Vanhanaikainen ylämummoon

Kuva YLE kuten muutkin veivikuvat.

Suomen saavuttama jääkiekon maailmanmestaruus muistetaan ainakin kahdesta asiasta. Joidenkin joukkueen jäsenten turnauskestävyyden pettämisestä Kauppatorin voitonjuhlissa ja Mikael Granlundin 1-0 ilmaveivistä Venäjän verkkoon välieräottelussa. Uskoisin jälkimmäisen säilyvän kansakunnan muistissa pidempään. Ainakin se ansaitsisi sen.

Miten ilmaveivi tehdään? Millaiset fysiikan lait ovat tämän taikatempun takana? Mekaniikan lainalaisuuksia kun edes Mikke Grandund ei pysty ohittamaan, vaikka muuten aika ihmemies onkin.

Ilmaveivin fysikaalinen historia johtaa niinkin kauas kuin vuoteen 1927. Silloin nimittäin Ottawa Senatorsin pelaaja Cy Denneny sai mielestään hyvän idean. Hän taivutti mailansa fanerilavan kuuman veden avulla kaarevaksi. Laukaukset tällaisella mailalla olivat hyvin arvaamattomia ja yllättivät usein suunnallaan maalivahdin - aika usein myös laukaisijan itsensäkin.

Suomessakin HIFK:ssa pelannut kanadalainen Carl Brewer luotti vielä 1960 Squaw Valleyn olympialaissa suoralapaiseen mailaan. Ehkä ei olisi kannattanut, sillä Kanada oli kisoissa vasta toinen USA:n jälkeen. Tämän hetkinen hallitseva maailmanmestari Suomi pelasi kisat loppuun häpeällisessä "Tyynen Meren sarjassa" Japanin ja Australian kanssa.


Viimeksi mainittu ominaisuus lienee keskeisin syy, että käyrälapainen maila eli banana blade, kuten sitä Kanadassa kutsuttiin, ei lyönyt itseään lävitse kuin vasta 1960-luvulla. Silloin nimittäin sen ajan suurimmat NHL-tähdet, Chigago Black Hawks joukkueen Stan Mikita ja Bobby Hull opettelivat käyrälapaisen mailan käytön ja alkoivat suorastaan tehtailla niillä maaleja.

 Bobby Hull lopetti pitkän uransa NHL:n kilpailevassa sarjassa WHA:ssa, jossa hän pelasi Winnipeg Jets joukkueessa yhdessä mm. Veli-Pekka Ketolan ja Hexi Riihirannan kanssa. Suurin mitattu nopeus Hullin kuuluisalle lyöntilaukauselle on 190,4 km/h. Tämän artikkelin kirjoittajalla oli onni nähdä Hull pelaamassa vuonna 1976 Moskovan Izvestia-turnauksessa, missä Winnipeg Jets edusti Kanadaa.

1960-luvun alkuvuosina käytetyt käyrälapaiset mailat olivat niin voimakkaan kaarevia, että ne muistuttivat lähinnä linkoja. Maalivahdit, jotka siihen aikaan pelasivat ilman kasvosuojaa ja kypärää, alkoivat olla hengenvaarassa mailalla ammuttujen kiekkojen nopeuden ja arvaamattoman suunnan vuoksi. Ei ollut mikään ihme, että mailojen kaarevuudelle asetettiin jo vuonna 1967 rajat. Mailan lapa ei saa olla enempää kuin 3⁄4 tuumaa kaareutuva.


Pelatessani itse nuorena jääkiekkoa Oriveden Ponnistuksen kunniakkaassa joukkueessa ostin ensimmäisen käyrälapaisen mailani syksyllä 1966 (seura antoi pelaajilleen vain halvempia suoralapaisia mailoja), ja siitä eteenpäin voitinkin seuran sisäisen maalikuninkuuden aina pelaajaurani loppuun asti - joka tosin tapahtui jo vuoden 1969 kevällä.

