesarin sivuilla. 

ps. 3.8.2014

Hesari oli ansiokkaasti huomioinut kaivaukset toisellakin jutulla. Toimittaja ja kuvaaja olivat samat, mikä näkyi myös lopputuloksessa. Teksti oli ammattitaitoista, kuva ei niinkään. 

SABRINA BQAIN

"Pelkkä kaivaminen on jo kivaa, mutta parasta on nähdä, mitä kaikkea löytyy", sanoo matemaattisten aineiden opettaja Susanna Pehkonen (oik.). Pehkosen kanssa sihtiä käytti Vantaalla torstaina Sinikka Kauranen.

No mikäs tässä sitten on vikana? Siinä on vikana se, että kuvaaja ei ole tehnyt itselleen selväksi sitä, mikä on kuvan pääaihe. Onko se jompi kumpi henkilöistä vai he yhdessä? Vai löytynyt esine tai jopa kuvatekstissä maihittu sihti? 

Loogisin ratkaisu olisi sihdistä löytynyt esine. Silloin sen pitäisi olla näkyvissä myös kuvaa katsovalle eikä jäädä kämmenen taakse piiloon. Nyt tarkennus on raitapaitaisen naisen kasvoissa, piilossa olevaa esinettä pitävä käsi on jo hieman epäterävä. Kuvallisesti pääkohde on siis kuvatekstissä mainittu Sinikka Kauranen, eikä Susanna Pehkonen, joka taas on sitä kuvatekstin mukaan. Kuvallinen kerronta syntyy pikku asioista siten, että ne loksahtavat loogisesti kohdalleen. Vastaavasti jos ne ovat ristiriitaisia keskenään, niin kuvan viesti jää joko hämäräksi tai suorastaan vääristyy siitä, mihin kuvaaja on pyrkinyt. Olettaen tietysti, että on pyritty johonkin eikä vain räpsitty sattumanvaraisesti. 

Tällekin kuvalle reilu reunarönsyjen rajaus olisi ollut ehdottomasti eduksi. Etualan naiset peittävät nyt paljon suuremman alan kuvasta ja nousevat siten voimakkaammin kuvan pääkohteeksi. Olen tehnyt kuvalle myös "heikurat", eli Jore Puusan suuresti rakastamalla tekniikalla tummentanut kuvan reunoja ja hyvin vaalea sihtiä. Näin naiset saadaan vaaleina elementteinä vielä paremmin kuvan keskeiseksi kohteeksi. 

Laitanpa vielä vapaasti kritisoitavaksi oman versioni, jonka aihe on henkilön kaivauksiltä löytämä ruukunpala. Kuvan keskeisin elementti on ehdottomasta sormien välissä oleva esine. Perspektiivistä johtuen se on kuvassa lähes yhtä iso kuin henkilön kasvot, mutta sormet antavat sille oikean mittakaavan. Naisen katseen ja etusormen suunta vie lukijan katseen automaattisesti keramiikkapalaan, joka tummana irtoaa vaaleaa savea vasten. Myös tätä kuvaa on lievästi heikuroitu. 

Ei valokuvaus mitään rakettitiedettä ole, varsinkin kun elektroniikka hoitaa monta niistä asioista, jotka piti vielä pari kymmentä vuotta sitteen tehdä pidemmän kaavan mukaan. Ajattelu siitä, miten välitän viestini valokuvan keinoin, ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään. 

Tällä kommentilla tietysti kerjään verta nenästäni. Pikku poikana se olikin herkkä vuotamaan, joskus jopa ilman mitään näkyvää syytä, mutta nyt vanhempana pumpulituppoja ei ole tarvinnut enää kovin usein tunkea sieraimiin.  

pps. 3.8.2014

Jätetään Hesari rauhaan ja palataan alkuperäiseen teemaan. Jokiniemen kaivauksilla ei pidetä taukoa viikonloppunakaan, ja kun ei suorastaan ole vielä kielletty tulemasta, niin piipahdin tänäänkin katsomassa, missä siellä nyt mennään. Joko kuuluu kiinan kieltä montun pohjan lävitse? 

Yksi työvaihe oli jäänyt minulta dokumentoimatta. Kerrosten korkeuden mittaaminen teodiitilla. Peruskorkeutena on kuvan vasemmassa reunassa näkyvän kannon nokka, jonka korkeus mitattiin tarkkuus-GPS:llä. Muut korkeudet mitaan sitten suhteessa siihen. Merenpintaan nähden Jokiniemen korkeus on noin 20 metriä. Arkeologi Jan Fastin mukaan näyttäisi siltä, että asutus olisi siirtynyt maan kohoamisen myötä etelään, eli tutkittavaa riittäisi kuvan suunnassa eteenpäin. Siellä tulisi vastaan jälkiä nuoremmasta asutuksesta. 

Löydetyt esineet laitetaan minigrip-pusseihin asianmukaisin merkinnöin. Meripihkariipuksen osat ovat vedessä. Ymmärtääkseni siki, että muuten mukana tuleva hiekka narmuttaisi helposti pehmeä meripihkaa, jos ei olisi vettä tätä vaimentamassa.

Myös seulonta tuli huonosti dokumentoitua. Ylempi kuva on otettu kinokoon kameralla polttovälin ollessa 24 mm. ja f-luvun 4.0 Alempi taas pokkarilla, jossa käytetty polttoväli on 4,7 mm ja f-luku 2.8. Kennojen kokoerosta johtuen kuvakulmat ovat samat. Sen sijaan kinokoon kameran kuvassa on selkeä syväepäterävyys, kun taas pokkarin kuva on käytännössä syväterävä koko kuvan alalta, vaikka f-luku on pienempi. Pokkarilla on käytännössä mahdotonta saada laajakulmalla kerronnallista syväepäerävyyttä, ellei tarkennus ole hyvin lähelle. 

Toinen ero on kuvien dynamiikassa. Pokkarilla otetussa kuvassa toisen miehen valkoinen hattu ja toisen miehen paidan selkämys ovat palaneet puhki. Niitä ei mikään kuvankäsittely pysty enää korjaamaan. Sen sijaan ylemmässä kuvassa naisen vaaleassa paidasta löytyi kuvankäsittelyssä sävyjä, vaikka se näyttä alunperin olevan aivan puhkipalanut valkoinen läikkä. Rahalla saa kameraan potkua, mutta iso kamera on hankala kantaa mukana. Nytkin otin sen mukaan vain siksi, kun joku oli kommentoinut kuvieni olematonta syväepäterävyyttä. 

Lopuksi vielä pieni opetusvideo arkeologiassa tarvittavista taidoista. "Drei herzen im dreivierteltakt"

Päivitys 25.9.2014

Kuva: Kimmo Mäntylä

Pisti vielä silmään Ilta-Sanomien nettisivuilta pieni uutinen Jokiniemen kaivauksista. Kuvan on ottanut STT/Lehtikuvan Kimmo Mäntylä. Siis ammattimies asialla. Vai miten mahtaa olla?

