maanantai 5. tammikuuta 2015

Pikkuveli valvoo



 
Vallan vahtikoirien oikean laidan räksyttäjä Ilta-Sanomat julkaisi 4.1.2015 verkkosivuillaan tämän merkittävän uutisen. Uutiseen liittyi yllä oleva lukijan lähettämä kuva. Siinä näkijä missä lukija.

 Uutinen sai minut pohdiskelemaan, miksi ja miten tähän on tultu. Valokuvauksen eri osa-alueista juuri lehtikuvaus on suurimmassa kriisissä. Lehdet irtisanovat väkeä ja ensimmäisten lähtijöiden joukossa on juuri  valokuvaajat.

Olen sanonut tämän ennenkin, eikä mielipiteeni ole muuttunut. Suurin syy tähän on valokuvauksen tekninen kehittyminen. Harva sellainen asia, jota myös ammattina harjoitetaan, on yhtä helppoa ja halpaa kuin lehtikuvan ottaminen ja toimittaminen lehden toimitukseen. Varsinkin, kun verrataan aikaan vain noin 10-15 vuotta taaksepäin.

Oletetaan, että 15 vuotta sitten tavallinen Matti tai Maija Meikälinen olisi sattunut niin merkittävän ilmiön todistajaksi, kuin koiran kuvion ilmestymisen pirtelöastian reunaan. Miten hän olisi päässyt kertomaan koko lehtiä lukevalle Suomen kansalta tästä ihmeestä?

Ensinnäkin hänellä olisi pitänyt olla käsillä kamera. Suurella osalla meikäläisistä homma olisi kaatunut alkumetreillä, ainakin silloin, kun olisi havaittu, että kamerassa ei ole filmiä.

Jos nyt kuitenkin oli ja kuva saatiin otettu, niin entä sitten? Luultavasti kuva oli rullan alkupäässä ja rulla pitää räpsiä loppuun, jotta kuvat kehtaa laittaa kehitykseen. Jos on oikein kuumeinen kiire, niin ne saattoi viedä tunnin kehitykseen, josta  nippu kymppikuvia solahti käteen tunnin, viimeistään parin kuluttua.

Vielä kuvalla oli pitkä matka kuljettavanaan, ennen kuin se olisi lehdessä painettuna.  Ei kun kuva kirjekuoreen, postimerkit päälle, lehden osoite jostain selville ja kuori postilaatikkoon.

Kirje tulee toimitussihteerin pöydälle. Sisällä on värikuva, joka on niinkin tuore kuin parin päivän takaisesta tapahtumasta. Toimitussihteeri miettii noin sekunnin verran, kannattaisiko kuva laittaa skannattavaksi ja värieroteltavaksi, jotka kumpikin ovat turkasen kallista puuhaa. Lopputulos on: ei kannata. Toimitussihteeri kurkistaa vielä kuoren sisälle. Onko siellä postimerkein varustettua palautuskuorta? Ei ole. Toimitussihteeri heittää kuvan kuorineen roskakoriin.  Matti tai Maija Meikäläisen vaivannäkö ja kaikkineen noin 50 markan (eletään vuotta 2000, eli markka-aikaa) kulut ovat menneet täysin hukkaan.

Associated Press Corporate Archives


Andy Scott/Staff Photographer

Ylemmässä kuvassa lehtikuvaaja varusteineen lähdössä keikalle vuonna 1988. Alemmassa kuvassa telefoto-laitteisto (vähän vanhempaa mallia), jollaisella kuvat voitiin lähettää suoraan puhelinlankoja muöten toimitukseen. Kunhan ne oli ensin kehitetty ja vedostettu. Vuoden 1988 laitteisto oli siinä mielessä jo edistyksellinen, että sillä voitiin kuva lähettää negatiivista, ei tarvinnut enää vedostaa positiivia.

Wannabe lehtikuvaaja lähdössä keikalle 70 euron kuvaus- ja kuvanlähetyskalustonsa kanssa vuonna 2015. Kädessään olevalla laitteistolla hän saa parempia, halvemmalla ja nopeammin kuvia lehteen kuin vuoden 1988 lehtikuvaaja mukanaan raahaamallaan arsenaalilla. 

Siirrytään ajassa 15 vuotta eteenpäin. Alku on sama, pirtelöön ilmestyy on kummallinen koiraa muistuttava kuvio. Maija tai Matti Meikäläinen ottaa kännykän kamerallaan kuvan pirtelöstä, kaivaa Ilta-Sanomien puhelinnumeron tai sähköpostiosoitteen ja laittaa kuvan saateteksteineen menemään. Puolen tunnin kuluttua kuva teksteineen on kaikkien ihmeteltävänä Ilta-Sanomien verkkoversion sivuilla.  Välittömät kustannukset ovat käytännössä nollassa.

