Kun aikoinaan opiskelin valokuvausta monen moisilla
kursseilla VVI:ssä Matti J. Kalevan johdolla, niin eräs mieleeni jääneistä
tehtävistä oli kananmunan kuvaaminen valkoisella pohjalla. En enää muista,
mihin sillä oikein pyrittiin, mutta sen muistan, että sekin tehtävä sujui
minulta aika huonosti. Filmiaikana kärsivällisyyteni ei oikein tahtonut riittää
siihen pikkutarkkuuteen, jota etenkin esinekuvauksen hienosäätö vaati.
Digillä moni asia on toisin. Kun tuloksen näkee heti, niin
parametreja voi säätää lennossa. Niinpä päätin suorittaa silloin puolitiehen
jääneen munatutkielman 20 vuotta taka-ajassa. Toimeksiantokaan ei ehkä
ollut juuri tämä, mutta haitanneeko tuo mitään. Matti ja minä olemme molemmat
jo eläkeläisukkoja.
Muna valaistuna kahdella isolla tasovalolla. Minun
tapauksessa se tarkoittaa kahta kirppikseltä ostettua kirkasvalolamppua, joiden
kirkkautta voidaan säätää. Näillä suoritin aikoinaan valokuvaajan
erikoisammattitutkinnon. Valaisukalustoni oli kuulemma naurettavan ja
säälittävän rajamailla.
Kuva on kovasti yläsävyinen. Munan ääriviivat käyvät kuvasta
ilmi, sen sijaan kolmiulotteisuuden kanssa on niin ja näin. Aika tasolta munan
pinta vaikuttaa. Samoin sen pinta on tasaisen matta, ilman pinnan struktuuria
ja kiiltoja.
Kun toinen lamppu sammutetaan, mutta jätetään paikoilleen
heijastamaan toisen lampun valoa, niin varjo munan pinnassa alkaa jo hieman
muodostaa munaan kolmiulotteisuutta. Pinta näyttää vielä aika tasaiselta.
Kun heijastava pinta viedään pois, niin varjo munan pinnalla
voimistuu, samoin kolmiulotteisuuden tuntu. Pinnassakin alkaa näkyä merkkejä
siitä, että se ei olisikaan täysin sileä.
Muna tiukassa pistemäisen valolähteen sivuvalossa. Munan
pinnan tosiasiallinen rosoisuus nousee tässä valaistuksessa esille.
Pistemäisen valon lähteenä käytän halpakaupasta muutamalla
kympillä ostamaani led-lamppua. Se putosi minulta maahan, jolloin pääsin
kurkistamaan sen sisälle ja päätin samalla ottaa sen valokuvauslampuksi. Siinä on kolme pientä led-valoa: punainen, sininen ja
vihreä. Kaikkien tehoa voidaan säätää ja eri värejä yhdistellä. Kun kaikki laitetaan palamaan yhtä
aikaa, niin saadaan valkoista valoa.
Led-lamput ovat noin 5 millimetriä läpimitaltaan olevalla
alueella. Kun valaisin viedään noin ½ metrin päähän kohteesta, niin ledien kulmaläpimitta on sama kuin Auringon, 0,5 astetta. Valon varjo on yhtä terävä kuin keskipäivän pilvettömän taivaan Auringon. Jos halutaan vielä terävämpää varjoa, lamppua voi viedä kauemmaksi. Vaikka sen valoteho on aika pieni, niin pienten esineiden kuvaukseen se sopii harrastelijakäytössä oikein hyvin. Varsinkin, jos halutaan värillistä valoa.
Lähikuva ja sivuvalo paljastaa korostetusti munan pinnan
epätasaisuuden. Mittasin suurimpien nystyjen kooksi noin 0,5 millimetriä. Jos pinnan
rosoisuutta vertaa maapallon pinnan vuoristoisuuteen, niin munan pinnan rosot
vastaisivat noin 100 kilometriä korkeita vuoria. Kaikki on suhteellista,
etenkin suhteelliset asiat. Kuten pinnan sileys.
ps. Googlen blogissa jokin algoritmi pakkaa kuvia aika rankalla kädellä. Kahdessa viimeisetä edellisissä kuvissa Mr. Google näyttää seonneen aika pahasti. Täällä ja täällä voi käydä katsomassa, miltä kuvat näyttivät kameran jäljiltä.