Vehkeet ja laitteet eivät tee ammattilaista, vaan kyky ja taito käyttää niitä. Laajakulmaisen objektiivin käyttö tekee helposti kuvasta koomisen oloisen silloinkin, kun se ei ole kuvaajan tarkoitus. Etualalla oleva Jan näyttää kohtuuttoman suurelta muihin verrattuna. Se olisi vielä jotenkin ymmärrettävissä kerronnallisesti, mutta ei enää hänen kehon osien vääristyminen objektiivin ja kuvakulman valinnasta johtuen. Jalat ovat kuin pienet tikut massiiviseen ylävartoloon verrattuna. Ei Jan mikään bodari ole, korkeintaan keskivartaloa on hieman rakennettu. Sitä harrastusta on liikkeellä itse kullakin.

Katso reunat! Ammattitaitoinen kuvaaja ei päästä julkisuuteen kuvaa, jossa kuvan reunasta työntyy kuvaan kolme jalantynkää ja yksi ämpäriä ilmassa pitävä peukalo. Myös Janin siunaavan käden lävitse työntyvä keppi ei osoita kovin suurta paneutumista kuvaamiseen, vaikka sen voikin ottaa jotenkin raamatullisen symboolisena. 

Jos kuvaajan tarkoitus on ollut suojata muiden kuin Janin henkilöllisyyttä, niin siinä on onnistuttu oivallisesti. Kuvassa näkyy 7 muuta ihmistä osin tai kokonaisina. Yksikään heistä ei ole sivullisen tunnistettavissa.

Laajakulma vääristää myös kaivauksen mittasuhteet. Kuvan perusteella kaivettava alue on kymmeniä metrejä pitkä. Todellisuus oli jotain ihan muuta. 

Tämä on vain yksi kuva, eikä sen perusteella kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä sen enempää lehtikuvauksen yleisestä tilasta kuin kyseisestä kuvaajasta. Ylipäänsä en arvioi tässä kuvaajia kuin heidän tähän ottamiensa  kuvien kautta. 

Otos on kuitenkin kolmelta ammattikuvaajalta. Kysymykseni kuuluukin. Kuinka oikeutettua ammattikuvaajien vaatimukset ammattikuvaajien käytöstä amatöörien sijaan on, jos ammattikuvaajien laatu on amatööritasoa - jos edes sitä?

Kuuma kierros Orivedellä

Lauantai 26.7.2014 oli helteinen päivä Orivedellä kuten koko Suomessa. Kun Veikko ja Jessika kävivät Kirkkolahdessa uimassa, niin tein pienen kierroksen kylällä. Tallensin kännykällä omasta Oriveden ajastani säilyneitä ja muuttuneita asioita. Kun valoa on riittämiin, niin muutaman kympin kamerakännykkä on ihan riittävän hyvä kuvauslaite dokumentointiin. Syvyysterävyyttä riittää ja se on minusta tässä tapauksessa vain etu. Kuten tässä aloitusselfiessä, joka onkin sitten ainoa laatuaan tässä sarjassa. Taustalla Auvisen talo, joka on muodostunut jonkinlaiseksi Oriveden tunnusmerkiksi Mämmilän ansioista.

Auvisen talo, jossa on ollut monenlaista puotia.

Ravintola SariAnne. Minun aikani sen nimi oli Kotipirtti. Täällä kävin ensimmäistä kertaa kaljalla, aluksi väärennetyillä papereilla. Ei siitäkään mitään hyvää seurannut. Kuppilan luonnetta voisi kuvailla ehkä parhaiten termillä juottola. Toimii nykyään myös yökerhona. Tähithetki oli varmaan toissa keväänä, jolloin itse Johanna Tukiainen kävi vetäisemässä siellä ikimuistoisen keikan - kertovat ne paikkakuntalaiset asiakkaat, jotka ylipäänsä vielä jotain muistavat. Kyseisestä esiintymisestä ja ylipäänsä mistään.

Helluntaiseurakunnan rukoushuone on ollut Puistolankujalla jo 50-luvun lopulta lähtien. Rakennus on uusittu kokonaan. Kävin isojen poikien yllyttämänä todistamassa, että täällä haisee ristuksen veri. Mitähän silläkin yritin kertoa+

Tienviitat ohjaavat Oriveden Opistolle lopulta 20 metrin välein. Eipähän pääse eksymään. Toisin kuin 70-luvun alussa, kun pari opiskelijakaveriani tuli moikkaamaan minua (en tosin asunut enää Orivedellä, joten he tekivät hukkareissun). Kun eivät tienneet vanhempieni asuinpaikkaa, niin miettivät, että kukahan voisi auttaa. Kovan pohdinnan tuloksena päätyivät siihen, että Oriveden Alkossa varmaan tiedetään. Kuten tiedettiinkin, olinhan ollut itsekin siellä töissä. Samalla saattoi täydentää varastoja. Jostain syystä vanhempiani hävetti, että tietä heille oli käyty kysymässä pitkäripaisessa.

Taustalla näkyvän TV-liikkeen rakennuksen paikalla toimi 60-luvun puoliväliin asti Laitisen makkaratehdas. Sieltä käytiin ostamassa viidellä pennillä hampparinväärää, oikein rasvaista käristettävää makkaraa. Raakana syötäessä rasva tarttui kitalakeen jättäen vähemmän mukavan jälkimaun suuhun. En uskalla edes ajatella, mitä kaikkea ruhon osia makkaraan oli jauhettu. Toisaalta kukaan ei tietääkseni ole siihen kuollut.

Oriveden Opiston 50-luvun lopussa valmistunut asuntosiipi. Muutimme pihalla olleesta puutalosta, Urholasta tämän talon kolmanteen kerrokseen. Kylpyammeineen ja muine sen ajan mukavuuksineen se tuntui lähes taivaalta entiseen romanttiseen puutaloon verrattuna. Minun huoneeni ikkuna on varjonpuoleisen seinämän kolmannen rivin oikeanpuoleisin.

Henkilökunta kun ei enää asu opistolla, niin nyt kaikki päädyn asunnot ovat joko opetustiloja tai opiskelijoiden majoitustiloja.

Kyltin mukaan Oriveden Opisto on avoin, innostava ja rohkea. Kukahan copy writer senkin on kovan henkisen ponnistelun jälkeen saanut väsätyksi?