Kun ammattilehtikuvaajan tärkein kilpailuetu, kuvan toimittamisen ja saattamisen painokuntoon vaivalloisuus ja kalleus on syöty, niin on selvää, että näillä markkinoilla ei voi pärjätä enää entisillä toimintatavoilla.

Asioilla tuppaa olemaan hyvä ja huonot puolensa. Huonoja puolia tässä eittämättä on se, että mediassa kuvien  määrän lisääntyessä ja julkaisukynnyksen varsinkin sähköisessä mediassa alentuessa aivan ala-arvoisten kuvien määrä on räjähtänyt käsiin. Lehtikuvaajien kannalta tietenkin töiden väheneminen tai ainakin palkkioiden pieneneminen on kirvelevää.

Toisaalta lehdistön perimmäinen idea on kansan tiedon tarpeen tyydyttäminen, ei jonkin ammattiryhmän hengissä pitäminen. Siitä, miten tarpeellista tietoa lehdet paperisina ja etenkin sähköisinä versioina levittävät, voidaan tietysti keskustella, mutta ei tässä ja nyt.

Niinpä olisi Merikukkakin päässyt tekemään syntiä salassa kaikelta kansalta, ellei demokraattinen tiedonvälitys olisi paljastanut

Lehdistö pitää itseään vallan vahtikoirana, eikä varmaan ihan ilman perusteita. Minusta toimittajien ja lehtikuvaajien käsitteen "demokratisoituminen" siinä mielessä, että nykyään suunnilleen jokaisella on potentiaalinen pressikortti hatussaan, lisää eikä vähennä tämän vahtikoiran pelotevaikutusta.  Eivät ammattitoimittajat ja -lehtikuvaajat voi olla joka paikassa kyttäämässä valtaa pitävien töppäilyjä. Vaikka en osaa oikein Seiskan kääk-juorusivua hirveän korkeassa kurssissa pitääkään, niin antaa se kuitenkin valtaa pitäville ajattelemisen aihetta. Pikkuveli valvoo.




11 kommenttia:

Late kirjoitti...

Pidät siis kehitystä hyvänä? Olet vain unohtanut pari pikku seikkaa. Moraalin ja kuvien laadun.

Timo Suvanto kirjoitti...

Filosofiasta en oikeastaan tiedä muuta kuin Occamin partaveitsen ja Humen giljotiinin. Kaksi terävää leikkukuria. Tukeudun tässäkin Humen giljotiiniin. Tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. Digitaalisen vallankumouksen vaikutukset valokuvaukseen ja valokuvauksen ammatteihin ovat moninaiset. Ihan kuin vaikka autoistumisen. Liikkuminen on nopeampaa, paitsi liikenneruuhkissa. Monet saavat autolla ajamisesta ammatin tai harrastuksen. Vossikkakuskit eivät tykänneet.

Valokuvauksen digimullistus lakkautti tiettyjä ammatteja (kopistit, skannerikuskit, filmitehtaan vahtimestarit) ja vähensi monien tarvetta (lehtien uutiskuvaajat, filmirullien paperipussiin pudottajat). Maailman muuttuminen ei tunnu mukavalta, jos se omaa intressiä vastaan. Maailman muuttuminen on kuitenkn tosiasia. Sen kanssa on joko elettävä eteenpäin tai jäätävä itkemään vanhan perään. Minusta tämä ensin mainittu vaihtoehto tuntuu järkevämmältä.

Anonyymi kirjoitti...

Näinhän se on, maailma muuttuu. Moni ammatti on kadonnut suomesta ja maailmalta vuosikymmenien aikana ja jokunen on tullut myös lisää. Mennyttä on turha itkeä, ne ajat eivät valittamalla takaisin tule.

Lehtikuvaajan ammatti hävinnee lähitulevaisuudessa kokonaan. Sitä ei tule muuttamaan edes erään katkeroituneen entisen lehtikuvaajan valitukset siitä että lehtitalot ovat ajaneet kyseisen ammattikunnan kuilun partaalle.

Kuvien määrä ja tarjonta niin meillä kuin maailmalla on valtava. Hyviä ja mielenkiintoisia, teknisesti ja taiteellisesti korkeatasoisia kuvia otetaan tänäpäivänä varmasti yhtä paljon kuin ennenkin. Ongelma on niitten etsiminen ja löytäminen kaikesta kuvapaljoudesta.