Pieni videopläjäys värivaloilla valaistusta munasta.
Ei varsinaiseen teemaan vaan kommenttiini liittyvä kuva. Näin paljon voi kuvan tummuus vaihdella kahden painoksen välillä, vaika kuvatiedosto on sama. Alemman tummuudesta tosin reklamoitiin kirjapainoa.
22 kommenttia:
Menee aika poikkitieteelliseksi. ihmettelen, millä eväillä Suvanto on päässyt VVI:n tunnetusti tiukoista kokeista lävitse. Ei ainakaan näillä munakuvilla.
Kun -50 luvun lopulla menin äitini kanssa ruokakauppaan Turussa ja ostettiin munia, pani kauppias halutun määrän jonkilaiseen valopöytään, joka läpivalaisi munat. Kysyin miksi ja äitini selitti että näin nähtiin, onko munassa alkio sisällä. Munat eivät tulleet mistään suurkanalasta ja kukko lienee päässyt hommiin jossain vaiheessa hieman salaa. Munat maistuivat silloin hyvälle, tänään ne maistuvat silakalle. Myös tomaatit maistuivat upealle, tänään ravintoliuokselle jossa ne lasivillassa kasvavatkin.
Tein itse vastaavan munauskuvauksen noin 1974. Mutta 9x12 filkalle Sinarilla, jonka käännöt ja väännöt piti olla oikein ettei muna venynyt tai litistynyt, terävyysalueen piti olla määritetyssä paikassa, tarvittiin melkoinen jatkopalkki. MJK valisti että munan saa pystyyn laittamalla pienen keon suolaa paperille ja pystyttämällä munan siihen, meitä nauratti.
Sitten mitattiin valoa 1 asteen pistooli Asahilla koska tehtävän tarkoitus on kyetä hallitsemaan dynamiikkaa ym. Valaisu oli tarkkaa puuhaa ja kehitys vielä tarkempaa koska valmis nega mitattiin Macbethin densitometrilla. Näin saatiin piirretyksi ominaiskäyrä, jossa muistaakseni ainakin olkaosa ym. Tuota itsekehitetyn käyrää verrattiin Kodakin kirjojen esimerkkikäppyriin. Auta armias jos kehitti liian kuumassa tai liikutteli huonosti.
Kun kehitti saman tehtävän versiota kinarilla piti olla tarkka oikean liikuttelun suhteen, muuten kehite kulki perforoinnin reistä kovempaa vauhtia tms ja siinä kohtaa negalla oli jopa 0,3 tiheämpi D. Sellaisen kopiointi oli painajainen tasaisen pinnan takia.
Homma vaikeutui sietämättömäksi kun siirryttiin väriin. Muna piti valaista neutraaliksi…ei esimerkiksi siniseksi ja kaman kehitys puoliautomaattisella Eirillä käsin oli kauhua tuottavaa, jos jotain meni pieleen- piti koko hankala prosessi aloittaa alusta, muistaakseni C41 kesti silloin 45 min???? ja dian ehitys oli todella haastavaa koska kääntövalotus piti antaa täsmälleen oikean pituisena ja oikeaan aikaan.. Ei ollut helppoa munan kanssa touhuaminen 70 luvulla.
Huom..noista ajoista on kulunut kymmeniä vuosia ja jokin määrite saattaa muistua väärin mieleen.
Jore Puusa
Yllä olevasta käy ilmi yksi keskeinen syy valokuvauksen suurelle murrokselle. Valokuvaus oli aikoinaan paitsi visuaalista silmää niin myös tarkkaa kädentaidon hallintaa vaativa ammatti. Prosessi valokuvan ottamisesta huippuluokan printiksi oli pitkä ja vaivalloinen. Ylipäänsä mahdollisuus kaupallinen valokuvan tekemiseen oli vain harvoilla ja valituilla. Digikamera jo valmiin kuvan tuottajana ja internet sen välittäjänä on muuttanut kaiken.