Opiston pääsisäänkäynti on säilynyt samanalaisena. Vieresessä savupiipussa oli sivusisäänkäynti, eli ullakolle johtavat paloportaat. Niistä hiipailivat sisään naapurissa asuva poika ja minun entinen luokkatoverini 70-luvun alussa tarkoituksena päästä tyttöjen kämpille. Kävikö flaksi vai ei, sitä en tiedä, mutta takaisin tullessaan he tössivät kutteripurua täynnä olevan ullakon tuleen ja polttivat opiston juhlasalin. Siitähän ei ollut muuta kuin etua, sillä juhlasali rakennettiin vakuutusrahoilla viereen ja vanhan juhlasalin tilalle tuli todella tarpeellinen toimistosiipi.

Sukkavartaan raitin alkupäätä. Monelle kirkonkylälle tyypillinen pienpuutaloista koostuva alue. Se oli jo uuden kaavoituksen johdosta tuhoon tuomittu, mutta pelaistui jostain minulle tuntemattomasta syystä.

Tarmo Koiviston oivaltava kuva kunnallispolitiikasta 70-luvun malliin. Tarmo oli minua vuoden vanhempi, mutta olimme päivän samalla luokalla, kun minä menin kansakoulun aluksi vahingossa väärään luokkahuoneeseen. Ehdin varmaan olla päivän siinä luokassa, kun lukutaidottomuus paljasti oikean asianlaidan ja sain passituksen ensimmäiselle luokalle.

Tässä talossa toimi aikoinaan Oriveden Kino. Monet leffat tuli siellä katsottua. Kuten varmaan kaikki Pekat ja pätkät. Eräskin oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään. Kassa kuulutti, että loput lapset pääsevät sisään vain, jos ovat vanhempien kanssa. Minähän en ollut ja tuli hirveä hätä, kun kulttuurielämys meinasi jäädä kokematta. Tartuin edelläni menevää minulle täysin tuntematonta täti-ihmistä tiukasti kädestä kiinni ja niin vain livahdin sisään hänen lapsenaan. Taisinpa päästä jopa hänen kustantamanakin.  Mies lie tuo lapsen hädän ymmärtänyt nainen on nyt? Tuskin muistaa tapausta, jos sattuisi vielä olemaan hengissä.

Kirkkolahden uimaranta oli suosittu jo minun aikanani. Vasemman puoleisen laiturin päässä ollut hyppytorni on purettu ja pukukopit on uusittu. Edes perinteisiä katselureikiä poikien puolelta tyttöjen puolelle ei ole uudessa rakennuksessa.

Täällä kävin uimakoulua, mutta uimaan opin Opiston lammessa. Tälle rannalle johtavan tien vieressä oli aikoinaan iso sonni lieassa kiinni. Vähän pelotti, miten kävisi, jos se pääsisi irti. Muistikuvan, joka tosin voi olla väärä, mukaan se ei ollut kiinni kuin nenärenkaalla.

Suunnilleen puolet kaupoista on saanut ainakin vähän englannin kieltä nimeensä. Tämä on sieltä nokkelammasta päästä, vaikka Orivesi ei nimessä näykään.

Tässä nyt oria sanoin ja kuvin. Muuten kuntosalin kyltin tyylikkyydestä voidaan olla montaa eri mieltä. Tai ainakin kahta.

Oriveden Pyörä on perinteinen liike, joskin toimitilan paikka on vaihtunut pariinkin kertaan minun lähtöni jälkeen. Tiskin takana näkyy olevan edelleen Leppäkosken Aarre, kuten 45 vuotta sitten, kun karistin Oriveden tomut jaloistani.

Oriveden Pyörästä haettiin keväällä ABU:n kalastusvihkoset, joista sitten kuolattiin niitä virveleitä, joihin ei kuitenkaan ollut varaa.

Oriveden koulukeskus pääsi valtakunnan uutisiin parisen vuotta sitten siellä tapahtuneen ampumistapauksen johdosta. Kuolonuhreilta säästyttiin hyvän tuurin ja erään opettajan neuvokkuuden ansiosta. Oppikoulun aloitin syksyllä 1960 Oriveden yhteiskoulun IA luokalla, jonka ikkunat näkyvät oikeanpuoleisen rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa, tässä lähinnä kameraa.

Koulu oli minun aikanani oppilasmäärältään Suomen suurimpia. Se keräsi oppilaita paitsi Orivedeltä niin myös lähikunnista, kuten Eräjärveltä, Juupajoelta ja Längelmäeltä. Näistähän Eräjärvi ja Längelmäki kuuluvat nykyään Oriveteen.

Auttaako rukoileminen?

Vincent van Gogh

Suomen kreationistien hyökkäyksen ykkösketju koostuu oppineesta väestä, ainakin akateemisilla ansioilla mitattuna. Laidoilla viilettävät lääkäri Pekka Reinikainen ja professori Matti Leisola ja keskushyökkääjänä heille syöttöjä suoraan lapaan jakaa professori Tapio Puolimatka. Hyvän Tupu, Hupu ja Lupu -ketjun mukaisesti pelipaikat saattavat pelin tiimellyksessä vaihtuakin.

Nämä ärhäkkäät hyökkääjät haastavat jatkuvasti vastustajansa; uusateistit, naturalistisen tiedekäsityksen omaavat tai millä nimellä heitä milloinkin kutsutaan, tieteelliseen debattiin elämän peruskysymyksistä. Maailman luomisesta ja elämän synnystä. Keskeinen strategia on todistustaakan sysääminen vastapuolelle. Miten niin hieno instrumentti kuin ihmisen käsi on voinut syntyä? Jos et osaa selittää, niin se on todiste luomisteorian puolesta.

Tässä tulee Imperiumin vastaisku. Rukoileminen on kristillisyyden kovimmassa ytimessä. Kovin paljoa ei tarvitse Raamattua selailla, kun tulee vakuuttuneeksi tästä asiasta. Raamatussa kerrotaan myös, että rukoukset kuullaan ja niihin vastataan. Joten siinä mielessä todistustaakka on aivan ilmiselvästi Raamattuun uskovien puolella. Siis jos pelataan tieteen säännöillä. Minun epäilevänä ei tarvitse osoittaa, että rukoilulla ei olisi vaikutusta tapahtumien kulkuun.

Miten voisi osoittaa, että rukoilulla on vaikutusta? Nyt en tarkoita sitä, että rukoilija voi saada siitä itselleen hyvän mielen tai kertomalla rukoilevansa toisen puolesta voi tuottaa tälle yhtä lailla hyvää mieltä. Ihan vastaavasti mielihyvää voi saada ja tuottaa ostamalla itselleen tai lahjaksi jotain mukavaa tai antamalla lantin kerjäläiselle. Tarkoitan sitä, että rukoilun voima itsessään olisi kääntänyt tapahtumien kulun.

Nuori tuttavani käy usein Jokereiden ja Hifkin keskinäisissä jääkiekko-otteluissa. Hän kertoo rukoilevansa aina ennen ottelua Jokereiden voittoa. Vaikka näin välillä käykin, niin en osaa pitää tätä erikoisen vahvana näyttönä rukouksen voimasta. Varsinkin kun hänen kaverinsa tekee saman Hifkin puolesta. Jomman kumman rukouksiin vastataan joka kerta.