Valokuvauksen helppous on tuonut mukanaan paljon hyvääkin. Taso on oikeasti kova, tekijöitä paljon ja valokuvauksesta on kiinnostunut paljon ihmisiä joita kiinnostaa kuva, ei tekniikka. Asiat voi opetella käytännössäkin, kaikki ei vaadi koulun käyntiä.

Aina on ollut ja tulee olemaan muusikoita, kirjailijoita, taidemaalareita ja valokuvaajia jotka osaavat työnsä ilman muodollista koulutustakin. Minusta laadulla on merkitystä, ei sillä onko kyseisen tuotoksen tekijä valmistunut alan koulusta. Ymmärtääkseni esim. Niklas Meltio on täysin itse oppinut kuvaaja ja ilmeisen arvostettu ja menestynyt työssään.

Maailma on kova, se on totta että silloinhan se kirpaisee kun omalle kohdalle sattuu. Työn menettäminen on iso asia. Ikäväkyllä, näiden katoavien ammattikuntien joukkoon tulee kuulumaan myös lehtikuvaajan ammatti. Toivotaan että mediassa kuvia julkaisevat tahot ymmärtäisivät jotain hyvien kuvien päälle. Niitä on taatusti saatavana vaikka lehtikuvaajan ammatti loppuisikin. -Tauno Räsänen

Late kirjoitti...

http://kuvajournalismia.blogspot.fi/2015/01/kylla-taas-sai-haveta-silmat-paastaan.html

"Erään katkeroituneen entisen lehtikuvaajan" analyysi maan johtavan lehden sivuilla olleesta palkitun lehtikuvaajan kuvasta. Kysymys kuuluu. Mihin enää tarvitaan amatöörejä, kun ammattilaisetkin saavat aikaiseksi tällaisia kuvia?

Anonyymi kirjoitti...

Ehkäpä ne amatöörit ottaisivatkin parempia kuvia...-Tauno Räsänen

Timo Suvanto kirjoitti...

Vähänkin kunnianhimosempi lehtijuttu koostuu kolmesta keskeisestä elementistä: tekstistä, kuvista ja taitosta. Kun nämä muodostavat saumattoman kokonaisuuden, niin jokainen elementti palvelee toisiaan tukiaan samaa päämäärää: jutun viestin välittämistä lukijalle. Lukija pitää saada ensinnäkin kiinnostumaan jutusta, siihen ei lehteä selattaessa ole hirveästi aikaa, puhutaan sekunneista. Kuvien informaatiomäärä ei voi olla kovin suuri silloin kun keskitytään olennaiseen. Ei lehtikuva voi olla mikään Fingerpori, jolla on omat erilliset selityssivunsa, että missä se vitsi oikein oli.

Tämä joukkuepeli on minusta monissa lehtiartikkeleissa täysin kateissa. Se on kuitenkin yksi niistä keskeisimmistä valttikorteista, joita ammattikuvaajilla ja -toimittajilla on vielä hihassaan lehtialan pudotuspelissä amatöörejä vastaan. Minusta tätä hihaässää kanttaisi käyttää viimeistään nyt. Kohta se on liian myöhäistä. Peli on pelattu ja potti on jaettu.

Anonyymi kirjoitti...

Aivan. Silloin kun kysymyksessä on tuo pyhä kolminaisuus -teksti, kuva ja taitto niin lehtikuvaaja on se jolta sitä kuvaa pyydetään. Tähän yhteyteen hyvän kuvan voisi ottaa myös asiantunteva amatööri, joskus jopa paremmin kuin väsynyt ammattilainen. Nyt kun lehtikuvaajia ei kohta ole, kuvan ottaa ehkä jutun kijoittaja, talonmies tai autokuski ja tulos on sen mukainen.

Tarkoitan että kuvaviestinnän voi hallita myös amatööri, ei vain ns. ammattilainen. Käytäntö on vain se että kun ammattikuvaajien käyttö loppuu, tilalle ei tule asiansa osaavat amatöörit vaan se kuka paikalle saadaan. -Tauno Räsänen

Timo Suvanto kirjoitti...

Lehti on vähän kuin vaalit. Vaaleissahan paitsi puolueet ovat toisiaan vastaan niin myös ehdokkaat kamppailevat keskenään. Nimenomaan saman puolueen ehdokkaat. Kun juuri ja juuri rannalle jäänyt ehdokas iloitsee puolueensa mahdollisesta menestyksestä, niin hyviä näyttelijäntaitoja tarvitaan, että saa vaihdettua pettymyksen ja katkeruuden kasvoiltaan iloksi läpi menneen puoluetoverin puolesta.

