Teuvo Maanteiden Ritari -postimerkki

Suomen virallinen poikkitieteilijä aikoo julkaista pikimmiten Teuvo Hakkaraisen alias Teuvo Maanteiden Ritarin lukuisiin tempauksiin perustuvia heteroeroottisia postimerkkejä. Postimerkit tulevat leviämään ympäri maailmaa. Poikkitieteilijän  arvoihin kuulemma kuuluu mm. "huolehtiminen toisista, ympäristöstä ja yhteiskunnasta".

Minun mielestäni poikkitieteilijä on arvojensa vastaisesti unohtanut homot ja lesbot. Ei ole mitenkään perusteltua, että tällaiset heteroeroottiset kuvat päätyvät heidän käsiinsä, puhumattakaan kenenkään muun käsiin, joka ei halua niitä katsella.

Suomen ei ole mitään syytä toimia tässä pioneerina. Postimerkit vahingoittavat Suomi-kuvaa. Niistä on uutisoitu ympäri maailmaa. Voimme vain kuvitella, kuinka voimakkaan negatiivisia reaktioita se saa aikaan seksuaalisesti liberaaleissa maissa. Mihin toimiin ministeri ryhtyy, että poikkitieteilijä saadaan perumaan heteroeroottisten postimerkkien julkaiseminen? 

Kun Teukka-merkki ei mennyt lävitse, niin korvasin sen tällä. Olinhan jo maksanut merkin.

Maailman kuuluisin negatiivi eli aivot narikkaan osa III

Ylempänä mustavalkoinen valokuva Torinon käärinliinan yksityiskohdasta ja alla sen negatiivikuva. Negatiivikuva käärinliinasta oli mahdollista nähdä vasta valokuvauksen keksimisen jälkeen. Ensimmäinen valokuva käärinliinasta otettiin vuonna 1898.

 Seurakuntalainen lehden tiedesivuilla dosentti Juha Hiltunen kertoo tohtorin arvovallallaan maailman kuuluisimman valokuvanegatiivin eli Torinon kääreliinojen kuuluneen aikoinaan haudassa olleelle Jeesukselle. Siis tähän malliin.

"Hiltusen mukaan käärinliinan aitous on historiassa yllättäen epäilyttänyt eniten kirkkoa, ja liinan aitoutta vastaan on käyty esimerkiksi kateuden vuoksi. Selvä enemmistö sen autenttisuuteen uskovista on puolestaan ollut ns. "kovien tieteiden" edustajia, joukossa jopa ateisteja.

Yksikään nykyaikaisen tieteen menetelmä ei ole voinut tuoda mitään luonnollista selitystä liinan piirtyneen kuvan synnystä. Hiltusen mukaan synty voidaan ilmaista yhdellä sanalla: ylösnousemus.

- Riippumattomat tutkimukset osoittavat selvästi, että kuva on syntynyt sähkömagneettisen purkauksen seurauksena. Selkokielellä sanottuna purkaus tarkoittaisi siis ruumiin ylösnousemusta. Käärinliinan sisällä on ollut kuollut henkilö, mutta henkilö on hävinnyt sidotuista liinoista mystisellä tavalla. Mitään merkkejä ruumiin mädäntymisestä ei ole. Kuva on muodostunut ohuen ohuena ääriviivattomana rasterivalokuvana pellavakangaskuitujen pintaan. Sillä on topografiset ulottuvuudet ja tietokoneellisesti kuvattuna siitä voidaan muodostaa kolmiulotteinen hologrammi.

- Ainoa selitys on, että vainaja on hävinnyt liinan sisältä "ilmaan", eikä ruumiin mädäntymisprosessi ole koskaan edes päässyt alkuun.

Hiltusen mielestä liinan epäaitouden puolesta on enää vaikea tuoda esiin todisteita.

- Kuka muu maailmanhistoriassa liinoihin kääritty henkilö se olisi voinut olla kuin Jeesus Kristus? Historia ei anna yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja."

Ei liene yllätys, että Juha Hiltunen on harras kristitty ja pitää Raamatun kertomuksia pääosin historiallisina tosiasioina. Uskosta kumpuava tieteellinen hypoteesi on täysin samanarvoinen minkä tahansa muusta syystä alkuunsa saaneen hypoteesin kanssa. Oli tieteellinen hypoteesi lähtöisin mistä tahansa, niin sen kanssa on kuitenkin toimittava tieteen yleisten periaatteiden mukaisesti. Näissä Hiltunen vetelee välillä niin rajusti mutkia suoriksi, että aivojen on täytynyt silloin olla narikassa. Muuhun johtopäätökseen en voi millään tulla.

"Liina on vienyt minut myrskyihin, mutta elämänkokemukseni on auttanut minut olemaan luja omassa kannassani, Juha Hiltunen sanoo."

Synti se on pienikin synti, eikä sitä valkopese edes se, että monet muutkin tieteen tekijät sortuvat siihen. Nimittäin uskoon oman hypoteesin oikeellisuudesta niin vahvasti, että todistusaineistoa tulee katseltua hieman yksipuolisten silmälasien lävitse. 

Tieteen päämääränä on kuitenkin selvittää totuus, ei todistella omaa näkemystään oikeaksi. Oikeudessa puolustusasianajaja saa ja hänen kuuluukin esittää vain hänen asiakkaansa kannalta suotuista ja vastapuolen kannalta epäsuotuista todistusaineistoa. Tieteen tekeminen ei ole kuitenkaan oikeussalidraamaa, joten siellä pitäisi päteä eri todisteiden etsimisen ja esittämisen lait.

"Hiltusen mielestä liinan epäaitouden puolesta on enää vaikea tuoda esiin todisteita.

- Kuka muu maailmanhistoriassa liinoihin kääritty henkilö se olisi voinut olla kuin Jeesus Kristus? Historia ei anna yksinkertaisesti muita vaihtoehtoja."

Jopa  oikeudessa, tieteestä puhumattakaan pätee, että väitteen esittäjällä on todistustaakka, ei sitä epäilevällä. Minusta tässä ei edes ylity sen paremmin "syytä epäillä" kuin "todennäköisin syin" perusteet pitää Jeesuksen ruumista kuvan alkuperänä.

Jotta en suotta joutuisi vaivautumaan vastaamaan "tiedätkö itse paremmin?" -tyyppisiin kysymyksiin, niin todettakoon suoraan, että en tiedä. Minulla ei ole muutamaa televisio-ohjelmaa syvällisempää tietoa Torinon käärinliinasta, sen iästä ja varsinkaan ei sen alkuperästä. Ainoa mistä voin olla varma, on se, että vaikka käärinliina voitaisiin suurella varmuudella osoittaa noin 2000 vuotta vanhaksi ja alkuperältään Välimeren pohjukasta lähteneeksi, niin se ei vielä kerro mitään siitä, kenen kuva käärinliinassa on. Raamattu ylipäänsä on historiallisten tapausten yksityiskohtien dokumenttina lähdekritiikin näkökulmasta enemmän kuin ongelmallinen.

Paranormaaleita ilmiötä ei tietääkseni ole vielä hyväksytty edes historiallisten tapahtumien tieteellisiksi selityksiksi. Jos Jeesus eläisi tässä ajassa, niin mahtaisiko hän pystyä vastustamaan kiusausta käydä kuittaamassa taikuri Randin miljoonan dollarin palkkiota valvotuissa olosuhteissa tehdyn paranormaalin ilmiön suorittamisesta. Minä olisin vakuuttunut jo veden muuttamisesta viiniksi, kuolleita ei tarvitsisi ruveta herättämään. Palkkion Jeesus varmaan antaisi lyhentämättönä hyväntekeväisyyteen.

Jeesus ruokkimassa 5000 ihmistä kahdella kalalla ja viidellä leivällä. James Randin näköinen mies katselee epäileväisen näköisenä aivan Jeesuksen vieressä, ettei ihmeen teko ole  mitään silmänkääntötemppu. 