Maailmassa ei ole varmaan montaa sellaista asiaa, jonka tapahtumisen tai tapahtumatta jäämisen puolesta ei oltaisi rukoiltu. Osa niistä on tapahtunut osa ei. On aika vaikea päätellä, johtuuko se rukoilusta vai tapahtuiko niin rukoilusta huolimatta. Yksi asia on kuitenkin tunnusomaista. Rukoilun seurauksena toteutuneet asiat ovat aina sellaisia, jotka voivat tapahtua luonnollisesti. Syöpäsolut voivat hävitä, mutta kenellekään ei hurjasta rukoilusta huolimatta ole kasvanut uutta jalkaa irti katkenneen sijaan. Raamatun kertomuksia ei voida pitää tässä kontekstissa lähdekritiikin ylittävinä todisteina. Juuri päättyneissä jalkapallon mm-kisoissa moni ottelu päättyi rukoilijan pyytämään lopputulokseen, mutta Oriveden Ponnistus ei ole koskaan voittanut Real Madridia jalkapallossa, vaikka pikku poikana muistan rukoilleeni rystyset valkoisina sen puolesta. (Saattoi tietyti johtua siitäkin, että joukkueet eivät ole koskaan kohdanneet.) Kirjoitin aiheesta koulussa aineenkin, josta uskonnollismielinen äidinkielenopettajani antoi minulle arvosanan 9- ja luki sen muillekin malliaineena. Hän sanoi arvostavansa tässä sekä lujaa uskoani että hyvää mielikuvitustani. Valitettavasti myöhemmässä elämässäni olen tuottanut hänelle pettymyksen ainakin ensin mainitun suhteen. 

Joten miten panna rukouksen voima tieteelliseen testipenkkiin? Yksittäisillä tapauksilla ei ole mitään todistusvoimaa. Nokia-mission ylipapin Markku Koiviston ihmeellisesti parantunut syöpä on todistusvoimaltaan tasan yhtä tanakka kuin sellainen induktiivinen päättely (yksittäisestä yleiseen) hänen myöhemmistä vaiheistaan, että kirkkoherrat ovat kuormasta syöviä homoja.

Minusta rukouksen kausaalista vaikutusta tapahtumien kulkuun ei lähestyä muutoin kuin tilastollisin menetelmin. Tutkitaan vaikka, miten suuri osuus syövistä paranee, kun sairastuneet itse tai heidän puolestaan on rukoiltu ja verrataan sitä uskonnollisesti välinpitämättömien syöpäsairaiden verrokkiryhmään. Mitenkään helppo ja yksinkertainen ei tällainen tutkimus tulisi olemaan, mutta sepä ei olekaan minun eikä meidän muiden epäuskoisten ongelma. Todistustaakka on kuten sanottua väitteen esittäjän harteilla. Siis jos aikoo vakuuttaa asiaa epäilevät tieteellisesti kestävin metodein. Tosiuskovaisen omaa uskoahan ei mikään näyttö tunnetusti horjuta piiruakaan.

Ruoka- ja rättiblogi

Ruoka- ja rättiblogeilla on paljon lukijoita. Kokeilen molempia tänään napsituilla valokuvilla.

Yksinkertaisen ilta-aterian emmeet kahdelle. Ahvenfileitä ja siikliperunoita Koivukylän Citymarketista. Perunat ovat aika tyyriitä, 3,99 kilo, mutta tuoreita ja hyvän makuisia. Perunoissa ei kannata pihtailla.

Ahvenet maksoivat 7,95 kg, mutta fileeraus tuli samaan hintaan. Ostin ahvenia 6,90 eurolla, josta fileerauksen jälkeen jäi 350 grammaa lähes ruodotonta filettä. Jo pelkästään kalamestarin fileerauksen katsominen oli kalan hinnan väärti, fileet tulivat kaupan päällisiksi. Vaikka yli puolet painosta meni roskiin, niin itse tehtynä hyötysuhde olisi ollut paljon heikompi.

Siiderin, tillin ja Oivariinin ostin Lildlistä, jossa säästin ainakin euron. Tosin tätä hyvää ranskalaista siideriä ei saa tietääkseni Suomessa muualta kuin Lidlistä ja sieltäkin vain ajoittain.

Aterialle tuli hintaa noin 7 euroa per kärsä, syöjiä kun oli kaksi. Perunoita jäi sopivasti huomiseksi paistinpotuiksi. Siikli on hyvää sekä paistettuna että myös salaattiperunana.

Jessika kahden luokkatoverin kanssa mansikkalaatikon (Citymarket, lajike Polka, hinta 25,60 euroa /laatikko) kimpussa. Urheilulliset retkiasut kypäröineen johtuvat edessä olevasta retkestä fillareilla läheiselle uimarannalle.

Muutaman päivän takainen. Saarenmaalta ostettu savustettu nokkahauki. Kalan erikoisuus on vihreät ruodot ja selkäranka. Onko muita samanlaisella tukirangalla varustettuja kaloja? Tietääkö joku?

Suoraan niksipirkkaan. Joskus tulee ostettua vahingossa pannukarkeutta, vaikka kotona on vain kahvinkeitin. Kuten nyt, Mikkolan K-kaupasta pannukarkeaa Pirkkakahvia tarjouksesta, 2,50 euroa paketti. Ei hätää. Kun suodatinkaukaloa kääntää siten, että tippalukko menee kiinni, niin pannukahvista ehtii aromit liueta veteen. Naps ja hautunut kahvi valuu pannuun. Täytyy vain pitää huoli, ettei tee liian isoa annosta. Silloin tulee sottua.

Nyt jään odottelemaan, että minut huomataan ja minulle alkaa sataa tarjouksia esitellä ainakin ruoka- ja rättikorvauksella valmistajien tuotteita.

Pappislupaus

Sammonlahden seurakunnan kappalainen Maarit Hirvi kirjoitti  Etelä-Saimaassa kannattavansa sukupuolineutraaleja avioliittoja ja olevansa valmis vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. No, siitähän nousi tietysti meteli ja asiasta valitettiin tuomiokapituliin. Näin kantelua perustelee kantelun allekirjoittanut Teuvo Eskelinen: "Kappalainen Maarit Hirveä vastaan tehty kantelu nyt vain perustuu yksinkertaisesti siihen, että hänen kirjoituksensa Etelä-Saimaassa oli täysin raamatun vastainen. Se oli myöskin kirkon tunnustuksen vastainen sekä myös hänen oman pappislupauksensa vastainen."