Samalla tavalla lehden sisällä olevat artikkelit kamppailevat keskenään lukijoiden mielenkiinnosta. Sitä kun harvoin riittää yhdeltä lukijalta joka jutulle. Moni mielenkiintoinen juttu jää lukematta vain siksi, että sen esillepano on ollut niin vaatimaton. Se ei ole kyennyt houkuttelemaan lukijaa. Kokonaisuuden kannalta tällä on juuri sama merkitys lehdelle kuin vaaleissa puolueelle sillä, ketkä tulevat valituiksi. Pääasia, että lehteä myydään ja puolue menestyy. Yksittäisen ehdokkaan tai kuvaajan/toimittajan näkökulma on toinen. Yksilön etu kun tuppaa menemään kollektiivin edun edelle. Kollektiivin menestyksestä jaksaa iloita täysin rinnoin vasta silloin, kun se siivittää myös omaa yksilön etua. Joka toisin väittää, hän joko valehtelee tai kuuluu siihen vilttiketjuporukkaan, jolla ei ole toivoakaan päästä kentälle.

jyrki d-man kirjoitti...

Sitä saa mitä pilaa. Kyllä me kuluttajat olemme osasyylisiä tähän nykytilaan. Jos yllätymme alle euron einespitsan tai euron lihapullien paskaan makuun tai mauttomuuteen, niin saamme kyllä syyttää itseämme. Ainoa tapa saada laatua on tehdä kuluttajana valintoja. Laatua saa jos sitä halutaan ja ennenkaikkea jos siitä olaan valmiit maksamaan.

Suurelle osalle ihmisistä lehtikuvien laadulla (samoin kun einespitsan laadulla) ei ole mitään merkitystä. Voisi käyttää nasevaa nuorisotermiä MITÄ VÄLIII...


Ikäväähän tällainen kehitys on - euron eineslihapullat on ihan oikeasti hyviä. Totumme jopa paskaan.

Kimmo von Lüders kirjoitti...

"Erikoistuminen muokkaa otusten ulkonäköä. • Hengissä säilyminen edellyttää sopeutumista – eliöiden on sopeuduttava olosuhteissa tapahtuneisiin muutoksiin."
Tämän lainasin netistä kun taloudessa on samanlainen sääntö: "Jos et erikoistu, niin sopeudu tai kuole." Valmista vastausta kirjoista tuskin löytyy. Media-ala on pahasti muutoksessa. Ainut etu ja myös haitta media-alalla Suomessa verrattuna globaaleihin mediamarkkinoihin lienee suomalaisuus ja suomenkieli. Printti-lehtien lukijakunta pienenee samalla kun digi-lehtien lukijakunta nousee. Kun ansaitalogiikka on digi-Ilta-Sanomissa mainostajissa niin analysointi on kiivasta luetuimmissa artikkeleissa. Tämänkin kuvan käyttö saa joko kehuja tai haukkuja. Mittareina talous ja myös brändi.

Unknown kirjoitti...

Erittäin hyvä analyysi siitä, kuinka ammattiryhmä nimeltään lehtikuvaajat ovat tänä päivänä lähes tarpeettomia. Lehti/uutiskuvan tarkoitus on olla ajankohtainen kuvaus ajankohtaisesta uutisesta. Silloin kun uutinen tapahtuu, massat kännyköillään ovat aina paikalla ennen lehtikuvaajia. Uutiskuvan arvo on jossain ihan muualla kuin teknisesti laadukkaassa valokuvassa. En ymmärrä marinaa jostain laadusta, vielä vähemmän moraalista. Minä ainakin jos olisin jonkin uutismedian toimituspäällikkö, valitsisin mieluummin ajankohtaisen, uutista tukevan kännykkäkuvan kuin lehtikuvaajan päiviä vanhan laadullisesti paremman otoksen.

Ei valokuvaajien tarve siitä mihinkään häviä, jos lehdet eivät tarvitse lehtikuvaajia mihinkään. Menee vielä pitkä aika siihen, että National Geographic, Elle, Wine Spectator ym. korvaisivat kuvansa satunnaisten kännykkäkuvaajien tuhruisilla otoksilla. Paras kuvaaja on se joka on paikalla kun tapahtuu ja paras kamera on se joka on mukana.