Journalistisen kokonaisuuden palkitseminen

Jore Puusa, Suomen lehtikuvauksen ärhäkkä vastarannan kiiski, on julkistanut "Kuvajournalisti 2014" kilpailun. Keskeisenä arviointikriteerinä ymmärtääkseni on se, miten hyvin valokuvat tukevat taitossa itse artikkelin sisältöä tai ainakin suunnilleen näin. Kokonaisuus ratkaisee.

Tässä olen Joren kanssa samaa mieltä. Olen useampaankin otteeseen arvioinut Lehtikuvaajien vuoden lehtikuvakisan satoa. Minusta on omituista, että siinä arvioidaan pelkästään täysin kontekstistaan irrallaan olevia kuvia, joista osaa ei ole edes koskaan julkaistu missään, saatikka että ne olisi julkaistu taitettuina printtimediassa.

Minä menisin vielä pidemmälle kuin Jore. Ottaisin mallia vaikka elokuvan Oscareista tai kotimaisista Jusseista, Venloista ja mitä kaikkia niitä onkaan. Niissähän on useita eri sarjoja. On sarjoja kokonaisuuksille ja sitten erillissarjoja. Kuten vuoden paras elokuva, paras ulkomainen elokuva, paras käsikirjoitus, paras elokuvamusiikki, jne.

Tässä skabassa sarjoja voisi olla vaikka paras lehtiartikkeli, paras taitto, paras teksti, paras artikkelin kuvitus, paras yksittäinen lehtikuva. Samat sarjat kotimaisille ja ulkomaisille reportaaseille, tiedeartikkeleille, jne.

Jos tässä ehdottamassani kilpailussa olisi sarja poikkitieteellisille artikkeleille, niin voisin jopa osallistua. Jos en muuten, niin joukon jatkona. Lehtiartikkeleita on viime vuonna syntynyt aika vähän, kun olen kirjoittamishampaan kolotuksen lääkinnyt tämän blogin avulla. Sen toimitussihteeri on sen verran löperö, että sille tuntuvat hölmöimmätkin ideat menevän lävitse.

Vuonna 2014 muistini mukaan tein vain kaksi lehtijuttua. Molemmat tilaustöinä. Toinen tilattiin lehdestä, toisen perimmäisen tilaajan nimi vilahtaa jutussakin. Viimeisin näistä oli jouluaattona Hesarissa ollut spekulaatio Betlehemin tähden astronomisesta alkuperästä. Jutun voi käydä lukaisemassa Hesarin sivuilta tai täältä korjaamattomana PDF-taittona.  Hesarin artikkeli on lyhennelmä täällä olleesta jutusta.

Jutussa ei ole yhtään valokuvaa. Pari kuvakaappausta tietokoneen ruudulta, yksi graafinen kuva ja yksi maalauksen repro. Joten tätä voisi arvioida ainoastaan sillä, miten hyvin taitto ja kuvitus tukee itse tekstiä.

Maalaus, joka on taittajan valinta, on tyypillinen kuvituskuva. Kuvan informaatioarvo on olematon ja se vie melkein kolmasosan käytetystä pinta-alasta. Minusta hyötysuhde on huono, mutta jollainhan lukija pitää imaista lukemaan tekstiä. Olen diletantti arvioimaan tässä taiton hyvyyttä, varsinkin kun omalle jutulleen on sokea. Kaavakuva ja kaksi kuvakaappauskuvaa ovat minun ideoimia ja kuvakaappaukset  jopa tekemiä, joten minun mielestäni ne tukevat hyvin tekstiä. Taitostakin annan kiitettävän arvosanan. Minusta se toimii. 

Ainoastaan aloituskuvan tilalle tarjosin yllä olevaa vaihtoehtoa. Se olisi sopinut minun mielestäni tekstiin paremmin. En ryhtynyt kuitenkaan siitä vääntämään kättä. Sitä saisi tehdä  sitten jatkuvasti. Kun muita ehdokkaita poikkitiedesarjaan ei toistaiseksi ole, niin tämä sijoittuu ihan kärkeen tai sitten jää toivottomasti viimeiseksi. Näkökulmakysymys. Kreditit kuitenkin Hesarin tiedetoimitukselle. Tämä juttu oli kiva tehdä ja minä olen lopputulokseen ihan tyytyväinen.