Tiedän varsin hyvin, että debatti umpiuskovaisten kanssa on kuin kusisi pakkasella housuunsa. Hetken voi lämmittää, kun kuvittelee esittäneensä vastustamattoman argumentin. Jonkin ajan kuluttua kylmää entistä enemmän, kun huomaa kaiken rationaalisuuden väistävän tosiuskovaa kuin vesi hanhen selkää. Päätin kuitenkin tutkia, millä perusteella sukupuolineutraalin avioliiton puolustaminen on pappislupauksen vastainen.

Kirkkojärjestyksen 5:6 §:n mukainen pappislupaus

Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.

Ei nyt puututa siihen, että kaikki pyhät kirjoitukset ovat ihmisten kirjoittamia ja minusta Jumalan pyhä sana näkyy niissä tasan yhtä paljon kuin Jumalan käsi siinä Maradonan kuuluisassa maalissa Englantia vastaan vuoden 1986 mm-kisoissa Meksikossa. Pappislupauksessa ei ole mainintaa homoista eikä heidän suhteensa juridisesta laadusta, joten Teuvon maininta Hirven kirjoituksen pappislupauksen vastaisuudesta täytyy pohjautua johonkin muuhun. (Mitähän varten monet Teuvot ovat paitsi Teukkoja niin myös taukkeja? Kuten T. Maanteiden ritari tai T. Hakkarainen.)

Kristillisen uskon perimmäinen auktoriteetti on tietysti Raamattu, koska se on puhdasta Jumalan sanaa. Vaikka sitä on aikojen saatossa editoitu niin paljon, että vanhimpia laitoksia voi olla jo vaikea tunnistaa samaksi opukseksi. Raamatussa on useitakin kohtia, jotka voidaan tulkita homoseksuaalisuutta käsitteleviksi, vaikka itse sanaa ei Raamatusta löydykään. Asiasta kiinnostuneet voivat aloittaa tutkimusmatkansa vaikka täältä. Tekstiä asiasta ja sen vierestä on netti pullollaan.

Näin maallikon ja vieläpä pakanan silmään pistää se, että jokainen näistä Raamatun kohdista tuntuu olevan kovan kiistelyn kohteina. Tulkintoja puoleen ja toiseen riittää. Ylipäänsä Jumalan sanan todellisen merkityksen löytäminen Raamatusta vaatii yleensä jonkinlaisen tulkinnan. Lähinnähän Raamatussa kerrotaan, mikä on Herraa kauhistuttava synti ja miten siihen langenneita pitää kohdella. Helpoimmalla varmaan pääsee, jos etsii Raamatusta vähiten tulkintaa vaativat kohdat ja toimii niiden mukaisesti.

Kolmannen Mooseksen kirjan luvussa 20:13 on sellaista, josta Kekkonenkin olisi varmaan todennut, että tämän pitäisi olla selkeää tekstiä. "Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava. He ovat itse ansainneet kuolemansa."

Kun en teologiaa oikein tunne, niin en tiedä, kuinka paljon tähän liittyy tulkinnallisuutta. En nyt tarkoita sitä, mitä näille pitää tehdä, sehän on selkeästi sanottu. Lähinnä minua askarruttaa se teologinen dilemma, että kun miehellä ei ole vaginaa, niin eihän mies silloin makaa miehen kanssa kuin naisen kanssa maataan, jos nussitaan perseeseen. Kun kunnon kristitty tunnetusti nai vain lisääntymismielessä, niin anaaliyhdyntä ei varmaan täytä "kuin naisen kanssa maataan" toimenpiteen kriteerejä.

En tiedä, aikooko Teukka käyttää tätä teologista porsaanreikää vapautuakseen Raamatun hänelle antamasta velvoitteesta. Homot kun pitää surmata, jos he todistettavasti ovat olleet "sillä lailla". Kunnon kristitty ei tietenkään usko huhupuheisiin, joten joko on jäätävä kiinni housut kintuissa tai sitten tunnustettava. Uskovien suhdetta inkvisition käyttämiin tunnetusti tehokkaisiin tunnustuksellisiin menetelmiin en tiedä, mutta varmaan pieni tulikuumalla raudalla tehty suostuttelu on vielä hyväksyttävien keinojen rajoissa. Totuuttahan sillä haetaan eikä mitään muuta.

Joten parahin Teukka. Jos satut kohtaamaan vaikka Pekka Haaviston tai hänen Antonionsa, niin kysypä vain rohkeasti, että ovatko he olleet "sillä lailla". Jos vastaus on myöntävä, niin Mooseksen kirjasta löytyy vastaus, miten kunnon kristityn on toimittava. Muihinkin arkielämän ongelmiin Mooseksen kirjasta löytyy räväköitä toimintaohjeita. Maallisella esivallalla saattaa olla niiden toteuttajalle tarjolla jotain ikäviä seuraamuksia, mutta eiväthän ne ole mitään sen rinnalla, että raamatulliset  velvollisuutensa laistamalla joutuisi kärventymään iankaikkisen helvetin tuleen.  

Kun taivaalta satoi rahaa

Walt Disney

Sini Luukkonen, 7 v. kysyi Hesarin tiedepalstalla: "Kuinka monta sadepisaraa maahan sataa vuodessa?" Meteorologi Pauli Jokinen Ilmatieteen laitokselta vastasi:

"Suomeen sataa yhden vuoden aikana arviolta 50 000 000 000 000 000 000 sadepisaraa.

Tarvitsemme hieman matematiikkaa vastauksen etsimiseen. Suomen keskimääräinen sademäärä vuodessa on noin 600 litraa neliömetrin kokoista aluetta kohden. Kun kerromme sademäärän Suomen pinta-alalla eli 338 435 neliökilometrillä, tiedämme suurin piirtein, kuinka paljon koko maassa sataa.

Jakamalla tuon summan tyypillisellä sadepisaran massalla eli neljällä milligrammalla, syntyy karkea arvio. Laskutoimituksen tulos on: Suomessa sataa vuosittain 50 triljoonaa sadepisaraa. Lukumäärä on siis valtava. Siinä on luvun 50 perässä 18 nollaa. Arviossa ei ole huomioitu lumihiutaleita eikä rakeita. Silti maahan putoavan veden määrä on miltei käsittämättömän suuri.

Koko maailman sadepisaroiden määrä on niin valtava, että sitä on käytännössä lähes mahdotonta arvioida edes karkeasti."

Ihan mukavaa, että lapsetkin saavat kysellä ja että heidän kysymyksiinsä haetaan vastauksia. Minua ärsyttää kuitenkin se tyyli, millä nämä hoidetaan. Soitetaan päivystävälle dosentille ja pyydetään ilmaista vastausta kysymykseen (ainakaan minulle ei ole koskaan maksettu mitään, kun olen hoitanut päivystävän dosentin virkaa). Vastaukset ovat sitten mitä milloinkin. Harvoin sellaisia, että niissä vastataan siihen, mitä kysytään ja ennen kaikkea siten, että ne on suhteutettu kysyjän ikään.  

