Saturday, 12 April 2014

Timon mietteitä



 Opettajani, kollegani, ystäväni ja mitä vielä Matti J. Kaleva kirjoitti yllytyksestäni Matin mietteissä valkoisen munan kuvaamisesta valkoisella alustalla. Tai oikeastaan kirjoitti lähinnä monesta muusta, munateema oli vain viitekehys.

Sikäli kun ymmärsin, niin Matin tämän kirjoituksen perussanoma oli se, että mestariksi pääsystä alalla kuin alalla on turha edes haaveilla, ellei hallitse suvereenisti alan työvälineitä. Valokuvauksessa se tarkoittaa kameran, kuvattavan kohteen ja valaistuksen hallintaa. Konditionaali siksi, että Matin polveilevaa tekstiä lukiessa saattaa punainen lanka jossain vaiheessa olla lukijalla hieman hukassa. Minä olen siihen niin tottunut, että en helposta hätkähdä, koska tiedän sen putkahtavan jossain vaiheessa taas näkyviin. Ihan kuin köyden punosta avattaessa.

Tästä tuskin on kovin suurta erimielisyyttä. Haitarin lahjaksi saaneen entisen miehen tuskalle: "Sävelet soi sielussa, mutta kun ei saa pelistä ulos" naureskellaan hyväntahtoisesti. Ei tietenkään saa, kun ei osaa soittaa. Tämä pätee kaikkeen osaamiseen, vaikka hyvän kameran käteensä saanut saattaakin elää hetken (toivottavasti lyhyen, jotkut koko elämän mittaisen) siinä harhassa, että kalliilla kameralla tulee automaattisesti mestarikuvia.

Matti kirjoitta blogissaan: "Siis sellaisen kuvaajan toteuttamana, joka hallitsee välineensä sillä kelloseppämäisellä tarkkuudella, joka on tarpeen juuri tässä toimeksiannossa. Ja tilannekohtaisesti koko ammatillisen loppuelämänkin. Ellei niitä tässä opi ja sitten osaa, tilanne on ihan sama kuin konserttipianistilta puuttuisi  esityksessään flyygelistään kaikki korkeiden sävelien koskettimet."

Tässä allegoriassa rohkenen olla eri mieltä. Eiköhän kyse ole loppujen lopuksi siitä ja vain siitä, että jos ei osaa soittaa, niin on ihan sama, kuinka monta sävelkertaa flyygelistä löytyy. Ei siitä soitosta silloin mitään tule.

Jokainen näkökulma on kuitenkin vain sen näkijän oma totuus. Se ei koskaan ole koko totuus, vaikka toisenlaisiakin äänenpainoja varsinkin valokuvakeskusteluissa näkee. Alustan hieman toista näkökulmaa tämän munaprosessin myötä mieleen palautuneella muistikuvalla.

Toimittelin noin kymmenen vuotta silloisen Valokuvaajain liiton lehteä Fotoa. Johonkin juttuun piti käydä ottamassa panoraamakuvaa fotoliikkeestä. Kävin sen pakeilta Munkkiniemessä eräässä liikkeessä, jonka omistaja oli auliisti luvannut liikkeensä kuvattavaksi. Kun liikettä vähän puunattiin kuvauskuntoon, niin kurkkasin takahuoneessa olevaan studioon. Siellä oli nuori ja erityisen nätti tyttö, ja hänellä koko valaistuskalusto sekä varmasti puolet kamerakalustosta esilleotettuna. Keskellä isoa pöytää oli valkoinen muna valkoisen pahvin päällä. Tyttö oli enemmän kuin epätoivoisen oloinen.

Arvasin heti, mistä oli kysymys. Tyttö oli ollut fotoliikkeessä muutaman vuoden töissä toimenkuvanaan lähinnä passikuvien otto ja filmirullien pakkaaminen Eirin kuvapusseihin. Nyt hän oli päättänyt lähteä opiskelemaan VVI:hin valokuvatutkintoa ns. ammatissa jo olevien linjalle vai mikä sen nimi oli.