Pienenä anekdoottina munan ja valokuvauksen välisestä yhteydestä jo varhain. Märkälevyjen aikaan levylle levitettävä gelatiini tehtiin kananmunan valkuaisesta. Kun vain tuoreet munat ovat kelvollisia tähän, niin monilla tutkimusretkikunnilla oli kanat mukana tätä varten. Eksoottisesta paikasta selfien kännykällään kotiin lähettävän voi olla vaikeaa mieltää tätä kuvallisen tiedonvälityksen muutoksen rajuutta.
Enpä taida olla ihan samaa mieltä tuosta vaatimustason muutoksesta. Silloin rainojen aikaan aika harva fotari kuitenkaan kehitteli itse niitä kuviaan, niin kuin koulutuksessa tietysti tehtiin. "Mahdollisuus kaupallinen valokuvan tekemiseen" oli aika monella ja aika helposti: rullat Eirin pussiin ja printit sitten asiakkaalle parin viikon päästä. Kaupallisen kuvaamisen standardi kirkonkylän kuvaamossa oli kuitenkin aika helpolla saavutettavissa.
Jos sitten laatuvaatimusta nostetaan ajankohdan standardien ylempään kvartaaliin, niin en nyt omalla kokemuksellani jotain filkan kehittämistä ja printin tekoa minään huippuvaativana hommana pitäisi - ihan huippua tietenkään lukuun ottamatta. Paras mahdollinen laatu on aina vaativaa.
Jos otetaan aloittelija pystymetsästä koulutukseen, niin kumman arvelisitte olevan vaativampaa: opettaa tarkoituksen edellyttämälle tasolle filminkehityskoneen käyttö, vaiko opettaa Lightroom/Photoshop -combo vastaavalle tasolle? Oma käsitykseni on, että säädöissään olevan filkankehityskoneen käyttöohje mahtuu yhdelle A4:lle ja normaalijärkinen opettelee sen 5 min kuluessa. Puuseen tai macin ääressä saattaa mennä hiukka pitempään, ennen kuin priimaa pukkaa.
Näkemystäni puoltaa sekin, että käytännössä aika moni fotari vaihtoi alaa, kuka minnekin, kun olisi pitänyt ruveta opettelemaan digijuttuja. Ne katsottiin kuitenkin vaativammiksi. Jos olisi totta, että ammattikuvan teko olisi helpompaa digiaikana, niin kaikkihan olisivat innolla jatkaneet sitä helpommaksi muuttuvaa duuniaan.
Näkökulmia on tietysti useita ja harvoissa niissä tulee koko totuus esille. Yritin esittää, että prosessi, jossa fotari teki huippuluokan näyttelytasoisen printin alusta loppuun itse, oli pitkä ja monenmoista ammatti- ja käsityötaitoa vaativa. Se ei onnistunut ihan joka pojalta eikä tytöltä. Tosin monet kuuluisatkin fotarit delegoivat juuri vedostuksen naiskopisteille. Syitä en uskalla ryhtyä edes arvaillen esittämään. Voi tulla lunta tupaan.
Kun nykyään ottaa hyvällä kameralla automaattisäädöillä jalustalta valokuvan ja printtaa sen edelleen automaattisäädöillä korkealuokkaisella väritulostimella, niin tuloksena on pääsääntöisesti teknisesti erinomainen valokuva. Terävä ja sävykäs.
Muistan, kuinka Sakarin kanssa tehtiin vertailuja perinteisin ja digitaalisen printin välillä. Sakari oli filmimies ja minä olevinani digimies. Omiani sen aikaisiani en lähde kehumaan, kun aihetta ei ole, mutta eipä ne Sakarin silloisella parhaalla kyvyllä vedokset teknisesti juuri hurraa-huutoja saa aikaisekseen. Varsinkin kun verrataan siiihen, mitä jällkeä olen häneltä nähnyt uusien mustesuihkutulosteiden jäljiltä. Tämä ei perustu pelkkiin muistikuviin. Tuolla lipastossa on iso läjä näitä kuvia varastoituina.