Vastauksessa on kolme lukuarvoa. 600 litraa neliömetrille, 338 435 neliökilometriä ja 4 milligrammaa. Näitä lukuja keskenään kertomalla ja jakamalla, kuten tekstissä mainitaan, ei päästä puusta pitkälle. Monen moista laadunmuunnosta pitää tapahtua, että tulos 50 triljoonaa pisaraa putkahtaa laskukoneesta ulos. Luvut, niiden suhteutus johonkin konkreettiseen ja keskinäinen yhteys jäävät lukijalle, ainakin 7-vuotiaalle lukijalle, täysin hämärän peittoon. Niiden tarkkuudetkin ovat välillä 1-6 merkitsevää numeroa. 

Miten korjattaisiin? Ihan kuin alokkaan asentoa armeijassa aikoinaan. Ei voi korjata, pitää ottaa alusta alkaen uusiksi.

Sini kysyy, kuinka monta sadepisaraa maahan putoaa vuodessa. Oletan Sinin tarkoittavan tällä koko maapalloa, ei siis sitä, montako pisaraa lankeaa kuivalle maalle. Kovin kauan ei tarvitse googlata, kun saa selville maapallolle satavan keskimäärin yhden metrin vettä vuodessa. Vesi tulee monessa muodossa, mutta lasketaan pisaroiden määrä olettaen kaiken sadeveden olevan vesipisaroita. Sadepisarat ovat keskimäärin läpimitaltaan 2 mm. Kun niitä pinotaan (kuvitteellisesti) päällekkäin, niin yhteen metriin menee 500 sadepisaraa. Neliömetrin alueelle sataa siis suunnilleen 250 miljoonaa vesipisaraa vuodessa. (Kuutiometrin sisällä oleva pallo on tilavuudeltaan vain noin 0,5 kuutiometriä) Nyt ollaan vielä konkreettisissa ja suuruudeltaankin jotenkin ymmärrettävissä luvuissa.

Kun ruvetaan tarkastelemaan koko maapallolle vuodessa satavan veden määrää, niin luvut muuttuvat suuriksi. Maapallon pinta-ala on noin 500 biljoonaa neliömetriä ja kun vettä tulee metrin paksuudelta, niin sen tilavuus on yhtä monta kuutiometriä. Siis luku, jossa on 5:n jälkeen 14 nollaa. Matematiikassa käytetään sille esitystä 5x10^14. Kun neliömetrille sataa äsken lasketut 250 miljoonaa eli 2,5x10^8 vesipisaraa, niin nyt kertolaskulla päästään tulokseen noin 125x10^21. Luvussa on siis 125:n jälkeen 21 nollaa. Sanallisesti se on 120.000 triljoonaa.

Luku on niin suuri, että sitä on vaikea käsittää. Suhteutetaan se johonkin eikä vain todeta, että sitä on vaikea käsittää tai hahmottaa. 

Jos tämä vuotuinen sademäärä jaettaisiin tasan maapallon 7 miljardin ihmisen kesken, niin jokainen saisi 18 biljoonaa vesipisaraa. Aika iso luku vieläkin. No, 70.000 kuutiometriä vettä.

Vieläkin vaikea hahmottaa. Rahan tuntee jokainen. Puhdas vesijohtovesi maksaa noin 2 euroa kuutiometri. Vuodessa saadaan puhdasta makeaa vettä noin 140.000 euron edestä jokaista maapallon asukasta kohti. Taivaalta sataa siis kirjaimellisesti rahaa. 

ps. 20.7.2014

Kuvan lähde

Maahan tulevien sadepisaroiden muoto ja koko vaihtelee, ei kuitenkaan rajattomasti. Pienimmät sadepisarat ovat halkaisijaltaan noin 0,5 mm. Sitä pienemmät putoavat ilmanvastuksen vuoksi niin hitaasti, että ne yleensä haihtuvat ennen kuin satavat maahan. Pienet pisarat putoavat enempi vähempi palloina, suuremmat ilmanvastukset muotoilemina. Sadepisaran koko ei voi kasvaa 5 mm suuremmaksi, koska ilmanvastus hajottaa sen pienemmiksi pisaroiksi nopeuden kasvaessa riittävän suureksi.

Tätä tutkimme Sakarin kanssa ihan kansikuvaksi asti kirjassa "Onko pisara pyöreä?". Kirjaa on saatavilla hyvin varustetuissa divareissa.

Oriveden Suvessa

Kävin lapsuudenmaisemissani Orivedellä parin päivän pikavisiitillä. Tiistai-iltana käppäilin kylän raitilla (toki tiedän Oriveden olevan kaupunki ja kylän läpi kulkevalla väylällä on nimikin: Keskustie) tarkistamassa, millaista säpinää on tarjolla. Hiljainen oli kylätie. Illan ainoa valopilkku oli laskeva Kuu ja silloin tällöin ohi menevän autoan etu- tai takavalot.

Tarkoitukseni oli ottaa iltaoluet City (?) hotelli Oriveden baarissa ja katsoa ainakin eka puoliaika Saksa-Brasilia matsista baarin televisiosta. Ei onnistunut. Hotelli oli näköjään lopettanut toimintansa.

Kuvassa vasemmalla on Tarmo Koiviston Mämmilästäkin tuttu Auvisen talo. Se on ollut siinä jo vuodesta 1928 lähtien. Mistäkö tiedän? No, se selviää hetken päästä.

Ravintola Sarianne on tässä Mr. Googlen ottamassa kuvassa ulkokuoreltaan ihan samanlainen kuin minun nuoruudessani. Paitsi että sen nimi oli silloin Kotipirtti. Sen jälkeenkin Ravintola on esiintynyt molella eri nimellä. Musta Ratsu, Bella ja mitä niin on ollutkaan. Sisustaa ei parhaalla tahdolla voinut kutsua minun makuni mukaan viihtyisäksi. Laskin örveltävän kaljaporukan sisustuselementteihin kuuluviksi. Join oluen ja lähdin majapaikkaani katsomaan yksin Brasilian nöyryytystä.

Ravintolan valokyltti on myös 60-luvulta, eikä Lapin Kullan mainos taida olla juuri sen nuorempi. Kun 60-luvun lopussa otin ensimmäisiä askelia kaljakuppiloiden ihmeellisessä maailmassa juuri tässä paikassa, niin olutpullo maksoi ravintolassa 90 penniä. Lapin kulta oli olevinaan hienompaa, kun se Torniosta asti tuotuna oli 5 penniä kalliimpaa. Minäkin join sitä usein pikkusormi pystyssä ja kuvittelin sen olevan Pyynikin lähikaljaa sivistyneempää.