Kotitehtäväksi oli tullut Matin blogissa olleiden speksien kera kuvata valkoinen muna valkoisella alustalla. Tyttö oli aivan huuli pyöreänä, mitä hänen oikein pitäisi tehdä. Kysyi minultakin apua, kun kuulemma olin ollut  VVI:n näyttökokeissa (huonolla menestyksellä, mutta en toki sitä hänelle kertonut). Speksiä ei vain ollut mukana ja tuskin muutenkaan olisin osannut olla sen kummemmin avuksi. Onhan tämän tehtävän kuulemma osannut suorittaa "oikein" vain yksi henkilö ja hänkin vuosien ja kovan työn tuoman kokemuksen turvin.

Parin vuoden kuluttua näin saman tytön myyvän jäätelöä kioskista Hietaniemen uimarannalla. Tunnistin hänet heti ja jopa hän muisti minut. Kyselin valokuvaopintojen edistymistä. Hän kertoi tajunneensa, että koko valokuva-ala ei itse asiassa ollut häntä koskaan ihan oikeasti kiinnostunut. Oli vain sattuman kauppaa eksynyt fotoliikkeeseen töihin eikä ollut osannut lähteä poiskaan. Valkoisen munan kuvaaminen valkoisella pohjalla oli ikään kuin avannut hänen silmänsä. Hän olikin lähtenyt opiskelemaan luokanopettajaksi ja oli nyt Hietsussa kesätöissä.

Näin ollen valkoinen muna valkoisella pohjalla oli pelastanut hänet monelta itkulta ja hammasten kiristykseltä, joita tulevaisuus olisi vääjäämättä tuonut tullessaan. Niin opiskelussa ja etenkin valokuvaajan työssä, jos sitä olisi edes sattunut saamaan. Itse asiassa tapasin hänet viime syksynä hyvin tyytyväisen oloisena opettajana eräässä vantaalaisessa koulussa, jossa kävin fysiikan opetuksen matkasaarnaajana kertomassa ja näyttämässä viimeisimpiä pedagogisia villityksiä. Hän totesi minulle, että minä se vain kuvaan, kun dokumentoin kaverini vetämää demonstraatiotuokiota. Mitäpä siihen saattoi muuta sanoa kuin, että niinpä juuri edelleen teen.

Mestaripianisteja tulee harvoista. Ei lähestulkoon kaikista, jotka uhraavat koko elämänsä pianon soiton harjoittelulle. Sama pätee valokuvaajiin. Vaikka minulla ei ole mitenkään Matin perspektiiviä alalle, niin olen sen verran vuosien varrella kuitenkin nähnyt, että kova työnteko on välttämätön, mutta ei läheskään riittävä ehto valokuvauksen mestariksi pääsemiseksi. Huipulla on ahdasta, oli ala mikä tahansa.

Munan kuvaaminen valkoisella pohjalla (metafora, jos joku ei tajua) on yhtä välttämätöntä mestarivalokuvaajaksi tulemiseksi kuin skaalojen väsymätön harjoitteleminen muusikolle. Vastaavasti molemmat saattavat olla juuri se oikea signaali niille, joilla ei ole riittävästi kykyjä ja haluja ponnistella näillä aloilla. Muitakin elämänuria on. Pelkkää positiivista siis toistaiseksi sanottavaa munankuvaustehtävästä.

Mikään ala ei koostu pelkistä mestareista, alansa huipuista. Mestareita ja esikuvia tarvitaan, heille on paikkansa, niitä vain ei ole määräänsä enempää. Suurin osa minkä tahansa alan ammattilaisista on keskinkertaisuuksia, rivimiehiä tai sarjajyriä jääkiekon termein kuvailtuina. Näiden ihmisten tolkullinen, heidän omien taitojensa ja tietojensa puutteet näyttävä, mutta myös nämä jossain määrin hyväksyvä koulutus on sittenkin se suuren luokan pedagoginen haaste. Keskiluokka pitää yhteiskuntaa pystyssä. Se mahdollistaa huiput ja pitää hengissä ne, joiden omat voimat eivät syystä tai toisesta riitä.