Vastaavasti uutiskuvan saaminen lehteen oli filmiaikaan amatöörille ylivoimaisen vaikeaa. Tästä olen kirjoittanut mm. telefotoa käsittelevässä bloggauksessa, joten siitä ei tästä sen enempää.
Lopun alan vaihdosta vielä sen verran, että osa vanhemmasta väestä tosiaan ei enää pystynyt henkisesti ja/tai taloudellisti hyppäämään digijunaan. Muutos edellytti aika kalliita investointeja reilut kymmenen vuotta sitten. Järjestelmäkamera maksoi saman kuin kalliimmanpuoleinen auto ja niiden arvot romahtivat parissa vuodessa. Suurin syy luopumiselle oli kuitenkin se, että ala ei vanhalla konseptilla ollut enää taloudellisesti mahdollista, kun se ei tahdo olla nykyään juuri millään konseptilla kannattavaa. Taloudellisti menestyvät fotarit voivat tulla ilmoittautumaan verotodistuksen kanssa. Kamerakauppiaat ja kamerakauppiaiksi ryhtyneet kodinkonekauppiaat ovat sitten ihan eri juttu.
Kysyjälle tiedoksi, että valokuvaajan ammattitutkinnon suoritin perinteisillä lastenkasvatusmetodeilla. Lahjonnalla, uhkailulla ja kiristyksellä. Tein myös jonkin verran töitä tutkinnon eteen ja ennen kaikkea otin onkeeni (en aina ihan heti) näytöissä saamani moitteet. Matti J. Kaleva voi niin halutessaan kertoa, mikä oli em. tekijöiden painoarvo tutkinnon läpäisyssä.
Valokuvaajan erikoisammattitutkinnossa keskityin sitten pelkästään työntekoon. Osoittain siksi, että Siperia oli opettanut näyttökokeissa selviytymisestä sitä sun tätä. Osittain myös siksi, että keskityin siinä omaan erikoisalaani, eli tieteis-teknis-pedagogiseen valokuvaamiseen. Tästä opiskelu- ja tutkinnonsuorittamisvaiheesta taas vastuussa oli Krister Löfroth. joten häneltä voi kysyä, miten minäkin wannabe-fotari saatoin päästä lävitse.
Toisin kuin moni minua kaikin puolin parempi tutkinnot suorittanut tai niitä oleva fotari, niin opiskelemalla valokuvausta ja suorittamalla siitä parikin tutkintoa olen saanut ammatin, joka on myös tuonut leipää pöytään. Vaihtelevalla volyymilla eikä ainoana tulonlähteenä. Siinä mielessä uskon edustani tulevaisuuden trendiä, joka tosin näkyy jo tässä ajassakin. Valokuvaaminen ei tule olemaan sen ammatin harjoittajien ainoa toimenkuva. Ei pitkittäisenä eikä poikittaisena ammattina. Monet valokuvaajat tekemään sitä toisten ammattien ohella. Mitä paremmin nämä ammatit tukevat toisiaan, sitä vahvemmilla fotaripuoli tässä yhtälössä on.
Olen käyttänyt tässä yhteydessä itseäni häpeämättömästi esimerkkinä, mutta uusille palstan lukijoille vielä kertauksena. Tuloni valokuvaajana saan siis pääasiassa fysiikan ja kemian oppikirjojen valokuvakuvittaja. Kun valokuva-alalla ei perinteisesti ole pidetty kynttilää vakan alla, niin miksi minäkin niin tekisin. Olen aika hyvä omalla hyvin suppealla erikoisalallani.
Mistäkö sen mukamas tiedän? Siitä ainoasta kriteeristä, jolla on ammatin harjoittamisen kannalta jotain merkitystä. Toimeksiantoni ovat poikineet uusia toimeksiantoja. Toki minulla itselläni on näkemys siitä, miksi näin on. Olen kustannustehokas, koska hallitsen näissä kuvissa tarvittavan fysikaalisen, pedagogisen ja valokuvauksellisen puolen. Pysyn aikatauluissa, yleensä olen etuajassa, koska toimeksiannot ovat minusta niin mielenkiintoisia, että en malta olla ryhtymättä heti hommiin toimeksiannon saatuani. Osaan antaa ehdotuksia tilaajalle, mutta ymmärrän nurisematta (en ihan aina), että kyse on heidän kirjastaan, minä olen vain alihankkija.
Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä. En siis aio avata tässä keskustelua siitä, onko tämä kehityksen kulku hyvä ja onko se oikein. Olen hyvin varma siitä, että näin on jo tapahtunut ja kehitys tähän suuntaan tulee kiihtymään. Moraalikeskustelut tämän asian tiimoilta rönsyilkööt muilla palstoilla.
Viimeinen kuva: "Valkoinen muna valkoisella alustalla". HMMM . . .
Totta on, että ainakin minä saan nykytekniikalla aikaan paljon parempia kuvia kuin entisaikaan, siis tekniseltä tasoltaan. Ja paljon helpommin. Syitähän siihen voi olla monia: olen ehkä vain oppinut jotain, toisaalta tietysti sitten voi olla niinkin, että se todella hyvälaatuisen vedoksen tekeminen märkämenetelmin vaan oli liian vaikeaa. Ja se OLI vaikeaa, kaiketi yksi syy, miksi siirryin puuhastelemaan digin kanssa silloin ensimmäisten joukossa.
Jos kuitenkin puhutaan semmoisesta lehtikuvatasoisesta kuvasta; offsetilla pehmeäpintaiselle paperille. Sanomalehti nyt ei oikein ole mitään, mutta sitten arkkipaino ja pinnoitetulle. Siihen tasoon käypäisen kuvan oppi kursseilla valtaosa porukkaa tekemään yhden päivän aikana. Tai siis kahden, filminkehitys perjantaina ja vedostus lauantaina. Ei se mitään rakettitiedettä ollut. Vaikka olisi kuinka värkännyt hienon vedoksen, niin kyllä paino sen sössi. Ja niin taitaa tehdä vieläkin - viime kesänä viimeksi kun toimitin kuvia lehteen, niin vastaanottava toimitushenkilö (taittaja ilmeisesti) oli täysin hämmästynyt väriprofiilia koskevasta kysymyksestä: "?????? .... Niiiiiin joo..... rgb on hyvä." Ei siis ollut kuulliutkaan sellaisista, eikä kait tarvinnutkaan.
Kaksi kokonaan eri asiaa siis, huippulaatuinen näyttelyvedos, ja sen laatuinen kuva, joka ei enää painettuna parane originaalin laatua nostamalla.
Aikaväli on pitkä (ensimmäinen valokuva 1826, ehkä eletään vielä 200-vuotis pirskeiden aikaan), joten näkökulma vaihtelee melkoisesti sen mukaan, missä vaiheessa tarinaa hypätään mukaan. Retkikunnan kanahäkkien vai Eirin kymppikuvien aikaan. Viimeksi mainittuja olemme varmaan oman osamme läiskineet lehden kuvitukseksi. Eihän se kuvaajan kannalta ollut sen enempää vaivaa vaativaa kuin nykyiset digikuvat.
Pointtini oli se, että hyvän seinälle laitettavan printin teko vaati filmiaikaan sellaista ammattitaitoa, että niillä on jopa rahallista arvoa tänä päivänä. Ei Adamsin vedosten hinnat ole pelkästään nimestä lähtöisin. Väitän, että monien muiden syiden ohella niiden hinnanmuodostukseen on vaikuttanut myös arvostus hänen osaamistaan kohtaan.
Toisaalta oma ammattitaitonsa on vedostaa sellainen kuva, että se käyttäytyy lehdessä parhaalla mahdollisella tavalla. Ei sekään ole kaikille itsestään selvä asia, että näyttelyprintti ja lehtiprintti ovat kaksi eri asiaa. Kuten ei sekään, että vedoksen ominaisuudet ovat oleellisesti riippuvaisia katsomispaikan valaistusolosuhteista. Varsinkin tummat sävyt käyttäytyvät ihan eri tavalla riippuen siitä, millaisessa valossa niitä katsotaan.