Cross Section -lehdessä Juha Hiltunen kertoo, miksi Jeesus ei voinut ruokkia 5000 ihmistä normaalisti niin ison joukon vaatimalla ruokamäärällä.

"Juha Hiltuselle edes suuret ihmeet eivät ole ongelma. Päinvastoin historiantutkija korostaa, että niiden todenperäisyyttä on epäilty laajemmin vasta viimeiset pari sataa vuotta. 'Esimerkiksi voidaan ottaa 5000 miehen ruokkimisihme. Jos se olisi ollut jekku tai pila, opetuslasten olisi pitänyt pyytää aivan valtava määrä kalaa, hankkia leipää ja piilottaa ruoka pusikoihin. Yöksi olisi pitänyt järjestää vartio rosvojen ja villieläinten pysäyttämiseksi, ja seuraavana päivänä kala olisi ollut jo pilaantunutta lämpimän ilmanalan vuoksi.

Tällainen ei olisi onnistunut millään, eikä sepittäminenkään olisi mennyt läpi. Jeesusta oli seuraamassa ihmisiä joka puolelta Palestiinaa, ei vain Galileasta; hänen toiminnastaan tiesi koko maa. Kukaan ei olisi ottanut kristittyjä vakavasti, jos kertomus olisi valhetta. Siellä yksinkertaisesti on tapahtunut jotakin ihmeellistä', Hiltunen päättelee."

Kaikella kunnioituksella Juha, mutta kuinkahan moni ottaa kristityt vakavasti tällaisten selitysten vuoksi?

ps. Myös Juha Hiltunen on sitä mieltä, että kyseessä on nimenomaan valokuva Jeesuksesta. Hän on jopa kirjoittanut kirjan aiheesta.

Olutmatka Palestiinaan

Ystäväni Pekan ja hänen työtoverinsa kanssa tutustumassa Taybeh-olueeseen panimon tiloissa. Normaalia sliipatumpi olemukseni johtuu siitä, että olen juuri käynyt parturissa Ramallahissa.

Kävin muutama vuosi sitten pääsiäisen aikoihin tapaamassa Palestiinan Länsirannalla työkeikalla ollutta ystävääni. Kirjoitin matkan jälkeen Palestiinan ainoasta olutpanimosta pienen jutunkin, jota tarjosin useisiin lehtiin. Pakit tuli aika monesta, kunnes lopulta hieman näkökulmaa vaihtamalla Vantaan seurakuntien lehti Vantaan Lauri lunasti sen. Lehden vapaamielisyyden kunniaksi todettakoon, että ylipäänsä ottivat jutun ja maksoivat siitä ihan kohtuullisesti - toisin kuin esimerkiksi mitä Hesari maksoi minulle silloin kun olin vielä väleissä lehden kanssa.

Jutun ensimmäisen version, siis ei Vantaan Laurissa julkaistun, voi käydä lataamassa täältä.

Matkalla tapahtui kaikenlaista, kuten Palestiinassa pääsiäisenä on ollut tapana. Tällä kertaa ei kuitenkaan mitään kovin dramaattista, mutta erilaista ja silmiä aukaisevaa. Kerrotaan nyt vaikka paluumatkasta Suomeen.

Palestiinan alueella ei ole omaa lentokenttää, joten käytännössä sinne on Suomesta pakko mennä Tel Avivin kautta. Kätevintä se on keväisin ja syksyisin Toiviomatkojen valmismatkojen lennoilla, jotka lentävät välilaskutta Helsingistä.

Suurin osa matkalaisista näillä lennoilla on todellisia toiviomatkalaisia, siis uskovia, jotka haluavat vierailla Raamatun tapahtumapaikoilla. Israelissa tunnetusti on yhdet maailman tiukimmista lentokenttätarkastuksista mennen tullen. Isäntämme ohjeisti meitä liittymään maahan tultaessa ja sieltä lähdettäessä näiden oikeiden toiviomatkalaisten joukkoon. Sitä, että aiomme vierailla Länsirannalla, ei kuulemma ole syytä kertoa, ellei sitä erikseen kysytä. Valehdella ei kannata, siitä kiinni jääminen aiheuttaa vähemmän mukavia seuraamuksia.

Tulo Israeliin menikin mukavasti ja selvisimme joukon jatkona maahan tulon muodollisuuksista varsin juohevasti. Israelilaiset kuulemma pitävät näitä ympäri maailmaa saapuvia kristittyjä toiviomatkalaisia vähän hyväntahtoisina hölmöinä, joilta juutalaisella kauppamiesvainulla viedyt turistipunnat ovat vähintäänkin oikeus ja kohtuus. Mielipide ei ole minun, vaan paikan päällä itse asiasta kuultu.

Paluumatka ei sen sijaan sujunutkaan yhtä hyvin. Muut matkalaiset olivat saaneet jollain ekskursiollaan pienen pienet öljytuikut lahjoiksi. Ne tarkastettiin, ettei niissä vain ollut polttoainetta sisällä. Kun turvamiehet (taisivat olla kaikki naispuolisia) tulivat meidän kohdallemme ja kysyivät lamppuja, niin piti sanoa, että ei meillä ole sellaisia. Turvanaiset valpastuivat heti ja kysyivät, että emmekö kuuluneetkaan tähän ryhmään.

Eihän siinä auttanut muuta kuin myöntää ja jatkokysymyksien myötä kertoa koko matkamme oleskeluhistoria. Silloin minua ja matkakaveriani vietiin kiivaasti takahuoneeseen. Näin jo sieluni silmin kumihansikasta venytettävän käteen vedettäväksi, eikä vetäjän olevan kenenkään meitä saattavista viehättäväitä naispuolisista turvahenkilöstä.

Tosiasiassa meidät ja matkatavaramme vain tarkastettiin hieman normaalia tarkemmin ja asia oli sillä selvä. Hyvää matkaakin vielä toivotettiin.

Paluulennolla satuin joutumaan kahden oikean toiviomatkalaisen väliin keski-istuimelle. Ehdottelin heille, että voisin hyvin vaihtaa paikkaa, jos heillä olisi juttua keskenään. Ei ollut kuulemma tarpeellista.

Seurauksena oli se, että raamatunlauseet lentelivät ylitseni puolin ja toisin koko lennon ajan. Minulle jäi sellainen muistikuva, että sanoi toinen näistä vierustovereistani mitä tahansa, niin toinen komppasi sitä raamattua siteeraten. Raamatunkohdan tietysti nimeltä ja numerolta mainiten.

Kun lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaan lentokentälle, niin minäkin päätin omalta vaatimattomalta osaltani osallistua keskusteluun. Sanoin, että mukava matka, mutta kiva on päästä kotiinkin. Tähän toinen totesi, että eihän ihan vielä olla perillä.

Kerroin itse asuvani aika lähellä lentokenttää ja kysyin, että onko matkaseuralaisillani vielä pitkäkin kotimatka, jolloin äskeinen kertoi lopullisen perille tulon tarkoittavan Taivaallisen Isän kotia, jonne me kaikki maallisen matkamme päätyttyä pääsemme. Toinen vahvisti tämän huudahtamalla: "Apostolien teot 13. 2:38, hallelujaa ja aamen".

En ollut ollenkaan varma, että haluaisin viettää iäisyyteni tässä seurassa, mutta päätin pitää siinä hetkessä tämän ihan vain omana ajatuksenani. 

Ukko Nooan arkki

Seurakuntalainen lehdessä on uutinen Nooan arkkiin mahtuneiden eläinten määrästä Arkhimedeen lain näkökulmasta asiaa tarkasteltaessa.

Kuvan lähde

Nooan arkin poikkileikkaus. 

"Raamatun ohjeiden mukaan rakennettu arkki kannattaisi kaksi miljoonaa lammasta, brittiyliopiston fysiikanopiskelijat laskivat. Tutkimustulos yllätti tutkijat.