Kun paikka sai 60-luvulla B-oikeudet, eli sieltä sai kaljaa ja viinejä, niin kylillä sanottiin A-oikeuksien muuttuneen B-oikeuksiksi. Ei ollut kovin suuri salaisuus, että sitä ennen osalla kanta-asiakkaita oli omat pullot teräviä povitaskuissa mukanaan. Tarjoilijan silmän välttäessä niistä kaadettiin vähän terästettä siihen ykköspilsneriin, jota myytiin paksuissa pulloissa.

Lapsuudessani tässä Opistoa vastapäätä olevassa rakennuksessa oli huonekaluliike. Nyt se toimii paikallisen ympäristötaiteen alustana. Paikkakunta oli siis Orivesi, jos joku oli sattunut jo unohtamaan.

Tähtiniemen vanhainkoti. Liputuspäiviä paljon enemmän kuin mitä liputusasetuksessa on mainittu. Varsin tuttu pihanäkymä, kun käymme äitimuoria tapaamassa.

Opiston lammen nykytila saa minut aina hieman surulliseksi. Omassa lapsuudessani se oli kesäpäivinä täynnä polskivia lapsia. Henkilökunta asui pääsääntöisesti Opistolla ja lapsiluku perheissä oli suuri. Neljä lasta kuten meillä oli varmaan vielä keskiarvon alle. Viereisen Puistolan lapset laskettiin vielä Opiston väkeen. Parhaimmillaan lapsia Opiston pihoilla kirmaili varmaan yli 50, nyt ei yhtään. Kovin on hiljaista, kesäkurssilaisiakin oli ainakin nyt aika naftisti.

Vanhoille orivesiläisille, kuten minulle, joka olen elänyt paikkakunnalla 50- ja 60-luvuilla, juuri ilmestynyt kirja "ORIVEDEN KIRKONKYLÄ" on suorastaan must. Sieltä löytyy mm. tieto Auvisen talon iästä ja monta muuta minultakin unhoon jäänyttä asiaa. Kirjaa on tällä hetkellä saatavissa vain Oriveden kirjakaupasta ja kirjastosta. Päätän tämän 50-luvulla yleiseen sanontaan ilmoituksissa.

Suositellaan.

Kimmo kieliRauhaa hieromassa

Tampereen lahja Suomelle, Kokoomukselle ja RKP:lle, Kimmo Sasi iloitsi Höblässä olleessa mielipidekirjoituksessaan siitä, että Alexander Stubb on toinen ruotsinkielinen pääministeri sotien jälkeen sitten K. A. Fagerhomin. Kirjoitus sai peukutusta samanmielisiltä, vaikka jo heti ensimmäisessä virkkeessä oli kaksi asiavirhettä. Stubbin äidinkieli on suomi ja vaikka hänet laskettaisiinkin suomenruotsalaiseksi, niin hän olisi sodan jälkeen kolmas Fagerholmin ja Ralf Törngrenin jälkeen.

 "Alexander Stubb är den andra finlandssvenska statsministern sedan andra världskriget."

Pikku juttuja. Kimmo Sasi on Suomenruotsalaisten kansankäräjien toinen varapuheenjohtaja ja hänen kuuluukin pitää kiinni kynsin ja hampain ruotsin kielen asemasta Suomessa.  Tulee vain mieleen, että jos ollaan rauhaa hieromassa, niin kannattaisiko sitä yrittää vähän maltillisemmin äänenpainoin. 

"Man kunde nästan säga att språkstridens tid är historia. Men tyvärr kan man inte glömma bort Sannfinländarna. Deras populism baserar sig på motsättningar och majoritetens starkare makt över minoriteterna. Alla andra partier borde nu visa en gemensam front att uttala sig att Sannfinländarna inte är samarbetsdugliga om de inte respekterar Finlands tvåspråkighet."

Kimmon kirjoituksesta saa sen käsityksen, että kaikenlainen kielikärhämä ruotsin kielen aseman suhteen olisi taakse jäänyttä elämää, jos ei olisi Perussuomalaisia. Tämä nyt on vähintäänkin muunneltua totuutta, jos sitä ei kehtaa kutsua suoranaiseksi paskan puhumiseksi. Kieliriita kulminoituu ja kärjistyy ruotsin kielen opetuksen pakollisuuteen peruskoulussa, mitä myös vähän provosoivasti pakkoruotsiksi kutsutaan. Virkamiesruotsin ja muiden kaksikielisyyden tuomien negatiivisina koettujen seikkojen vastustaminen on pieni sivupuro tässä pääuomassa. Meillä ollaan aika kaukana esimerkiksi Ruotsin tilanteesta ei niinkään kaukana menneisyydessä, jossa suomen puhumisesta suorastaan rangaistiin.

Ainoastaan suomenruotsalaisten yhteisöjen tilaamien mielipidetutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista kannattaisi pakollista ruotsin kieltä peruskoulussa. Tosin luvut menisivät aika tasan fifty-sixty. Kaikissa muissa kyselyissä vapaamman kielivalinnan kannattajien määrä on jossain 60 - 70 %:n paikkeilla. Kun Perussuomalaisten kannatus huitelee jossain 20 %:n tietämillä, niin ei tarvita Elon laskuopista löytyvää syvällisempää matematiikan taitoa todeta, että suurin osa pakkoruotsia vastustavista on muita kuin perussuomalaisia.

Lisäksi Kimmo väittää, että Perussuomalaisten kielipolitiikka perustuu vastakkain ajattelulle ja että puolue ei kunnioita Suomen kaksikielisyyttä. Katsotaanpa, mitä Perussuomalaisten nettisivuilla sanotaan asiasta.

"Perussuomalaisten kielipoliittisen työryhmän mielestä ruotsin kielen pakollisuus heikentää merkittävästi maailman valtakielten osaamista.  Ruotsin kielen pakollisuuden vuoksi opetus painottuu suomen, englannin ja ruotsin ympärille, jolloin muiden kielten oppiminen kärsii.

- Valitettavan usein sanotaan, että ruotsia opiskelemalla oppii muitakin kieliä. Osatakseen saksaa tai venäjää on kuitenkin opiskeltava näitä kieliä, eikä lainsäädännöllä pakotettava opiskelemaan ruotsin kieltä, toteaa työryhmän puheenjohtaja, kansanedustaja Juho Eerola.

Perussuomalaisten mielestä aitoon monikielisyyteen päästään vain opiskelemalla monipuolisesti maailman valtakieliä.  Nykyinen rajoittava malli ei huomioi yhteiskunnan ja talouselämän tarpeita.

- Eurobarometrin mukaan vain neljäsosa kansalaisista kokee pystyvänsä käymään keskustelua äidinkielen lisäksi kahdella tai useammalla kielellä. Pakkoruotsi käytännössä estää kansalaisia omaksumasta maailman valtakieliä, sillä harva osaa neljää tai useampaa kieltä, Eerola jatkaa.