Kommentointi polveilee ja poukkoilee, mutta onko mitään välii? Pääpointtini on kuitenkin se, että vaikka selkeä käsityöläistaito on valokuvauksessa yhä vähäisempää, niin teknisesti huippukuvaan tarvitaan yhä monenmoista tietoa ja taitoa. Välineellisesti se vain on yhä useampien saavutettavissa.
Ylläolevasta on varmaan epähuomiossa jäänyt pois reprovaiheen merkitys. Kemioilla kehitetyn kuvan painaminen ei onnistu ilman reprokuvaamista ja rasterointia ja aikanaan tehtiin myös itse laatta. Olen aikalailla eri mieltä siitä, miten helposti painokelpoisen kuvan oppii tekemään.
On nimittäin niin, että tiettyä painoa varten pitää ajatella koko työnkulku jo kuvatessa. Juuri siksi pitää ymmärtää dynamiikkaa ja densitometriaa ja hiukan sensitometriaakin.
Painomaailmassa pahin asia on rasteripisteen tukkeutuminen tummassa päässä. Toisinsanoen kuvaajan, kopistin, reprokuvaajan ja kemigrafin toilailut saattavat ns kumuloitua, virhe kasvaa ja kasvaa, jos ei osata asiaa. Voisin kirjoittaa tästä omien kokemuksieni perusteella varsin monikymmensivuisen esityksen, mutta sillä tiedolla ei enää DTP aikana ole mitään merkitystä joten olkoon. Todettakoon kuitenkin että toisin kuin yllä väitetään, on merkittävästi vaikeampaa saada aikaan kunnon paino-originaali sanomalehtipaperille kuin kaoliinipitoiselle aikakausilehtipaperille. Sanomalehden imukyky tappaa mustan pään helposti ja kuva näyttää kamalalta ja painoväri vuotaa läiskän kohdalta läpi sivusta pilaten toisen puolen ym.ym ym kaikenalaista. Reprokuski on kuitenkin kaiken herra ja pystyi tekemään kamalstakin orkusta kunnollisen näköistä tekniikoilla, joiden nimet näkyvät Photoshopissa tänäänkin kuten USM...
Toisaalta ns. yks hailee miten vaikeaa tai helppoa se oli filmiaikana. Appiukko kun rakensi perheelleen talon, niin perustukset kaivettiin käsin lapiolla. Kuorma-auton olivat hankkineet maa-aineksen poiskuljetusta varten. Ja talossa oli kellari. Tämä tapahtui siihen filmin kulta-aikaan -60 -luvulla. Harva tuonne enää menee omakotirakennukselle ehdottamaan, että jos sitten kuitenkin kaivettaisiin käsin. On enemmän sellainen käsityön tuntu ja fiilis sitten tässä kämpässä. Nyt eletään 2010-luvun puoltaväliä ja työkalut on sen mukaan. Niin kuin markkinatkin. Ei täällä enää hevoskärryjä myymällä elä, vaikka se kivaa olisikin.
Toinen juttu on nuo vanhojen mestareiden kuvat. AA:n kuvilla on oma arvonsa, mutta se ei ole suoraan se niiden dollariarvo. Kuka uskoo, että $36 000 000 on järkevä hinta riisikupista ja etteikö sellaista saataisi tänään aikaiseksi vaikka tuossa Arabian tehtailla? Vanhoissa (kultti)esineissä on määrätyn iän jälkeen aina sitä ikä- ja kulttilisää. Sama koskee myös valokuvia.
Taide-esineet sijoituskohteina on minusta vastenmielistä ja jotenkin täysiin taiteen perusidean vastaista. Ainakin, jos taiteen oletetaan olevan jotain sellaista, miten se Wikipediassa määritellään: "Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline."
Tästä pääsen ei niinkään pitkää aasinsiltaa pitkin suosikkiteemaani, eli Guggenheimin taidemuseon Suomeen tulon vastustamiseen. Yksi Guggenheimia puoltavia argumentteja on, että Guggiksen myötä Suomeen saataisiin sellaista maailmanluokan taidetta, johon meillä ei muuten olisi varaa. Siis taidetta, joka on jo muuttunut spekulaation kohteeksi.