Raamatussa annettujen mittojen mukaan rakennettu Nooan arkki pystyisi uppoamatta kannattelemaan sellaista määrää eläimiä kuin Raamatun kertomus edellyttää, toteaa brittiläisen Leicesterin yliopiston maisterivaiheen fysiikanopiskelijaryhmä vertaisarvioidussa tutkimuksessaan.

Raamatussa arkin koko ilmoitetaan kyynärissä, ja laskelmia varten tutkimusryhmä käytti mittana heprealaisen ja egyptiläisen kyynärän keskiarvoa, jolloin arkin pituudeksi tuli noin 144 metriä, leveydeksi 24 metriä ja korkeudeksi 14 metriä. Käytetyn puun tiheys arvioitiin samaksi kun sypressipuun tiheys, ja eläinten keskipainoksi yhden lampaan keskipaino.

Näillä lähtökohdilla fyysikot laskivat, että arkki olisi pystynyt kannattelemaan yli kahden miljoonan lampaan painon. Koska Raamatun mukaan jokaisesta eläinlajista arkkiin tuli uros ja naaras, olisi arkki pystynyt pelastamaan yli miljoona eläinlajia sukupuutolta. Näin ollen Raamatun kertomus on fysikaalisesti mahdollinen, tutkimusryhmä totesi.

- Raamattua ei välttämättä tule pitäneeksi tieteellisesti tarkkana tietolähteenä, joten olimme hyvin yllättyneitä huomatessamme, että se [Nooan arkki] toimisi. Emme todista sen olevan todellinen, mutta perusajatus on täysin toimiva, kommentoi tutkimusryhmän jäsen Thomas Morris yliopiston tiedotteessa."

Kun linkki tämän vertaisarvioidun tutkimuksen sivuille ei auennut, niin päätin tehdä oman poikkitieteellisen vertaisarvion. Oletetaan Nooan arkin olevan suorakaiteen muotoinen laatikko nykyisten Ruotsinlaivojen tapaan. Silloin se tilavuus olisi 48.384 kuutiota. Jos arkki uisi raskaassa eläinlastissa laitojaan myöden vedessä (aika epämiellyttävää varsikin kovemmassa kelissä) , niin siihen kohdistuisi 48.384.000 kilon noste (epäfysikaalista kuin mikä, mutta ei välitetä siitä). Lampaita tällainen arkki kannattaisi siis laskelman mukaan 2 miljoonaa, josta jakolaskulla lampaan keskipainoksi saataisiin noin 24 kiloa.

Aika pieniä lampaita. Suomalaiset aikuiset lampaat painavat keskimäärin 30 kiloa, pässit 50 kiloa. Keskiarvo siis 40 kiloa, kun molempia sukupuolia tunnetusti arkkiin marssi laskusiltaa myöten. Näitä arkkiin olisi maksimissaan mahtunut "vain" 1,2 miljoonaa. Ehkä Raamatun aikakauden ja tapahtumapaikkojen lampaat olivat vähän suomalaisia pienempiä. Eteläiset lajikkeet kun yleensä ovat pohjoisia lajitovereitaan pienikokoisempia.

Tässä laskelmassa ei ole otettu huomioon laivan painoa eikä eläinten ruuan painoa (seilaaminen kesti sentään vuoden päivät). Kun eläinten tiheys on suunnilleen sama kuin veden, niin tämä laskelma edellyttäisi vielä sitä, että lampaat olisivat arkissa kuin sardiinit purkissa, jotta mainittuun 2 miljoonan lampaan lukumäärään päästäisiin. Niitä ei silloin voitaisi kutsua edes virikehäkkilampaiksi, luomusta nyt puhumattakaan.

Kuvan lähde

Valokuva arkin sisältä tukee huonosti tutkimuksen laskelmaa arkkiin mahtuvista 2 miljoonasta lampaasta.

Joten se tämän "tieteellisen tutkimuksen" vertaisarvioinnista. Useilla kristillisillä nettisivustoilla tutkimus on kuitenkin noteerattu kiitosrukousten kera. Jälleen yksi naula kreationismia  vastustavien naturalistien jo muutenkin tiukasti kiinni olevaan ja vain lopullista hautaamista odottavaan arkkuun. Sitä, että tutkimuksen oleellinen tieteellinen anti pitää sisällään Arkhimedeen lain ja parin rivin mittaiset yksinkertaiset kerto- ja jakolaskut, ei ole uutisessa saanut kovin suurta painoarvoa.

Näiltä sivuilta surffailin hengellisen tekstin imuun päästyäni sujuvasti toiselle "tieteelliselle" sivustolle, jossa arkkiin liittyvää problematiikkaa oli tarkasteltu monelta eri kantilta. Muun muassa siltä, miten jätehuolto valtavasti lantaa tuottavassa arkissa oli mahdollisesti järjestetty. 

Kuvan lähde

Vaikka arkissa saattoi olla kuvan kaltaisia automaattisia  lannanpoistojärjestelmiä, niin Nooan 8 henkisen perheen ajasta suurimman osan on täytynyt kulua  lannan luomisessa. Vaikka Raamatussa ei   olekaan asiasta mitään mainintaan, niin luulen arkin kolahtaessa Ararat vuoden kylkeen Nooan ensimmäisten sanojen olleen: "Paska reissu, mutta tulihan tehtyä". 

Tekstiä lukiessa tuntuu siltä, että kreationistiksi paljastuva kirjoittaja ei ole jättänyt kiveäkään kääntämättä arkin toimintaa pohtiessaan. Jos nyt ei huomioida sitä minusta kaikkein ilmeisintä selitystä. Nooan arkki on yksi tarina monien muiden satujen ja tarinoiden joukossa. Niin hyvä, että siitä on tehty juuri elokuvakin, jonka kristilliset piirit ovat jo ehtineet tuomitsemaan historiallisen totuuden vastaisena. Elokuvaa näkemättä  - luonnollisesti.

Kaavakuva aluksen peräsuunnasta katsottuna aluksen kallistuessa paapuurin puolelle eli vasemmalle. Nostekeskipiste NKP on veden alla olevan tilan geometrinen keskipiste. Koska alus kallistuu painopisteensä PP ympärillä, niin painovoima ei aiheuta vääntöä. Kaatuuko alus vai palautuuko se takaisin pystysuouraan asentoon riippuu siitä, miten NKP suhtautuu PP:een. 

Kuvassa kolmen eri paikoissa olevan painopisteen vaikukset. Painopisteen ollessa PP1 tai ja PP3, noste vääntää alusta takaisin, sen sijaan PP2:n tapauksessa noste kallistaa alusta lisää ja alus kaatuu. Painopiste voi siis olla nostekeskipisteen yläpuolella ja alus on siitä huolimatta stabiili, ainakin tiettyyn kallistumiskulmaan asti. Esimerkiksi tässä lisäkallistus saisi aikaan sen, että noste alkaisikin kääntään alusta eri suuntaan PP1:n suhteen, jolloin alus kaatuisi. 

Mikäli lasti ei liiku, niin PP pysyy paikoillaan aluksen kallistuessa, mutta NKP sen sijaan ei. Poikkileikkauksen muodolla on oleellinen vaikutus siiheh, kuinka paljon alus voi kallistua kaatumatta. Mitä enemmän NKP valuu kallistuksen suuntaan, sitä paremmin alus kestää kallistusta kaatumatta.

Timon mietteitä

 Opettajani, kollegani, ystäväni ja mitä vielä Matti J. Kaleva kirjoitti yllytyksestäni Matin mietteissä valkoisen munan kuvaamisesta valkoisella alustalla. Tai oikeastaan kirjoitti lähinnä monesta muusta, munateema oli vain viitekehys.