Toinen minulta tilattu juttu ilmestyi Matemaattisten aineiden opettajien lehdessä Dimensiossa, jonka toimitussihteerinä olen itsekin ainoinani ollut. Tämän jutun PDF-version voi käydä lukaisemassa täällä. Kun sekä teksti että kuvat ovat minun käsialaani, niin omasta mielestä ne tukevat toisiaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ihan oikeissa kisoissa tätä tietysti arvioivat muut kuin asianosaiset.

Kun juttu on taitettu  viiden sivun mittaiseksi, niin kokonaisia aukeamia saa korkeintaan kaksi ja yksi sivu jää väistämättä yksinäiseksi. Nyt juttu oli taitettu pötköön siten, että se alkoi yksinäisellä sivulla ja sen jälkeen oli kaksi kokonaista aukeamaa. Ensimmäinen kokonainen aukeama näytti silloin yllä olevalta.

Minä olisin aloittanut aukeamalla ja päättänyt jutun yksinäiseen sivuun. Pelkästään siksi, että toinen aukeama olisi näyttänyt nyt tältä. Symmetria toimisi minusta tässä hienosti.

Pikku juttu. Lehden taittaja Jarkko Narvanne on kuitenkin tehnyt tässäkin jutussa varmaa työtä. Tällekin jutulle annan taiton  suhteen arvosanan 10-. Tekstiin ja kuviin olen itse tyytyväinen ja ne toimivat taitossa. Selvää on myös sekin, että itsenäisinä valokuvina ne ovat vaatimattomia. Ne ovat informatiivisia kuvituskuvia, sellaisia joihin minä olen erikoistunut ja joilla minä jopa saan ainakin osan elannostani.

Joren kisassahan näillä ei olisi mitään jakoa. Jo pelkästään sen vuoksi, että ne eivät ole lehden sivuilta otettua reproduktioita eli niissä ei sääntöjen edellyttämä rasteripiste näy. Tämä tietysti taas siitä syystä, että sitä ei ole.

Luottamus hyvä, kontrolli parempi, totesi jo Isä Aurinkoinen aikoinaan. En kuitenkaan voisi kuvitella juuri nolompaa tilannetta tässä kontekstissa (muutoin kyllä), kuin jäädä kiinni  Kuvajournalisti 2014 kilpailussa vilpistä. Että olisikin käyttänyt reprossa muuta kuvaa kuin itse jutussa ollutta tai että koko juttua ei ole lainkaan olemassa painetussa muodossa.

ps. Joku saattaa ihmetellä aloituskuvaa. Se on minun oma ehdokkaani yksittäiseksi vuoden lehtikuvaksi. Se noudattaa Lehtikuvaajien vuoden lehtikuva-kilpailun perinteitä. Sitä ei ole julkaistu muualla kuin tässä blogissa ja se ei aukea kuin sisäpiiriläisille. Kuvassa Matti J. Kaleva katselee purjeveneeksi kunnostamaansa satavuotiasta entistä luotsialusta Munteria. Olemme yhdellä kesän 2014 monista satavuotispurjehduksista, ja taivaalle tulivat enkelivalot kuin faksit entiselle tytölle. Pyytämättä ja yllättäen. Minun ansioni tässä oli olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eli kurvailemassa Matin kanssaa peräprutkulla Munterin ympärillä oikeaa kuvakulmaa etsien. Niin, että saisin Matin, pulleat purjeet ja ja juuri parahultaisesti ilmestyneet enkelisäteet yhteen ja samaan kuvaan. Onnistuin, siksi tämä on ehdokkaani vuoden sovelletuksi lehtikuvaksi. Varsinkin kun varsinainen Vuoden lehtikuva-kisa on peruutettu.