Pikkuveli valvoo

 

Vallan vahtikoirien oikean laidan räksyttäjä Ilta-Sanomat julkaisi 4.1.2015 verkkosivuillaan tämän merkittävän uutisen. Uutiseen liittyi yllä oleva lukijan lähettämä kuva. Siinä näkijä missä lukija.

 Uutinen sai minut pohdiskelemaan, miksi ja miten tähän on tultu. Valokuvauksen eri osa-alueista juuri lehtikuvaus on suurimmassa kriisissä. Lehdet irtisanovat väkeä ja ensimmäisten lähtijöiden joukossa on juuri  valokuvaajat.

Olen sanonut tämän ennenkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Suurin syy tähän on valokuvauksen tekninen kehittyminen. Harva sellainen asia, jota myös ammattina harjoitetaan, on yhtä helppoa ja halpaa kuin lehtikuvan ottaminen ja toimittaminen lehden toimitukseen. Varsinkin, kun verrataan aikaan vain noin 10-15 vuotta taaksepäin.

Oletetaan, että 15 vuotta sitten tavallinen Matti tai Maija Meikälinen olisi sattunut niin merkittävän ilmiön todistajaksi, kuin koiran kuvion ilmestymisen pirtelöastian reunaan. Miten hän olisi päässyt kertomaan koko lehtiä lukevalle Suomen kansalta tästä ihmeestä?

Ensinnäkin hänellä olisi pitänyt olla käsillä kamera. Suurella osalla meikäläisistä homma olisi kaatunut alkumetreillä, ainakin silloin, kun olisi havaittu, että kamerassa ei ole filmiä.

Jos nyt kuitenkin oli ja kuva saatiin otettu, niin entä sitten? Luultavasti kuva oli rullan alkupäässä ja rulla pitää räpsiä loppuun, jotta kuvat kehtaa laittaa kehitykseen. Jos on oikein kuumeinen kiire, niin ne saattoi viedä tunnin kehitykseen, josta  nippu kymppikuvia solahti käteen tunnin, viimeistään parin kuluttua.

Vielä kuvalla oli pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin se olisi lehdessä painettuna.  Ei kun kuva kirjekuoreen, postimerkit päälle, lehden osoite jostain selville ja kuori postilaatikkoon.

Kirje tulee toimitussihteerin pöydälle. Sisällä on värikuva, joka on niinkin tuore kuin parin päivän takaisesta tapahtumasta. Toimitussihteeri miettii noin sekunnin verran, kannattaisiko kuva laittaa skannattavaksi ja värieroteltavaksi, jotka kumpikin ovat turkasen kallista puuhaa. Lopputulos on: ei kannata. Toimitussihteeri kurkistaa vielä kuoren sisälle. Onko siellä postimerkein varustettua palautuskuorta? Ei ole. Toimitussihteeri heittää kuvan kuorineen roskakoriin.  Matti tai Maija Meikäläisen vaivannäkö ja kaikkineen noin 50 markan (eletään vuotta 2000, eli markka-aikaa) kulut ovat menneet täysin hukkaan.

Associated Press Corporate Archives

Andy Scott/Staff Photographer

Ylemmässä kuvassa lehtikuvaaja varusteineen lähdössä keikalle vuonna 1988. Alemmassa kuvassa telefoto-laitteisto (vähän vanhempaa mallia), jollaisella kuvat voitiin lähettää suoraan puhelinlankoja muöten toimitukseen. Kunhan ne oli ensin kehitetty ja vedostettu. Vuoden 1988 laitteisto oli siinä mielessä jo edistyksellinen, että sillä voitiin kuva lähettää negatiivista, ei tarvinnut enää vedostaa positiivia.

Wannabe lehtikuvaaja lähdössä keikalle 70 euron kuvaus- ja kuvanlähetyskalustonsa kanssa vuonna 2015. Kädessään olevalla laitteistolla hän saa parempia, halvemmalla ja nopeammin kuvia lehteen kuin vuoden 1988 lehtikuvaaja mukanaan raahaamallaan arsenaalilla. 

Siirrytään ajassa 15 vuotta eteenpäin. Alku on sama, pirtelöön ilmestyy on kummallinen koiraa muistuttava kuvio. Maija tai Matti Meikäläinen ottaa kännykän kamerallaan kuvan pirtelöstä, kaivaa Ilta-Sanomien puhelinnumeron tai sähköpostiosoitteen ja laittaa kuvan saateteksteineen menemään. Puolen tunnin kuluttua kuva teksteineen on kaikkien ihmeteltävänä Ilta-Sanomien verkkoversion sivuilla.  Välittömät kustannukset ovat käytännössä nollassa.

Kun ammattilehtikuvaajan tärkein kilpailuetu, kuvan toimittamisen ja saattamisen painokuntoon vaivalloisuus ja kalleus on syöty, niin on selvää, että näillä markkinoilla ei voi pärjätä enää entisillä toimintatavoilla.

Asioilla tuppaa olemaan hyvä ja huonot puolensa. Huonoja puolia tässä eittämättä on se, että mediassa kuvien  määrän lisääntyessä ja julkaisukynnyksen varsinkin sähköisessä mediassa alentuessa aivan ala-arvoisten kuvien määrä on räjähtänyt käsiin. Lehtikuvaajien kannalta tietenkin töiden väheneminen tai ainakin palkkioiden pieneneminen on kirvelevää.

Toisaalta lehdistön perimmäinen idea on kansan tiedon tarpeen tyydyttäminen, ei jonkin ammattiryhmän hengissä pitäminen. Siitä, miten tarpeellista tietoa lehdet paperisina ja etenkin sähköisinä versioina levittävät, voidaan tietysti keskustella, mutta ei tässä ja nyt.

Niinpä olisi Merikukkakin päässyt tekemään syntiä salassa kaikelta kansalta, ellei demokraattinen tiedonvälitys olisi paljastanut. 

Lehdistö pitää itseään vallan vahtikoirana, eikä varmaan ihan ilman perusteita. Minusta toimittajien ja lehtikuvaajien käsitteen "demokratisoituminen" siinä mielessä, että nykyään suunnilleen jokaisella on potentiaalinen pressikortti hatussaan, lisää eikä vähennä tämän vahtikoiran pelotevaikutusta.  Eivät ammattitoimittajat ja -lehtikuvaajat voi olla joka paikassa kyttäämässä valtaa pitävien töppäilyjä. Vaikka en osaa oikein Seiskan kääk-juorusivua hirveän korkeassa kurssissa pitääkään, niin antaa se kuitenkin valtaa pitäville ajattelemisen aihetta. Pikkuveli valvoo.