Sikäli kun ymmärsin, niin Matin tämän kirjoituksen perussanoma oli se, että mestariksi pääsystä alalla kuin alalla on turha edes haaveilla, ellei hallitse suvereenisti alan työvälineitä. Valokuvauksessa se tarkoittaa kameran, kuvattavan kohteen ja valaistuksen hallintaa. Konditionaali siksi, että Matin polveilevaa tekstiä lukiessa saattaa punainen lanka jossain vaiheessa olla lukijalla hieman hukassa. Minä olen siihen niin tottunut, että en helposta hätkähdä, koska tiedän sen putkahtavan jossain vaiheessa taas näkyviin. Ihan kuin köyden punosta avattaessa.

Tästä tuskin on kovin suurta erimielisyyttä. Haitarin lahjaksi saaneen entisen miehen tuskalle: "Sävelet soi sielussa, mutta kun ei saa pelistä ulos" naureskellaan hyväntahtoisesti. Ei tietenkään saa, kun ei osaa soittaa. Tämä pätee kaikkeen osaamiseen, vaikka hyvän kameran käteensä saanut saattaakin elää hetken (toivottavasti lyhyen, jotkut koko elämän mittaisen) siinä harhassa, että kalliilla kameralla tulee automaattisesti mestarikuvia.

Matti kirjoitta blogissaan: "Siis sellaisen kuvaajan toteuttamana, joka hallitsee välineensä sillä kelloseppämäisellä tarkkuudella, joka on tarpeen juuri tässä toimeksiannossa. Ja tilannekohtaisesti koko ammatillisen loppuelämänkin. Ellei niitä tässä opi ja sitten osaa, tilanne on ihan sama kuin konserttipianistilta puuttuisi  esityksessään flyygelistään kaikki korkeiden sävelien koskettimet."

Tässä allegoriassa rohkenen olla eri mieltä. Eiköhän kyse ole loppujen lopuksi siitä ja vain siitä, että jos ei osaa soittaa, niin on ihan sama, kuinka monta sävelkertaa flyygelistä löytyy. Ei siitä soitosta silloin mitään tule.

Jokainen näkökulma on kuitenkin vain sen näkijän oma totuus. Se ei koskaan ole koko totuus, vaikka toisenlaisiakin äänenpainoja varsinkin valokuvakeskusteluissa näkee. Alustan hieman toista näkökulmaa tämän munaprosessin myötä mieleen palautuneella muistikuvalla.

Toimittelin noin kymmenen vuotta silloisen Valokuvaajain liiton lehteä Fotoa. Johonkin juttuun piti käydä ottamassa panoraamakuvaa fotoliikkeestä. Kävin sen pakeilta Munkkiniemessä eräässä liikkeessä, jonka omistaja oli auliisti luvannut liikkeensä kuvattavaksi. Kun liikettä vähän puunattiin kuvauskuntoon, niin kurkkasin takahuoneessa olevaan studioon. Siellä oli nuori ja erityisen nätti tyttö, ja hänellä koko valaistuskalusto sekä varmasti puolet kamerakalustosta esilleotettuna. Keskellä isoa pöytää oli valkoinen muna valkoisen pahvin päällä. Tyttö oli enemmän kuin epätoivoisen oloinen.

Arvasin heti, mistä oli kysymys. Tyttö oli ollut fotoliikkeessä muutaman vuoden töissä toimenkuvanaan lähinnä passikuvien otto ja filmirullien pakkaaminen Eirin kuvapusseihin. Nyt hän oli päättänyt lähteä opiskelemaan VVI:hin valokuvatutkintoa ns. ammatissa jo olevien linjalle vai mikä sen nimi oli.

Kotitehtäväksi oli tullut Matin blogissa olleiden speksien kera kuvata valkoinen muna valkoisella alustalla. Tyttö oli aivan huuli pyöreänä, mitä hänen oikein pitäisi tehdä. Kysyi minultakin apua, kun kuulemma olin ollut  VVI:n näyttökokeissa (huonolla menestyksellä, mutta en toki sitä hänelle kertonut). Speksiä ei vain ollut mukana ja tuskin muutenkaan olisin osannut olla sen kummemmin avuksi. Onhan tämän tehtävän kuulemma osannut suorittaa "oikein" vain yksi henkilö ja hänkin vuosien ja kovan työn tuoman kokemuksen turvin.

Parin vuoden kuluttua näin saman tytön myyvän jäätelöä kioskista Hietaniemen uimarannalla. Tunnistin hänet heti ja jopa hän muisti minut. Kyselin valokuvaopintojen edistymistä. Hän kertoi tajunneensa, että koko valokuva-ala ei itse asiassa ollut häntä koskaan ihan oikeasti kiinnostunut. Oli vain sattuman kauppaa eksynyt fotoliikkeeseen töihin eikä ollut osannut lähteä poiskaan. Valkoisen munan kuvaaminen valkoisella pohjalla oli ikään kuin avannut hänen silmänsä. Hän olikin lähtenyt opiskelemaan luokanopettajaksi ja oli nyt Hietsussa kesätöissä.

Näin ollen valkoinen muna valkoisella pohjalla oli pelastanut hänet monelta itkulta ja hammasten kiristykseltä, joita tulevaisuus olisi vääjäämättä tuonut tullessaan. Niin opiskelussa ja etenkin valokuvaajan työssä, jos sitä olisi edes sattunut saamaan. Itse asiassa tapasin hänet viime syksynä hyvin tyytyväisen oloisena opettajana eräässä vantaalaisessa koulussa, jossa kävin fysiikan opetuksen matkasaarnaajana kertomassa ja näyttämässä viimeisimpiä pedagogisia villityksiä. Hän totesi minulle, että minä se vain kuvaan, kun dokumentoin kaverini vetämää demonstraatiotuokiota. Mitäpä siihen saattoi muuta sanoa kuin, että niinpä juuri edelleen teen.

Mestaripianisteja tulee harvoista. Ei lähestulkoon kaikista, jotka uhraavat koko elämänsä pianon soiton harjoittelulle. Sama pätee valokuvaajiin. Vaikka minulla ei ole mitenkään Matin perspektiiviä alalle, niin olen sen verran vuosien varrella kuitenkin nähnyt, että kova työnteko on välttämätön, mutta ei läheskään riittävä ehto valokuvauksen mestariksi pääsemiseksi. Huipulla on ahdasta, oli ala mikä tahansa.

Munan kuvaaminen valkoisella pohjalla (metafora, jos joku ei tajua) on yhtä välttämätöntä mestarivalokuvaajaksi tulemiseksi kuin skaalojen väsymätön harjoitteleminen muusikolle. Vastaavasti molemmat saattavat olla juuri se oikea signaali niille, joilla ei ole riittävästi kykyjä ja haluja ponnistella näillä aloilla. Muitakin elämänuria on. Pelkkää positiivista siis toistaiseksi sanottavaa munankuvaustehtävästä.

Mikään ala ei koostu pelkistä mestareista, alansa huipuista. Mestareita ja esikuvia tarvitaan, heille on paikkansa, niitä vain ei ole määräänsä enempää. Suurin osa minkä tahansa alan ammattilaisista on keskinkertaisuuksia, rivimiehiä tai sarjajyriä jääkiekon termein kuvailtuina. Näiden ihmisten tolkullinen, heidän omien taitojensa ja tietojensa puutteet näyttävä, mutta myös nämä jossain määrin hyväksyvä koulutus on sittenkin se suuren luokan pedagoginen haaste. Keskiluokka pitää yhteiskuntaa pystyssä. Se mahdollistaa huiput ja pitää hengissä ne, joiden omat voimat eivät syystä tai toisesta riitä.

Tällä koulutuksen armollisuudella en suinkaan tarkoita sitä, että se pitäisi mukavuuslippulaivalla seilaamista. Se olisi suuri karhunpalvelus opiskelijoita kohtaan. Ollessani 1½ kautta kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa pääsin seuraamaan sekä valokuvauksen ammattitutkintoon tähtäävää opetusta että erityisesti näyttökokeiden tuloksia. Molemmat olivat ammatillisella mittarilla yleensä täysin ala-arvoisia. Luulot kyllä olivat suuret kateederin molemmilla puolilla. 