Tietenkin on ihmisiä, joden mielestä olisi messevää patsastella Etelärannassa Damian Hirstin täytetyn hain ympärillä ja ihastella suureen ääneen teoksen syvällisyyttä. Täytyyhän sen olla suurta taidetta, kun se kerran maksaa 8 miljoonaa puntaa.
Palsta on näköjään saanut uuden vakiokommentaattorin?
Palstalla on enempi vähempi vakinaisia nimellään kirjoittavia ja sitten anonyymeja sekä nimimerkillä kirjoittavia. Asialliset tekstit pääsevät lävitse ilman muuta kirjoittajasa riippumatta, haistattelujen ja muiden navan alle nimettöminä tulevien kanssa olen pitänyt pientä moderointia. Ei niitä niin paljoa tule. Metsä yleensä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Siksi olen pyrkinyt siistimään myös omia kommenttejani.
Uuden Suomen legendaarisen toimituspäällikön Uuno Hirvosen (kirjailija Simo Penttilän) yksi monista ohjeista toimittajille kuului. Jos sinulla on lauseessa kaksi adjektiivia peräkkäin, pyyhi ne molemmat pois. Tätä voisi soveltaa tekstiin yleensäkin. Jos sinulla on kaksi ajatusta samassa jutussa, niin jätä ne molemmat pois.
Yritin tunkea samaa kokonaisuuteen hyvän printin tekemisen vaikeuden ja kuvan painettavaksi toimittamisen vaikeuden ja kuinka ne ovat ajan saatossa muuttuneet. Eihän siitä mitään tullut, kummankaan ajatuksen selkeydestä. Muuttujia on aivan liian paljon.
Saatan palata tähän valokuvauksen tekniikan historialliseen teemaan vielä joskus, vaikka se sitä kuuluisaa ydinosaamisalaani olekaan. Käsittely ja näkemys voi olla hyvinkin poikkitieteellistä. Jutun loppuun kuitenkin vielä esimerkki Sakarin ja minun muinaisesta valokuvauskirjasta. Näin paljon voi samasta tiedostosta painettu kuva erota toisistaan. Ensimmäisessä painoksessa tumma pää oli tosiaan mennyt tukkoon ja kun reklamoin siitä, niin tulos on ylempänä olevan toisen painoksen mukainen.
Todettakoon muuten, että Digikuvan osto, myynti ja käyttö ei ollut ainut lyttyyn haukuttu kirjamme. Myös oheinen opus Henkilökuvaus digikameralla teilattiin julkaisijalehdessä. Teilaajan nimeä en viitsi mainita, mutta todettakoon hänen päättäneen pitkän ja synkän arvionsa sanoihin: "Ammattilaiselle tällä kirjalla ei ole mitään annettavaa". Tosin sen olisi saanut selville jo takakannen tekstistä, joka alkaa: "Tässä valokuvauksen harrastajille suunnatussa kirjassa …"
Tuntuu olevan aika happamia pihlajanmarjoja nämä arvostelut poikkitieteilijälle?
Kyllä me Sakarin kanssa ollaan myönteisiäkin arvioita. Varsinkin silloin, kun olemme ymmärtäneet pysyä lestissämme, eli kirjoittaa populaarifysiikasta. Ennen oli arvostelupalvelu, joka toimitti kustantajille lehdissä olleet arviot. Minullakin on niitä iso pino tallessa. Kehut kannattaa säästää elämän sadepäivien varalle.
On mukava lukea ihmisten asiallisia näkemyksiä ja muisteloita. Peukkuja (voi hirvitys mikä sana) kommentaattoreille.
Parille voisi suositella sitä peukkua pe...... No.
Ylläoleva on varmasti totta. Kuvan tekijä ei kai kuitenkaan voi muuten auttaa sitä reprokuskia tumman pään hallinnassa kuin jättämällä mustan pois, t.s. tekemällä hiukan haalean printin ilman maksimimustumaa. Sellainen taas tahtoo aloittelijalta syntyä yrittämättäkin.
Osaava repro pystyi korjaamaan aika paljon kuvien teknisiä puutteita, siis siihen maailman aikaan, kun rasteroinnit tehtiin filmille.
Kuka se toinen on ;-)
Lähetä kommentti