Sunday, 6 April 2014

Vivian Maier

Vivian Maierin selfie Rolleiflex-kameralla liikkeen ikkunaa peilinä käyttäen. 

Telkusta tuli kiehtova ohjelma amerikkalaisesta katukuvaajasta Vivian Maierista. Tämä julkisuutta kaikin tavoin kaihtanut lapsenvahti päätyi kuuluisuuteen vasta kuolemansa jälkeen ja luultavasti vastoin omaa tahtoaankin. Hän vain ei ollut enää kertomassa sitä.

Vivian Maierin pinnakkaisvedokset kertovat, miten vaikuttavat katukuvat syntyvät. Tarvitaan visuaalista silmää, tilannetajua ja riittävästi kuvia. Ilman näitä ei ole mahdollista löytää riittävää määrää kultajyviä. Maierilla nämä kaikki ehdot täyttyvät.

Kuten tässä kuvassa.


Vääjäämättä edellisestä kuvasta mieleen nousee tämä valokuva. Toinen on dokumentti, toinen lavastettu muotokuva. Toinen otettiin itse maksetun raitiovaunumatkan aikana Chigagossa, toista käytiin tilaajan piikkiin pariinkin otteeseen lentokoneella Pariisista asti kuvaamassa. Toinen tuotti tekijälleen 0 $, toinen 8500 €. Tasan eivät käy onnen lahjat valokuvaajillekaan.

Vivian Maier selvästi epämukavuusalueellaan. Kuvaamassa Kirk Douglasia elokuvan Spartacus ensi-illassa. Maier on ottanut paljon kuvia, kaikki lähestulkoon täysin mitäänsanomattomia. Katukuvaus on tavallisen ihmisen kohtaamista, siinä Maier oli hyvä. 

Vivian Maierilla oli hyvä ratkaisevan hetken silmä, sitä ei käy kiistäminen. Hän oli varsin ansioitunut Cartier-Bressonin hengessä kuvaava amatöörifotari. Eivät hänen kuvansa kuitenkaan ole sen kummallisempia kuin satojen muiden katukuvausta harrastaneiden. Kiehtovinta Vivian Maierissa on tarina kuvien takana. Vasta tarina nostaa kuvatkin sille jalustalle, jolle ne on nyt nostettu.

Ratkaiseva hetki? Jokainen kuva on vuoropuhelua kuvan ottajan ja katsojan välillä. Jos ei tiedä, miten hypätään narua siten, että kaksi pyörittää ja toinen pyörittäjä myös hyppii, niin tämä kuva ei avaudu kokonaan. Taaempi tyttö on mitä ilmeisimmin juuri siirtymässä myös hyppimään, etummainen tyttö taas asennostaan päätellen on juuri lakannut hyppimästä. Tarina kuvan takana on jokaiselle katsojalle erilainen jolloin myös kuva on erilainen.


Orivedellä otettu 60-luvun alussa kuva vastaavasta tilanteesta. Kuvat ovat luultavasti isäni ottamia, mutta on mahdollista, että kameran takana olen ollutkin minä. Aloitin kameran ulkoiluttamisen juuri noihin aikoihin. Isäni olisi saattanut juuri ja juuri antaa hienon kameransa minulle näin pitkälle ulos, mutta ei yhtään pidemmälle.

Hyppynarua ei näy kuvassa, koska värikuva on otettu hitaalle Kodachrome-diafilmille ja tausta on vaalea.  Idea käy kuitenkin ilmi. Vaaleapuseroinen tyttö sekä pyörittää narua että hyppää samanaikaisesti. Toinen pyörittäjä on nuorin sisareni. Narua pyöritetään kuvaajasta katsoen pyötäpäivään, mikä käy ilmin maassa olevista jäljistä.

Katukuvausta ja ennen kaikkea ajankuvaa tämäkin kuva. Harmi, että isäni keskittyi enemmän virallisiin aiheisiin. Näillä kuvilla olisi ainakin meille kuvissa olleille paljon enemmän arvoa tässä elämän ehtoopuolen jo ollessa käsillä. 

Korjauksena edelliseen kuvatekstiin kommentin johdosta. Kuvissa on siis normaalia naruhyppelyä, jossa kaksi pyörittää narua ja yksi hyppää. Edellisen kuvan toinen pyörittäjä lienee tässä itse hyppäämässä ja selvästikin on tullut hama. Jos tämän kuvan toinen pyörittäjä ei ole edellisen kuvan keltatakkinen (Oksasen Arja), niin sitten se jäänee ratkaisemattomaksi arvoitukseksi.  Taustalla näkyy orivesiläisille tutut Jokisen autokorjaamo ja Jehovien valtakunnansalin pääty. 