Minusta tuhannen euron (niin paljon maksaa valokuvakurssi Kälviällä) kysymys ei ole se, miten saataisiin alan huiput esille ja täysin lahjattomat sekä muuten kelvottomat valokuvaajat karsittua. Siihen on koeteltu ja toimiva metodi. Valkoinen muna valkoisella pohjalla. Ongelma on se, että miten saadaan koulutettua nekin alalle ihan kelvolliset pelimanni- tai rivimuusikkotason kuvaajat, joille valkoinen muna valkoisella pohjalla on masennukseen asti johtavaa liian suuri  haaste, mutta joita toisaalta ei saisi päästää karun työelämän todellisuuden raadeltaviksi siinä uskossa, että valokuvauksessa pätee aakkosjärjestys. Menestys tulee ennen Työtä. 

Tarsan veljenpojan paluu

Kuva: Petri Krook/HS

 Miten Perun apulaispuolustusminiseri Jakke Valakivi ja Lasten Heureka liittyvät toisiinsa? Se selviää alla olevasta ja vain alla olevasta tekstistä.

Tiedekeskus Heurekassa avautuu huomenna 12.4. uusi ja paljon toivottu näyttely: Lasten Heureka.  Minulla on pieni osuus näyttelystä, olen nimittäin osallistunut näyttelykohteiden infotekstien tekemiseen. Kukaan ei ole tätä lausunut ääneen, mutta epäilen osasyyn minun värväämiseeni ollen sen, että olen aiemmin arvostellut enempi vähempi pisteliäin sanakääntein joidenkin näyttelyiden infotekstejä. Lähinnä niiden fysikaalista sisältöä. Nyt arvostelun kohteilla on selkeä revanssin paikka. Jos minä olisin vastaavassa asemassa, niin selkäänpuukotusveitsiä jo hiottaisiin.

Näyttely on mukava. Sen on sisällöltään tieteellisempi ja jotenkin koko perhettä aktiivisuuteen houkuttelevampi kuin Hop Lopit tai huvipuistot. Olin tänään näyttelyn pressitilaisuudessa ja kaiken näkemäni ja kokemani perusteella ennustan sille menestystä. Jos ei ihan ruumisnäyttelyn veroista, niin ainakin sen alta poistunutta Mars-näyttelyä suurempaa kuitenkin. Marsiin menijöitä ei kun riittänyt jonoksi asti niin kuin viime syksynä ruumishuoneelle.

Heurekan henkilökunnan toimenkuvaan kuuluu testata näyttelykohteiden toimivuus ennen näyttelyn avaamista. Tässä tutustutaan Nanoötökät-peliin toiminnanjohtaja Anneli Paulin johdolla.

Eräs näyttelykohde on oppimispeli Nanoötökät. Siihen laadittu vapaamuotoinen osuus infotekstistä oli seuraavanlainen:

Tarzan – Homo discens?

Nykyihminen on latinaksi Homo sapiens, viisas ihminen. Kukaan ei ole kuitenkaan seppä syntyessään, vaan ihmisen on oltava ennen sitä Homo discens, oppiva ihminen.

Historiassa on ollut vaiheita, joissa laajan kirjatiedon omaksuminen ja tekemisen mekaaninen jäljittely hallitsivat oppimiskäsityksiä. Tämä heijastui myös romantisoituihin kuvauksiin ihmisistä, jotka vähistä lähtökohdista yksin kehittyivät ylivertaisiksi yksilöiksi.

Kirjallisuuden tunnetuin itseoppinut on Tarzan, viidakon kuningas. Ihmisapina Kala adoptoi hänet sylivauvana viidakkoon, missä Tarzan oppi kaikki apinoiden taidot puissa liikkumista ja reviirin puolustamista myöten. Mutta hän oppi muutakin: hylätystä majasta löytämiensä kirjojen avulla ihan omin päin muutamassa päivässä lukemaan, kirjoittamaan ja jopa puhumaan englantia. Myöhemmin samalla itseopiskelumetodilla vielä noin kymmentä muuta kieltä. Tarzanin suomalainen vastine on karhumies Tarsa, karhujen kasvattama väkivahva mies. Tarsasta tuli sotasankari, joka yleni everstiksi asti.

Niin Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kuin kollegansa Lahja Johannes Valakivikin (1892-1956) sovelsivat kirjoissaan enemmän taiteellista vapautta kuin oppimistieteellisiä teorioita.

Elämässä käy monesti niin, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Missä yhteydessä milloinkin. Kun tekstit oli jo jätetty, Hesarissa oli seuraava uutinen.

Perulaisministerillä on suomalaiset sukujuuret

Suomalaisen jääkärin pojanpoika on eteläamerikkalainen ministeri

Perun apulaispuolustusministerin ensimmäinen virallinen Suomen-vierailu on herättänyt kiinnostusta kerrassaan ulkoparlamentaarisista syistä.

Hänen sukunimensä on Suomessa suojattu. Sitä löytyy täällä nykyisenä nimenä alle viideltä ihmiseltä, ja alle viideltä myös entisenä nimenä. Sen sijaan Perun pääkaupungissa Limassa heitä asuu enemmän.

"Minun laskujeni mukaan meitä on kuusi", apulaispuolustusministeri Jakke Raimo Milagro Valakivi Alvarez kertoo.

"Minä, vaimoni, tyttäreni Hannen Katrine ja Anete Mirka sekä poikani Johannes Jakke ainakin", ministeri luettelee.

Ei epäilystäkään– kyllä ministerissä melko lailla suomalaista on.

Jakke Valakiven isä Raimo Valakivi oli seikkailija, joka jätti Suomen sodan jälkeen ja kierteli maailmaa ennen kuin asettui Peruun ja avioitui perulaisnaisen kanssa. Raimo Valakivi kuoli Perussa vuonna 1969. Hänen poikansa Jakke oli tuolloin kuusivuotias.

Raimo Valakiven isä ja Jaken isoisä Lahja Valakivi oli yksi ennen Suomen itsenäistymistä vapaaehtoisesti Saksaan sotilasoppiin lähteneistä jääkäreistä.

Kansalais- ja muiden sotien jälkeen everstiluutnantiksi ylenneestä Lahjasta sukeutui opettaja, joka toimi myös Merikarvia-lehden päätoimittajana. Hän kirjoitti useita nuortenkirjoja, joista tunnetaan parhaiten ehkä Tarsa-kirjat. Lahja Valakiven Jakke-niminen kirja ilmestyi vuonna 1955.

"Olen saanut etunimeni tuosta kirjasta. Se kertoo isästäni", apulaispuolustusministeri Valakivi paljastaa.

Kun siis kirjailija Lahja Johannes Valakivi on Tarsa-hahmon isä, niin Jakke Valakivi on sukulaissuhteeltaan Tarsan veljenpoika. Jos Perun apulaispuolustusministerin Suomen vierailusta tehtäisiin elokuva tai kirja, niin sen perinteitä kunnioittava nimi voisi olla Tarsan veljenpojan paluu.

Samalla logiikalla voisi pohtia, mikä sukulaissuhde on Tarsan esikuvalla, elikkä Tarzanilla ja elokuvaohjaaja Woody Allenilla. Perinteiset kaljat palkaksi oikean sukulaissuhteen perustellen kertovalle.

Vaikka olenkin hieman jäävi, niin sen verran vähän, että voin hyvällä omalla tunnolla suositella Lasten Heurekaa kaikille lapsille ja lastenmielisille. Näyttelyssä aikuisetkin viihtyvät yhdessä ja nimenomaan yhdessä lasten kanssa tiedettä tehden. Pieni vinkki. Avauspäivänä 12.4. Heurekan perinteitä kunnioittaen ihan kaikki ei ehkä ole vielä valmista. Jos sen ei anna haitata, niin lapset mukaan ja Heurekaan leikkimään lasten kanssa tieteellisesti - ainakin poikkitieteellisesti. 