Käyrän lavan hyviin puoliin kuuluu se, että kämmenpuolelta laukaukset lähtevät kovaa, koska kiekoo pysyy laukauksen aikana pitempään lavassa kiinni. Laukaisun voiman vaikutusaika on pidempi, jolloin kiekon saama liikemäärä on suurempi. Vastaavasti rystyltä eli lusikkapuolelta laukaistaessa kiekkoon on vaikeampi saada sen paremmin voimaa kuin tarkkaa suuntaakaan. Esimerkiksi ns. vanhanaikaisen teko eli kiekon kiepauttaminen maalin takaa rystyltä maaliin on käyrälapaisella mailalla vaikeampaa kuin suoralapaisella. Omassa nuoruuden ajan joukkueessani oli yksi ambidekstri eli molempikätinen pelaaja. Hän saattoi vaihtaa käsien paikkaa mailassa kesken kaiken ja yllätti monesti maalivahdin vanhanaikaisella hänen käsiensä ollessa mailassa "väärinpäin".

Mikael Granlund on leftin pelaaja (kuten suuri osa pelaajista). Se tarkoittaa sitä, että hän pelaa vasen käsi alhaalla. Leftin pelaajalle oikean laitahyökkääjän paikka on luontevampi kuin vasemman laitahyökkääjän. Mailan ollessa hänen vasemmalla puolellaan hän pystyy ampumaan oikeassa laidassa pelatessaan keskemmältä ja sen lisäksi suoraan vasemmalta tulevista syötöistä. Maalin taakse hän tulee useimmin oikealta kuin vasemmalta. Tällä on oleellinen merkitys ilmaveivin onnistumisen suhteen.

Tarkastellaan nyt vaihe vaiheelta, miten Miken ilmaveivi tehtiin ja miten mailan lavan kaarevuudella ja Miken kätisyydellä oli merkitystä tempun onnistumiseen. Valitettavasti saatavilla ei ole yhtään kuvasarjaa suoraan ylhäältä. Niistä nimittäin kävisi ilmaveivin mekaniikka parhaisten selville. Siksi on tyytyminen tähän YLE:n sivuilta löytyvään kuvasarjaan.

Ensinnäkin kiekko pitää saada lappeelleen mailan päälle. Siinä voi käyttää monia tekniikoita. Jos kiekko ei pompi luonnostaan (kuten se usein tekee varsinkin erien lopussa jään ollessa jo epätasaista), niin sitä voidaan napauttaa kevyesti päältä tai yksinkertaisesti työntää lapa kiekon alle.

 Vaihe 1. Lapa kiekon alle.

Kun maila nostetaan ilmaan siten, että kiekko on siinä lappeellaan, kiekkoa on helppo ohjailla mailalla. Kiekolla kun on nopeutta menosuuntaansa, niin hitauden lain mukaan se pyrkii säilyttämään suuntansa ja nopeutensa. Kun kiekkoa työnnetään koko ajan hieman mailalla, niin kiekon ja mailan lavan välinen kitka estää kiekkoa putoamasta. Kiekon suunta ei juurikaan muutu niin kauan kun mailan lapa on kiekon takana. Näin pitkälle selvittäisiin hyvin vaikka pelaaja olisi rightin pelaaja ja lapa olisi suora.

 Vaihe 2. Kiekko lähtee mailan mukana lentoon. Lappeellaan lavassa kitkan avulla kiinni oleva kiekko vaatii vain vähän voimaa ohjailuun.

Ratkaiseva käänne tapahtuu YLE:n kuvasarjan kuvassa 6. Se jää valitettavasti maalivahdin selän taakse. Mikke kääntää mailansa lavan ylösalaisin ja vie sen samalla kiekon etupuolelle.

 Vaihe 3. Hyvä taikuri piilottaa tempun ratkaisevan vaiheen.

Nyt koko ajan eteenpäin pyrkivä kiekko painautuu mailan lapaa vasten, jolloin mailan ja lavan välinen kitka kasvaa. Se vain lisääntyy Miken vetäessä mailaan taaksepäin ja kiekko pysyy kitkan ja lavan kaarevuuden ansiosta kuin liimattuna lavassa.