Vivian Maier oli pakkomielteinen omaan elämäänsä liittyvän aineiston tallentaja. Mieleen tulee väistämättä entisen työtoverini Erkki Kurenniemen taannoinen Kohti vuotta 2048- näyttely Kiasmassa. Maierin ja Kurenniemen tarinoissa on samankaltaista se, miten arkipäiväisistä taltioiduista yksityiskohdista kasvaa elämää suurempi tarina. Jos nyt Peter von Baghia kehtaa siteerata tähän lopuksi.

JP:n kommenttiin viitaten otin itsestänikin selfien isältäni ennakkoperinnöksi saadulla Minolta AUTOCORD peiliheijastuskameralla. Sillä tuli aikoinaan paljon kuvattua, enemmänkin olisi voinut. Kamerassa on Rokkor-objektiivi 1:3.5 f = 75 mm.
Ei vaiskaan. Kamera on kyllä toimiva, mutta eihän minulla ole siihen filmiä. Rajasin kuvan kuitenkin Minoltan kunniaksi neliömuotoon ja käänsin vaakaruorassa suunnassa, ikään kuin se olisi otettu peilikuvana. Itselaukaisimella otetussa kuvassa kamera on myös suunnilleen minun napani korkeudella, ihan kuten Minoltakin on sekä kuvaajan että yleensä myös kuvattavan navan korkeudella. Siitä johtuen Maierin kuvat ovat pääsääntöisesti lievästi alaperspektiivistä. Tästä tarkemmin alla olevassa JP:n linkissä.
Huomaan käyttäneeni hieman eri laukaisuotetta kuin Vivian Maier. Niin paljon aikoinani tälläkin kameralla kuvasin, että kädet menivät vaistomaisesti käyttämäni otteen mukaisesti. Kameran laukaisin peukalolla, kun Maier kuvasta päätellen teki sen etusormella. 


Oli mulla yksi kameraan katsova selfiekin, mutta halusin laittaa sellaisen, jossa näkyy, miten kameran tähyslasia katsotaan, kun sommitellaan kuva. Menkööt tämä toinen todisteena nimimerkki Sakarille.

16 comments:

  1. On jo tullut selväksi, että olet ollut Kurenniemen kanssa samaan aikaan Heurekassa töissä. Voisitko vaihteeksi keskittyä asiaan nimien tiputtelun sijaan?

    ReplyDelete
  2. Kommentoijalta puolestaan voisi toivoa, että hän keskittyisi juuri name droppingiin. Etenkin omansa.

    ReplyDelete
  3. Saman aiheen vierestä------ http://kuvajournalismia.blogspot.fi/2014/04/vivianin-rollei.html ------sallinette linkin?
    Jore Puusa

    ReplyDelete
  4. Asialliset linkitykset menevät aina lävitse. Todettakoon JP:n linkin asiasisältöön liittyen, että Vivian Maier kyllä syntyi new Yorkissa, mutta katukuvansa hän otti Chigagossa.

    ReplyDelete
  5. Onko niin, että karhun nimeä ei uskalla kirjoittaa, vaan käytetään kiertoilmaisua, kuten nimikirjaimia?

    ReplyDelete
  6. Käytin Joren itse itsestään käyttmiä nimikirjaimia ilman sen syvällisempää syytä. Jos haluaisin pelkkiä käyntejä sivuillani, niin laittaisin jokaiseen plogaukseen jonkin Jore Puusa lainauksen. Hakusanalla Jore Puusa vetovoimaa. Google Statisticsen mukaan se on kolmanneksi yleisin hakusana, jolla minun blogiini on tultu. Heti Timo Suvannon ja Sharpei koiran jälkeen. Joku järjestys se sentään olla pitää.

    ReplyDelete
  7. Noita hyviä kuvaajia osaa arvostaa vasta sitten, kun yrittää tehdä itse samaa, tai näkee jonkun yrittävän. Vähän sama juttu kuin joku kierrättää Juicen lauluja - eipä Juice niin kaksinen veisaaja ollut, mutta sentään parempi kuin perässähiihtäjänsä.

    Maier ymmärsi mm., että selfietä otettaessa kannattaa nostaa kasvot katsomaan sitä peiliä, saa valoa nassuun.

    ReplyDelete
  8. Ylen sivuilta:

    "Jännittävä dokumenttielokuva 1900-luvun parhaaksi katuvalokuvaajaksi väitetystä salaperäisestä naisesta, joka kuoli tuntemattomana erakkona vuonna 2009 ja on nyt taidemaailman sensaatio. (Finding Vivian Maier, USA 2013)"

    Saattaisiko Ylen asiaan perehtynyt toimittaja olla luotettavampi kriitikko kuin munamies, eikun munakuvaaja Suvanto?