Kielinainen laittoi Ellenille luun kurkkuun

Typerin peli, mitä ikinä olen pelannut!

 Pietarsaarelainen "kielinainen" ja Youtube-ihme Sara Forsberg vieraili suositussa amerikkalaisessa Ellen DeGeneris-showssa.  Suomalaisen iltapäivälehdistön mukaan esiintyminen oli suurmenestys.

Mitä todellisuudessa tapahtui? Saran vierailu kesti vähän reilut kolme minuuttia. Siinä hän ehti kertomaan olevansa kotoisin Pietarsaaresta, mikä tuskin sai kovin montaa television ääressä ollutta jenkkikatsojaa googlettamaan paikkakuntaa, vaikka DeGeneriskin lausui paikan nimen Saran opastuksella. Pietarsaaressa toki oltiin varmaan hyvinkin täpinöissään.

Sitten Sara kertoi asuneensa lapsuudessaan jenkeissä, mikä olisi selvittänyt katsojille hänen erinomaisen (ainakin minun korviini) englannin taitonsa. Jenkit itse pitävät itsestään selvänä, että muut puhuvat heidän äidinkieltään, joten tuskin tämäkään sai ketään ihastuksesta polvilleen. Toisin kuin suomalaisia, jotka pierevät hunajaa, jos ulkomaan elävä osaa sanoa hyvää päivää ja voi perkele suomeksi sekö ymmärtää vielä kehua Suomen luontoa ja kesää heti lentokentälle saavuttuaan.

Sara ja Ellen pelasivat kielipeliä, jossa Ellenin piti arvata, millä kielellä Sara puhuu siansaksaa. Iltalehden mukaan Sara pani Ellenille luun kurkkuun, vaikka tosiasiassa koko juttu meni ihan pieleen. Elleninhän piti arvata oikeat kielet eikä olla huuli pyöreänä. "Tämä on typerin peli, jota olen koskaan pelannut!", Ellen kommentoi muka vitsinä, mutta kehon kieli kertoi, että juuri sitä tarkoittikin.

Lopuksi Sara sai lahjaksi muutaman satkun arvoisen kameran ja kolmijalan, jota hän ymmärsi suureen ääneen ihastella. Ellenin tästä Canonin mainospläjäyksestä vetämät hillot olivat varmasti monikymmenkertaiset kameran ja kolmijalan hintaan.

Sara Forsberg on herttainen tyttö. Hänelle kaikkea hyvää ja menestystä. On sitä vaatimattomimmillakin eväillä maailmalla ponnistettu kuuluisuuteen. Kritisoin tässä vain ja ainoastaan suomalaisen median hypetystä siitä, miten maailmalla pieni Suomi muka huomataan huutomerkkien kera.  Ei huomata muuten kuin korkeintaan siten, että imartelulle alttiita suomalaisia on helppo rahastaa. Odotan pelonsekaisella mielenkiinnolla, milloin Sara Forsberg ja Guggenheimia puffaava viestintätoimisto Miltton löytävät toisensa. Uskaltaako kukaan lyödä kaljoja vetoa?

Junanvaihto Toijalassa

 Kuvan lähde

Toijala pelattiin Jackpotissa hetkeksi ainakin Suomen kartalle, kun sinne osui 57 miljoonan päävoitto. Tätä ennen tämä nykyään Akaan kaupunkiin kuuluva entinen kauppala oli tunnettu siitä, että sen takana ei ole paljon mitään. Sehän ei tietysti pidä paikkaansa, sillä Toijalan takana (täältä etelästä katsoen) on muun muassa Orivesi, josta käsin perheeni kävi 50- ja 60-luvulla usein junalla Turussa vierailuilla isän sukulaisten luona. Minulle Toijala oli paikka, jossa Turkuun menevillä oli junanvaihto.

Tästä tuli mieleen tarina, jonka totuudesta en ole varma. Pikemminkin päinvastoin. Sen kun on kertonut minulle lapsuudenystäväni, joka puolestaan oli kuullut sen oululaiselta appiukoltaan. Siitä huolimatta vastuu siirtyy täysin kuulijalle. Tarina menee suunnilleen näin.  

Oulussa asuvan tataariperheen isoisä Ibrahim kuoli joskus 50-luvulla. Hätä oli kova, miten saada isoisä hautaan, kun muslimien hautausmaa oli Helsingissä ja muslimien tradition mukaan hautauksen pitää tapahtua 24 tunnin sisällä kuolemasta. Vainajan lähettäminen ruumisautossa Oulusta Helsinkiin olisi tullut turkasen kalliiksi.

Keksittiin hyvä suunnitelma. Laitetaan isoisä yöjunaan makuuvaunuun yksistään. Sukulaiset Helsingissä tulevat noutamaan hänet aamulla, kun vain ilmoitetaan vaunun ja hytin numero. Näin selvitään yhdellä junapiletillä.

Näin tehtiinkin ja kaiken muun hyvän lisäksi makuuhytissä ei ollut muita. Ei muuta kuin isoisä yläpetille peiton alle ja asemalle vilkuttamaan hyvästiksi.

Kävi kuitenkin niin, että Kokkolasta samaan makuuhyttiin tuli kaupparatsu. Kun uni ei tuntunut heti tulevan silmään, niin kaupparatsu päätti ottaa taskumatistaan hyvän levyisen yömyssyn. Kohteliaana miehenä hän päätti tarjota yläpunkassa nukkujallekin, jos vaikka saisi tästä juttuseuraa.

Ei vastausta. Ei vaikka vähän olkapäästä tökkäsi. Kului hetkinen, ja juttuseuran puute alkoi vaivata kaupparatsua entistä enemmän. Kysyttiin uudelleen yläpetiläiseltä, että eikö napanteri maistuisi.

Ei taaskaan vastausta, jolloin kaupparatsu jo närkästyi ja ravisteli kunnolla, jotta toinen heräisi. Sen seurauksena isoisä Ibrahim putosi punkastaan lattialle. Kaupparatsu totesi heti, että kuolluthan se on. Mitäs nyt tehdään? Häntä syytetään vielä vanhan miehen kuolemasta.

Humalaiset aivot punnitsivat eri vaihtoehtoja ja päätyivät siihen, että vainajasta oli päästävä eroon. Tuumattu ja tehty. Kaupparatsu työnsi isoisä Ibrahamin ikkunasta ulos jossain Seinäjoen ja Haapamäen välisellä pitkällä metsäosuudella.

Omaatuntoa tietysti kolkutti ja muutenkin kauhistutti, mitä oli tullut tehtyä, mutta taskumatin lopun avulla kaupparatsu sai aamuyöstä unen päästä kiinni.

Sukulaiset olivat sovitusti Helsingissä aamulla isoisää vastassa. Vaan eipä hytissä ollut muita kuin krapuloissaan punkasta ylös kömpivä kaupparatsu.

- Tässä hytissä piti isoisä Ibrahimin matkustaa. Missä hän on?

- Juu, kyllähän se täällä oli. Mutta se vaihtoi junaa Toijalassa.

Valkoinen kananmuna valkoisella alustalla

Kun aikoinaan opiskelin valokuvausta monen moisilla kursseilla VVI:ssä Matti J. Kalevan johdolla, niin eräs mieleeni jääneistä tehtävistä oli kananmunan kuvaaminen valkoisella pohjalla. En enää muista, mihin sillä oikein pyrittiin, mutta sen muistan, että sekin tehtävä sujui minulta aika huonosti. Filmiaikana kärsivällisyyteni ei oikein tahtonut riittää siihen pikkutarkkuuteen, jota etenkin esinekuvauksen hienosäätö vaati.