Tällä koulutuksen armollisuudella en suinkaan tarkoita sitä, että se pitäisi mukavuuslippulaivalla seilaamista. Se olisi suuri karhunpalvelus opiskelijoita kohtaan. Ollessani 1½ kautta kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnassa pääsin seuraamaan sekä valokuvauksen ammattitutkintoon tähtäävää opetusta että erityisesti näyttökokeiden tuloksia. Molemmat olivat ammatillisella mittarilla yleensä täysin ala-arvoisia. Luulot kyllä olivat suuret kateederin molemmilla puolilla. 

Minusta tuhannen euron (niin paljon maksaa valokuvakurssi Kälviällä) kysymys ei ole se, miten saataisiin alan huiput esille ja täysin lahjattomat sekä muuten kelvottomat valokuvaajat karsittua. Siihen on koeteltu ja toimiva metodi. Valkoinen muna valkoisella pohjalla. Ongelma on se, että miten saadaan koulutettua nekin alalle ihan kelvolliset pelimanni- tai rivimuusikkotason kuvaajat, joille valkoinen muna valkoisella pohjalla on masennukseen asti johtavaa liian suuri  haaste, mutta joita toisaalta ei saisi päästää karun työelämän todellisuuden raadeltaviksi siinä uskossa, että valokuvauksessa pätee aakkosjärjestys. Menestys tulee ennen Työtä. 

8 comments:

  1. Mestarikuvaaja on näköjään saanut vaijerin kasvamaan päälaelle. Ihan ammattimainen suoritus?

    ReplyDelete
    Replies
    1. Purjeveneessä tuppaa joku vanttivaijeri tai köysi olemaan aina "väärässä paikassa" somittelun kannalta. Toisaalta ne kuuluvat niin olennaisena osana veneen varsutukseen, että en osaa tätä nyt hirveänä virheenäkään pitää.

      Tässä kuvassa perusideani oli saada Matti ja molemmat Näsijärvelle näkyvät tunnetut tornit samaa kuvaan. Siinä onnistuin. Pienikennoisen kameran hyvät ja huonot puolet ovat tässä näkyvissä. Lyhyellä polttovälillä tältä etäisyydelta kohdetta kuvattaessa kuva on käytännössä syväterävä äärettömyyteen asti. Jos taustaan haluaa syväepäterävyyttä, niin se on melkein pakko tehdä kuvankäsittelyn keinoin.

      Delete
  2. Taisi olla tämänkin tarinan yksi sivujuoni se ennestää jo perin tuttu: jos ei osaa tehdä, niin sitten kannattaa ryhtyä opettajaksi. :)

    ReplyDelete
  3. Opettajiakin on niin moneen lähtöön. Kuten Sakarikin hyvin tietää ja muistaa (Allakan mainoslause vuosien takaa) Vantaan aikuisopiston ammattikuvaajien koulustusprojektista diletanttiopettajien voimin. Ei siitä projekstista juuri voinut rintaansa röyhistää. Toisin kuin varsinaisesta leipätyöstämme, jossa teimme ylioppilaita sellaisista oppilaista, jotka olivat monien mielestä täysin toivottomia tapauksia. Vaikka usein mielellään muistelee tähtioppilaitaan, niin näiden maan hiljaisten eteenpäin potkiminen se hatun noston arvoinen suoritus ainakin omalla opettajaurallani on ollut.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Alimpina tässä hierarkiassa ovat opettajien opettajat.

      Delete
    2. Näin alas edes emme me Sakarin kanssa ole kovin montaa kertaa vajonneet. Tosin työskentelen tällä hetkellä keikkaluonteisesti Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksella - onneksi vain tilapaisen tutkimusapulaisen pestillä.

      Delete
  4. Kannattaisiko kiinnittää vähän huomiota tekstin oikeakielisyyteen? Esimerkiksi suomen kielessä verbit eivät yleensä ole lauseen viimeiset sanat - eivät edes sivulauseessa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Pitkän saksan lukija. Sanajärjestys tarttuu kuin arjalainen aate.

      Delete