Työryhmän mukaan kansalaisaloite ruotsin kielen valinnaisuudesta on ajankohtainen ja perusteltu. Ruotsia tarvitaan jatkossakin, mutta opetuksen pakollisuus istuu huonosti kansainvälistyvään yhteiskuntaan."

Minusta tämä on varsin sovinnollista kieltä, varsinkin Kimmon tykityksen rinnalla. Tietenkin joku voi väittää, että Perussuomalaiset eivät ole ihan oikeasti tätä mieltä, tosiasiassa he haluavat ajaa ensin kaikki hurrit, homot, lesbot ja muut vammaiset hihamerkkeillä varustettuina Ahvenanmaalle ja myydä sitten koko saaren Ruotsille. Voihan tällainen taka-ajatus Perussuomalaisten kielipoliittisen työryhmän lausuntoon sisältyäkin, mutta aika hyvin se on saatu sinne kätkettyä.

Yksinään on aika vaikea riidellä. Tämä tuli itsekin todettua, kun taannoin kinastelin ruotsin kielen opetuksen asemasta hyvän ystäväni kanssa. Sattumoisin vielä Tampereella, josta on näköjään tullut vankka pakollisen ruotsin kielen opetuksen puolustajien hämäläinen linnake.

Sanottakoon se vielä ties kuinka monennen kerran. Minulla ei ole mitään ruotsin kieltä, ei suomen- eikä ruotsinruotsalaisia eikä Suomen kaksikielisyyttä vastaan. Sen sijaan kun jatkuvasti esitetään, että näkemykseni vapaamman kielivalinnan puolesta edustaa pimeintä perussuomalaisuutta, se herättää minussa aivan oudon ajatuksen. Jääkö minullr seuraavissa vaaleissa muita vaihtoehtoja äänestettäväksi kuin  Persut? Tosin niin kauan kun valtapuolueet jatkavat virren "Kaksikielisyys on rikkautta" veisaamista ja Persut pitävät yllä omaa homofobistaan älämölöään, niin äänestämättä jättäminen tuntuu yllättävän huokuttelevalta  vaihtoehdolta. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1970 eduskuntavaalien, joissa armeijassa ollessani olin ensimmäistä kertaa äänioikeutettu. Tosin varsin niukasti siinä mielessä, että ääni-ikäraja oli laskettu 21:stä 20:een vuoteen ja tulin kaksikymppiseksi vähän ennen vuoden vaihdetta.  Äänestäminen jäi väliin, kun sain jostain pikkurikkeestä poistumiskieltoa juuri silloin, kun muuten olisin ollut lomilla äänestyspäivänä.

Jos puolueen tunnuksen perusteella voidaan tehdä johtopäätöksiä, niin Persut on Suomen ruotsimyönteisin puolue.

Uni ja valve sekaisin

Koska kirjoitan suomeksi, niin otsikon sanoja ei englannin tapaan aloiteta isoilla kirjaimilla. Viimeistään tästä varmaan ymmärretään, että sanalla "valve" tarkoitan valveilla oloa, en esimerkiksi ystäviäni Marjaana tai Juha Valvetta. He eivät tietääkseni ole sekaisin, vaikka esimerkiksi Juhan kehittelemää matemaattista mallia musiikkiterapian vaikutusten mittaamisesta en oikein ymmärräkään. Suoraan sanoen en lainkaan - ainakaan vielä.

Kun aamulla tulin työpöytäni ääreen, niin kännykkäni oli pöydällä avatun kirjan päällä. Ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli, että siinähän se on, eikä missään hukassa. Hetken päästä aloin kuitenkin miettiä, että miksi ylipäänsä kuvittelin kännykän olleen hukassa (tosin se on teillä tietymättömillä suuremman osan ajasta kuin tiedossa olevassa paikassa). Siinähän se oli, minne hyvin muistin sen illalla jättäneeni, lapsuuden ystävälleni vielä illan myöhäisinä tunteina soittaessani.

Sitten toinen muistikuva alkoi valua esiin vähä vähältä. Olin nähnyt sellaista unta, jossa kännykkäni oli kateissa. Itse asiassa se oli uneni keskeinen sisältö. Kännykkä on kateissa ja etsin sitä koko unen lävitse. Vanhuus ilmiselvästi ei tule yksin. Herätessäni tilanne unessa oli sellainen, kännykkä oli edelleen kateissa. 

Unessa kadonneen kännykän "löytyminen" sai aikaan minussa helpotuksen tunteen ja samalla palautti näkemäni unen mieleeni. "Eikö olekin ihmeellistä!", olisi Heikki Kinnusen taannoinen Älyvapaan palokunnan roolihahmo varmaan todennut.

Joku voi tietysti ihmetellä, että miksi minulla on työpöydälläni MAOL:n taulukkokirja geometrian kaavojen kohdalla. Keskellä kesää. Minäpä kerron.

Lapsuuden ystäväni soitti minulle eilen illalla. Hän oli ostanut (tai myynyt, en enää muista kumpaa, hänellä kun tuntuu olevan maakauppaa molempiin suuntiin) tasan kymmenen hehtaarin määräalan maata. Alue oli kolmion muotoinen, ei kuitenkaan suorakulmaisen eikä minkään muunkaan säännöllisen kolmion muotoinen. Kartassa oli merkittynä vain aluetta rajaavan kolmion sivujen pituudet, senttimetrien tarkkuudella, mutta ei kolmion pinta-alaa. Ystävälleni oli jäänyt jostain sellainen tunne, että häntä oltiin huijattu. Niinpä hän kääntyi puoleeni ja pyysi minua laskemaan, onko ala tosiaan ilmoitetun suuruinen.

Kun pidemmät ja vähemmän käytetyt matematiikan kaavat eivät ole ulkomuistissa, niin oli pakko konsultoida lukiolaisille hyvinkin tuttua (ainakin lukiossa matikassa pärjänneille) opusta; MAOL:n taulukkokirjaa. Mielivaltaisen muotoisen kolmion pinta-ala voidaan laskea Heronin kaavan avulla, jos kolmion sivujen pituudet tunnetaan, kuten tässä oli tilanne. Kun laskin pinta-alan kirjan kuvassa näkyvän kaavan avulla, niin saatoin lohduttaa ystävääni. Pinta-ala on 0,19 neliömetriä vaille kymmenen hehtaaria. Sen mittatappion ystäväni kertoi kestävänsä.

Joten. Matematiikasta on silloin tällöin hyötyä ihan arkielämässäkin, mutta siitä on hyötyä vain silloin, kun käytetty matemaattinen malli ja arkielämän ongelma vastaavat toisiaan. Sen lisäksi laskuvirheitä kannattaa välttää. Kun niitä kuitenkin väliin väistämättä tulee, niin pitäisi ainakin ymmärtää tarkistaa silloin, kun tulos on suurusluokallisesti pielessä.