Digillä moni asia on toisin. Kun tuloksen näkee heti, niin parametreja voi säätää lennossa. Niinpä päätin suorittaa silloin puolitiehen jääneen munatutkielman 20 vuotta taka-ajassa. Toimeksiantokaan ei ehkä ollut juuri tämä, mutta haitanneeko tuo mitään. Matti ja minä olemme molemmat jo eläkeläisukkoja.

Muna valaistuna kahdella isolla tasovalolla. Minun tapauksessa se tarkoittaa kahta kirppikseltä ostettua kirkasvalolamppua, joiden kirkkautta voidaan säätää. Näillä suoritin aikoinaan valokuvaajan erikoisammattitutkinnon. Valaisukalustoni oli kuulemma naurettavan ja säälittävän rajamailla.

Kuva on kovasti yläsävyinen. Munan ääriviivat käyvät kuvasta ilmi, sen sijaan kolmiulotteisuuden kanssa on niin ja näin. Aika tasolta munan pinta vaikuttaa. Samoin sen pinta on tasaisen matta, ilman pinnan struktuuria ja kiiltoja.

Kun toinen lamppu sammutetaan, mutta jätetään paikoilleen heijastamaan toisen lampun valoa, niin varjo munan pinnassa alkaa jo hieman muodostaa munaan kolmiulotteisuutta. Pinta näyttää vielä aika tasaiselta.

Kun heijastava pinta viedään pois, niin varjo munan pinnalla voimistuu, samoin kolmiulotteisuuden tuntu. Pinnassakin alkaa näkyä merkkejä siitä, että se ei olisikaan täysin sileä.

Muna tiukassa pistemäisen valolähteen sivuvalossa. Munan pinnan tosiasiallinen rosoisuus nousee tässä valaistuksessa esille.

Pistemäisen valon lähteenä käytän halpakaupasta muutamalla kympillä ostamaani led-lamppua. Se putosi minulta maahan, jolloin pääsin kurkistamaan sen sisälle ja päätin samalla ottaa sen valokuvauslampuksi. Siinä on kolme pientä led-valoa: punainen, sininen ja vihreä. Kaikkien tehoa voidaan säätää ja eri värejä yhdistellä. Kun kaikki laitetaan palamaan yhtä aikaa, niin saadaan valkoista valoa. 

Led-lamput ovat noin 5 millimetriä läpimitaltaan olevalla alueella. Kun valaisin viedään noin ½ metrin päähän kohteesta, niin ledien kulmaläpimitta on sama kuin Auringon, 0,5 astetta. Valon varjo on yhtä terävä kuin keskipäivän pilvettömän taivaan Auringon. Jos halutaan vielä terävämpää varjoa, lamppua voi viedä kauemmaksi. Vaikka sen valoteho on aika pieni, niin pienten esineiden kuvaukseen se sopii harrastelijakäytössä oikein hyvin. Varsinkin, jos halutaan värillistä valoa.

Lähikuva ja sivuvalo paljastaa korostetusti munan pinnan epätasaisuuden. Mittasin suurimpien nystyjen kooksi noin 0,5 millimetriä. Jos pinnan rosoisuutta vertaa maapallon pinnan vuoristoisuuteen, niin munan pinnan rosot vastaisivat noin 100 kilometriä korkeita vuoria. Kaikki on suhteellista, etenkin suhteelliset asiat. Kuten pinnan sileys.

 Tiukassa ja voimakkaassa sivuvalossa käy ilmi myös raa'an ja keitetyn kananmunan sisäinen optinen eroavuus. Raaka muna on läpikuultava. Siksi varjo tässä kuvassa sen pinnalla ei ole niin tumma kuin keitetyn kananmunan varjopuolella. Tämä on yksi keino erottaa keitetyt ja raa'at kananmunat toisistaan. Helpommalla pääsee kuitenkin pyöräyttämällä munia. Keitetty pyörii vinhaa vauhtia, raaka hyvin laiskasti sisäisen kitkan johdosta.

Muna läpivalaistu pienellä taskulampulla. Jos kukko olisi päässyt hässimään, niin alkio näkyisi tässä kuvassa. Tosin alkion kehittyminen vaatii sopivat lämmön, kosteuden ja kääntelyn. Kaupan hyllyllä munakennossa nuo olosuhteet eivät toteudu, vaikka kennossa olisi kuinka luomumunia.

ps. Googlen blogissa jokin algoritmi pakkaa kuvia aika rankalla kädellä. Kahdessa viimeisetä edellisissä kuvissa Mr. Google näyttää seonneen aika pahasti. Täällä ja täällä voi käydä katsomassa, miltä kuvat näyttivät kameran jäljiltä.

Pieni videopläjäys värivaloilla valaistusta munasta.

Ei varsinaiseen teemaan vaan kommenttiini liittyvä kuva. Näin paljon voi kuvan tummuus vaihdella kahden painoksen välillä, vaika kuvatiedosto on sama. Alemman tummuudesta tosin reklamoitiin kirjapainoa.

Vivian Maier

Vivian Maierin selfie Rolleiflex-kameralla liikkeen ikkunaa peilinä käyttäen. 

Telkusta tuli kiehtova ohjelma amerikkalaisesta katukuvaajasta Vivian Maierista. Tämä julkisuutta kaikin tavoin kaihtanut lapsenvahti päätyi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja luultavasti vastoin omaa tahtoaankin. Hän vain ei ollut enää kertomassa sitä.

Vivian Maierin pinnakkaisvedokset kertovat, miten vaikuttavat katukuvat syntyvät. Tarvitaan visuaalista silmää, tilannetajua ja riittävästi kuvia. Ilman näitä ei ole mahdollista löytää riittävää määrää kultajyviä. Maierilla nämä kaikki ehdot täyttyvät.

Kuten tässä kuvassa.

Vääjäämättä edellisestä kuvasta mieleen nousee tämä valokuva. Toinen on dokumentti, toinen lavastettu muotokuva. Toinen otettiin itse maksetun raitiovaunumatkan aikana Chigagossa, toista käytiin tilaajan piikkiin pariinkin otteeseen lentokoneella Pariisista asti kuvaamassa. Toinen tuotti tekijälleen 0 $, toinen 8500 €. Tasan eivät käy onnen lahjat valokuvaajillekaan.

Vivian Maier selvästi epämukavuusalueellaan. Kuvaamassa Kirk Douglasia elokuvan Spartacus ensi-illassa. Maier on ottanut paljon kuvia, kaikki lähestulkoon täysin mitäänsanomattomia. Katukuvaus on tavallisen ihmisen kohtaamista, siinä Maier oli hyvä. 

Vivian Maierilla oli hyvä ratkaisevan hetken silmä, sitä ei käy kiistäminen. Hän oli varsin ansioitunut Cartier-Bressonin hengessä kuvaava amatöörifotari. Eivät hänen kuvansa kuitenkaan ole sen kummallisempia kuin satojen muiden katukuvausta harrastaneiden. Kiehtovinta Vivian Maierissa on tarina kuvien takana. Vasta tarina nostaa kuvatkin sille jalustalle, jolle ne on nyt nostettu.

Ratkaiseva hetki? Jokainen kuva on vuoropuhelua kuvan ottajan ja katsojan välillä. Jos ei tiedä, miten hypätään narua siten, että kaksi pyörittää ja toinen pyörittäjä myös hyppii, niin tämä kuva ei avaudu kokonaan. Taaempi tyttö on mitä ilmeisimmin juuri siirtymässä myös hyppimään, etummainen tyttö taas asennostaan päätellen on juuri lakannut hyppimästä. Tarina kuvan takana on jokaiselle katsojalle erilainen jolloin myös kuva on erilainen.

Orivedellä otettu 60-luvun alussa kuva vastaavasta tilanteesta. Kuvat ovat luultavasti isäni ottamia, mutta on mahdollista, että kameran takana olen ollutkin minä. Aloitin kameran ulkoiluttamisen juuri noihin aikoihin. Isäni olisi saattanut juuri ja juuri antaa hienon kameransa minulle näin pitkälle ulos, mutta ei yhtään pidemmälle.