Vaihe 4. Kiekon pyrkiessä vielä eteenpäin ja mailan ollessa jo menossa taaksepäin saadaan kiekon ja mailan lavan välille riittävän suuri kitka, mikä mahdollistaa sen, että kiekko pysyy ilmaveivin ratkaisevat hetket lavassa sen tehdessä kaarevan liikkeen eikä singahda siitä ennen aikojaan.

Voimakas heilautus mailan lavalla kaaressa taaksepäin ja hellittäminen oikeassa kohdassa saavat kiekon lentämään taaksepäin juuri oikeaan suuntaan. Mertaranta voi alkaa hehkuttaa.

Oikea käsi alempana pelaava olisi joutunut tässä tekemään kiekolle paljon pidemmän kaaren. Kiekko ei pysyisi kitkan vaikutuksesta millään niin rajussa ympyräliikkeessä lavassa, vaan lähtisi omille teilleen kuin vesi pyykkikoneen lingosta paljon ennen oikeaa suntaan kohti maalia. Siksi vanhanaikainen (vai olisiko se sittenkin uudenaikainen) ylämummoon onnistuu leftin pelaajalta vain vasempaan ylämummoon ja rightin pelaajalta oikeaan.

Tämä kuvapari havainnollistaa tilannetta kätisyyden suhteen. Ylempi on videosta siepattu kuva ja alempi siihen tehty kuvamanipulaatio, jossa Mikke Granlund on käännetty rightin pelaajaksi. Rightin pelaajan joutuu pitämään mailan lapaa koko ajan kiekon takana ja lisäksi hänen veivinsä kaari on väistämättä suurempi. Kiekon pitäisi olla ihan oikeasti liimattu lapaan, jotta se ei irtoaisi ennen aikojaan ja silloin siis myös maila pitäisi työntää kiekon kanssa maaliin. Mitähän sääntökirja sanoo siitä, jos mailan lapaan on vaihtoaitiossa laitettu Kissalan poikien liimaa. Sehän tunnetusti tarttuu hetkessä ja pitää.

Heurekan Klassikoissa tätä lähinnä oleva vimpain on Suorana kurviin.

Sitä voidaan pitää  mallina ilmaveiviä tekevästä jääkiekkoilijasta (tosin aika yksinkertaistettuna, sillä todellinen ilmaveivi on paljon monimutkaisempi liike). Kiekkoilija on pystytanko, joka pyörähtää ja tässä kiinni oleva tanko markkeeraa tietysti mailaa. Ympyräliikkeessä kappaleeseen radallaan pitävä keskeisvoima on suuruudeltaan.

Voima on siis massan, pyörimisnopeuden ja pyörimissäteen tulo. Joten mitä painavampi kappale ja suurempi on pyörimissäde, sitä suurempi voima vaaditaan pitämään kappale ympyräradalla. Tässä se tarkoittaa sitä, että kiekko on vaikeampi pitää lavassa, jos maila tekee suuremman kaaren.

Jos kiekkoilija olisi niin kankea, että hän tekisi ilmaveivin vartaloon nähden liikkumattomin käsin maila vinossa, niin homma tulisi entistä vaikeammaksi "vääränkätiselle". Silloin veivi käyttäytyisi hyvin samalla tapaa kuin Heurekan kohde. Mailan lavan pyörimissäde kasvaisi hyperbolisesti kuvan läpimenoaukon esittämällä tavalla. Nyt uskaltaisin jo väittää, että tällä tekniikalla ei ilmaveivi onnistuisi "vääränkätiseltä" puolelta. Ainakin haluaisin nähdä jonkin tekevän sen näin.

Lehdissä näki pelin jälkeen kommentteja, joissa ihasteltiin Granlundin taitoa kumota keskipakovoima. Sanottakoon jälleen kerran, että keskipakovoimalla ja joulupukilla on yhteistä se, että kumpaakaan ei ole oikeasti olemassa. Mikael Granlundin taito, kitka ja lavan käyryys muodostivat yhdistelmän, jolla saatiin riittävä keskeisvoima pitämään kiekko riittävän pitkään ympyräradalla ennen sen sinkoutumista radan tangentin suuntaisesti juuri sinne minne pitikin, Konstantin Barulinin selän taakse.