    ReplyDelete
  9. Jos jännittävä elokuva on sellainen, jossa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin tämä ei ollut jännittävä. Matematiikassakin väitöksen ja sen todistamisen välillä on monta mutkaa. Väittää voidaan mitä vain, toteen näyttäminen on ihan eri juttu. Paras katukuvaaja sinänsä on täysin absurdi määritelmä. Millä perusteella paras?

    Taidemaailman sensaatio kuvastaa hyvin guggenheimilaista taidekäsitystä. Taiteen arvo mitataan rahalla ja sen saavuttamalla pöhinällä. Näkemys on hyvin kaukana minun taidekäsityksestäni ja taiteen mittareista, kuten mitä ilmeisemmin myös Vivian Maierin kohdalla. Maierin omaa kommenttia emme voi enää saada, joten on vedettävä johtopäätökset elokuvan ja muun saatavilla olevan tiedon pohjalta.

    ReplyDelete
  10. Helsingin Maisteri7 April 2014 at 18:27

    Tässä tapauksessa kun en vielä ole itse nähnyt tuota dokumenttia, niin toistaiseksi luotan enemmän bloginpitäjän arvioon kuin Ylen asiaan perehtymättömän toimittajan arvioon. Ao. toimittaja on ulkomaan toimittaja, ei siis kuvatoimittaja tai edes kulttuuritoimittaja. Ja muiden nykytoimittajien tapaan, lainailee kritiikittä netistä kopioituja juttuja, esim tähän tapaan. "Jännittävä dokumenttielokuva 1900-luvun parhaaksi katuvalokuvaajaksi väitetystä salaperäisestä naisesta." Siis väitetystä...

    ReplyDelete
  11. Sanottakoon elokuvasta, että minusta se mielenkiintoinen aiheensa ja tarinansa vuoksi. Totetutus oli osin itseään toistava ja siksi välillä hieman pitkäpiimäinen. Jotenkin minulle jäi se kuva, että tekijät olivat yrittäneet pusertaa viimeisetkin mehut Maierin arvoituksesta. Ei niin, etteikö materiaalia olisi ollut, mutta kun sekä Maierin jäämistö että hänet tunteneiden haastattelut olivat niin samankaltaista keskenään.

    Taidanpa katsoa ohjelman vielä areenasta, joska tämä näkemys siitä vaikka muuttuisi. Minusta on hölmöä hakata ensivaikutulmaa kiveen. Miksi rajoittaa omaa ajatuksen vapauttaan sellaisella kahleella?

    ReplyDelete
  12. katsoin elokuvan uudestaan. Tosin nauhoituksen mahdollistamalla Paavo Väyrysen metodilla. Tärkeät kohdat tarkasti, muut pikakelaten. Vaikutelma vahvistui. Elokuva ei kestä kahta katselukertaa. Sekin on paljon verrattuna siihen, että suurin osa televisosta tulevasta ei kestä yhtäkään katselukertaa.

    ReplyDelete
  13. Oriveden hyppynarukuvassa on kyllä kuvan ulkopuolella oleva pyörittäjä. Maassa olevat narun jälketkin todistavat tämän puolesta. Jos hypättiin itse, niin silloin piti olla selin toiseen pyörittäjään nähden.

    ReplyDelete
  14. Tämä totta, sanoisi Tampereen mies. Tässä video, jossa näytetään mallia, kuinka kaksi hyppää samalla narulla, joita tosin on sitten kaksi.

    https://www.youtube.com/watch?v=oYwiwqmhac4

    ReplyDelete
  15. Jore Puusa valittaa, että Suomessa ei ole keskustelua missään valokuvausblogissa. Ei voine väittää, että ei olisi huomannut tätä blogia. Vai eikä tätä lasketa?

    ReplyDelete
  16. Tämä on poikkitieteellinen sivusto, jossa aiheet ja niiden käsittely on meille demareille tyypillistä. Katto korkealla ja seinät leveällä, jos niitä ylipäänsä on lainkaan olemassa. Valokuvausta on satunnaisesti, joten ei tätä varsinaisena valokuvausblogina voi pitää. Itse edustan valokuvauksellisesti niin kapeaa genreä, että siitä ei varmaan ole laajemman ja vilkkaamman keskustelun aiheeksi. Suunnilleen kaksistaan saataisiin varmaan Sakarin kanssa fysikaalisten valokuvien ottamisesta keskustella. Sitä paitsi Sakarilla on glamour-genrensä, jonka puitteissa hän varmaan käy mieluummin keskustelua.

    Kommentit ovat kuitenkin tervetulleita ja pyrin vastaamaan niihin. Ei niitä ole vielä niin paljon ropissut, että vastaaminen olisi käynyt rasitteeksi. Pikemminkin päinvastoin se on muuta kirjoitus- ja kuvaushommaani piristävää.

    ReplyDelete