Hyppynarua ei näy kuvassa, koska värikuva on otettu hitaalle Kodachrome-diafilmille ja tausta on vaalea.  Idea käy kuitenkin ilmi. Vaaleapuseroinen tyttö sekä pyörittää narua että hyppää samanaikaisesti. Toinen pyörittäjä on nuorin sisareni. Narua pyöritetään kuvaajasta katsoen pyötäpäivään, mikä käy ilmin maassa olevista jäljistä.

Katukuvausta ja ennen kaikkea ajankuvaa tämäkin kuva. Harmi, että isäni keskittyi enemmän virallisiin aiheisiin. Näillä kuvilla olisi ainakin meille kuvissa olleille paljon enemmän arvoa tässä elämän ehtoopuolen jo ollessa käsillä. 

Korjauksena edelliseen kuvatekstiin kommentin johdosta. Kuvissa on siis normaalia naruhyppelyä, jossa kaksi pyörittää narua ja yksi hyppää. Edellisen kuvan toinen pyörittäjä lienee tässä itse hyppäämässä ja selvästikin on tullut hama. Jos tämän kuvan toinen pyörittäjä ei ole edellisen kuvan keltatakkinen (Oksasen Arja), niin sitten se jäänee ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.  Taustalla näkyy orivesiläisille tutut Jokisen autokorjaamo ja Jehovien valtakunnansalin pääty. 

Vivian Maier oli pakkomielteinen omaan elämäänsä liittyvän aineiston tallentaja. Mieleen tulee väistämättä entisen työtoverini Erkki Kurenniemen taannoinen Kohti vuotta 2048- näyttely Kiasmassa. Maierin ja Kurenniemen tarinoissa on samankaltaista se, miten arkipäiväisistä taltioiduista yksityiskohdista kasvaa elämää suurempi tarina. Jos nyt Peter von Baghia kehtaa siteerata tähän lopuksi.

JP:n kommenttiin viitaten otin itsestänikin selfien isältäni ennakkoperinnöksi saadulla Minolta AUTOCORD peiliheijastuskameralla. Sillä tuli aikoinaan paljon kuvattua, enemmänkin olisi voinut. Kamerassa on Rokkor-objektiivi 1:3.5 f = 75 mm.

Ei vaiskaan. Kamera on kyllä toimiva, mutta eihän minulla ole siihen filmiä. Rajasin kuvan kuitenkin Minoltan kunniaksi neliömuotoon ja käänsin vaakaruorassa suunnassa, ikään kuin se olisi otettu peilikuvana. Itselaukaisimella otetussa kuvassa kamera on myös suunnilleen minun napani korkeudella, ihan kuten Minoltakin on sekä kuvaajan että yleensä myös kuvattavan navan korkeudella. Siitä johtuen Maierin kuvat ovat pääsääntöisesti lievästi alaperspektiivistä. Tästä tarkemmin alla olevassa JP:n linkissä.
Huomaan käyttäneeni hieman eri laukaisuotetta kuin Vivian Maier. Niin paljon aikoinani tälläkin kameralla kuvasin, että kädet menivät vaistomaisesti käyttämäni otteen mukaisesti. Kameran laukaisin peukalolla, kun Maier kuvasta päätellen teki sen etusormella. 

Oli mulla yksi kameraan katsova selfiekin, mutta halusin laittaa sellaisen, jossa näkyy, miten kameran tähyslasia katsotaan, kun sommitellaan kuva. Menkööt tämä toinen todisteena nimimerkki Sakarille.

Sealfie

Vuoden 2014 Oscar-gaala jäi historiaan ainakin siitä syystä, että gaalassa otettiin maailman katsotuin selfie. Näyttelijä Bradley Cooper nappasi kuvan juontaja Ellen DeGeneresin kännykällä ja Ellen laittoi sen twiitaten jakoon. Sitä kommentoitiin ja jaettiin heti miljoonia kertoja Twitterissä.

Kuva ja sen Twiittaaminen herätti monenlaisia reaktioita maailmalla ja poikkitieteilijässäkin ristiriitaisia mietteitä.  Vähäisimmästä päästä näistä lienee ollut Twiitin kielioppivirhe (was po. were).  Tässä kuitenkin huomioita itse kuvasta ja sen merkityksestä median myllerryksessä.

Kuvahan on teknisesti ihan OK. Kohtuullisen oikein valotettu ja tarkennettu, eikä se ole tärähtänyt. Nykyajan kännykkäkamerat on kuin tehty selfien ottamista varten. Niissä on objektiivi myös näytön puolella, jolloin kuvassa olijat näkevät asettua kuvaan siten, että kaikkien kasvot näkyvät. Monissa ryhmäkuvissa olevista ihmisistä näkee, että he kuvittelevat näkyvänsä kunnolla kuvassa, jos he itse näkevät kameran. Monista ei kuitenkaan näy juuri muuta kuin se kameran näkevä silmä. 

Ehkä tässä konkretisoituu korostetusti ammattilehtikuvaajien aseman muuttuminen. He eivät olekaan enää parhailla kuvauspaikoilla edes tällaisissa tilaisuuksissa, jonne tavallisella rahvaalla ei ole edes pääsyä. Lehtikuvaajien osana on parveilla päättömän kanalauman lailla punaisen maton liepeillä ja ottaa samoja iänikuisia pönötyskuvia sisään menevistä julkkiksista. Tapahtumia kuvaamassa ovat tapahtuman ytimessä itse olevat. Varmaan jääkiekko-ottelutkin aletaan kohta lehtikuvata pelaajien kypäröissä olevilla kameroilla.

Kehitys kehittyy ja siihen joko sopeutuu tai sitten ei. En väitä, että parempaan suuntaan ollaan menossa, mutta tätä kehityksen suuntaa ei varmaan mikään tule kääntämään. Valokuvaus on tullut siinä mielessä demokraattiseksi, että kuka tahansa voi ottaa kuvan tai videon, joka leviää miljoonien ihmisten silmien eteen. Hyvänä esimerkkinä pietarsaarelainen "kielinainen", jonka Youtube-videota tätä kirjoitettaessa on katsottu yli kymmenen miljoonaa kertaa. Sattumaa tai ei, niin hän on matkustanut Yhdysvaltoihin esiintymään juuri Ellen DeGeneres-show:ssa.

Toisaalta somen tiedonvälityksen demokraattisuus voidaan laittaa aika voimakkaasti lainausmerkkeihin ja kysymysmerkki vielä perään. Oscar-gaalaa juontavan DeGenereksen ja vaikka poikkitieteilijän selfiet ovat hieman eri asemassa, jos ajatellaan niiden tavoittamien katsojien määrää. Kun minä vastustan vaikka Guggenheimin tuloa Helsinkiin ohituskaistaa pitkin, niin tätä sanomaani en selfien avulla saa juurikaan levitettyä. Sen sijaan Ellen DeGeneres saa oman julkisuutensa vuoksi runsaasti julkisuutta myös ajamalleen hylkeiden pyyntiä vastustavalle agendalleen. Hylkeiden pyynnistä riippuvaiset inuitit ryhtyivätkin vastakampanjaan ja alkoivat lähetellä "sealfie"-kuvia sosiaalisessa mediassa.

Tasan eivät käy onnen lahjat tässä maailmassa. Sillä, jolla on asemaa ja rahaa, on myös valtaa enemmän kuin tavallisilla kännykän näprääjillä. Minusta on aika vaikeaa kuvitella, että tämä asia muuttuisi merkittävästi,  vaikka netin kautta kenellä tahansa on mahdollisuus saada äänensä ja sanomansa kuuluviin. Se kun ei yksin riitä. Sanomalla kun pitää olla myös kuulijoita. Taviksilla niitä ei ole. Heidän osansa on tulla potkituksi syrjään some-viestinnässäkin.