Nyrkin ja hellan välissä

Kuvan lähde

Tästä saattaa tulla pataan, mutta kirjoitetaan kuitenkin. Varsinkin kun olin juuri opiskelemassa Suomen tiedetoimittajien liiton järjestämällä kurssilla tiedeviestintää.

EU:n perusoikeusvirasto on julkistanut tutkimuksen, jossa selvitettiin naisiin ja tyttöihin kohdistunutta väkivaltaa eri Euroopan maissa. Tutkimusta ja lähinnä sen tuloksia referoitiin useissa medioissa. Tiina-Rakel Liekki kirjoitti siitä YLE:n uutisille mm. seuraavaa.

"EU:n tutkimus on maailmanlaajuisesti laajin naisiin ja tyttöihin kohdistuvaa väkivaltaa kartoittava tutkimus. Siihen haastateltiin yhteensä 42 000 naista. Haastatteluissa kartoitettiin laajasti erilaisia väkivallan muotoja.

Viimeisen vuoden aikana tutkimukseen haastatelluista suomalaisnaisista jopa 10 prosenttia oli kokenut väkivaltaa. Tutkituista 28 EU-maasta Suomea enemmän väkivaltaa esiintyy vain Tanskassa.

– Luvut ovat järkyttäviä. Naisiin kohdistuva väkivalta on vakava ihmisoikeusloukkaus, jonka yleisyys on ollut pitkään tiedossa. Tutkimus vahvistaa, että Suomi on naisille Euroopan väkivaltaisimpia maita, sanoo Ihmisoikeusliiton tutkimuspäällikkö Milla Aaltonen tiedotteessa."

Myös oikeusministeriö julkaisi oman tiedotteensa.

"- Kaikki tutkimukset osoittavat, että naisiin kohdistuva väkivalta Suomessa on aivan liian yleistä. Selkeä tavoitteemme pitää olla väkivallan vähentäminen niin, että tulevaisuudessa olemme niiden EU-maitten joukossa jossa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa esiintyy vähemmän, sanoo oikeusministeri Anna-Maja Henriksson."

Tämä saattaa tuntua saivartelulta, mutta minusta oikeusministerillä on tässä vähän puurot ja vellit sekaisin. Tutkimuksen tulokset ja siitä vedettävät yhteiskunnalliset johtopäätökset. Kun nämä koplataan yhteen, niin lukijalle tulee helposti tunne, että kyseessä on jotain tiettyä agendaa varten tilattu tutkimus. Mikä ei sinänsä olisi kovin harvinaista tässä maailmassa.

Kun tutkimuksesta tiedottaminen on kovin tendenssinomaista, niin sillä annetaan tietyllä tavalla aseet vastustajien käsiin. Tässä tapauksessa lähinnä niiden, joiden mielestä naisiin ja lapsiin kohdistuva väkivalta ei ole merkittävä ongelma tai tilanne Suomessa ei ole lainkaan niin huono muihin maihin verrattuna kuin annetaan ymmärtää.

Eräässä juutalaisen koomikon Sacha Baron Cohenin tekemässä Borat-filmin kohtauksessa Borat joutui Kazakstanin sensuuriviranomaisten kouriin tekemänsä videon juutalaisvastaisuuden vuoksi. Video läpäisi sensuuurin vasta sitten, kun juutalaisvastaisuutta oli lisätty merkittävästi. 

Muutoksen toivottavattavasta suunnasta tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä, mutta siitä huolimatta voisi kysyä, mikä olisi sopiva määrä ja laatu naisiin ja tyttöhin kohdistuvassa väkivallassa? Tuskin tässä mitään sellaisia määrällisiä ja laadullisia tavoitteita voidaan asettaa kuin vaikka olympialaisten eri väristen mitalien ja pistesijojen suhteen.

Täysin väkivallattomasta yhteiskunnasta haaveilu menee pahasti utopian puolelle. Jonkinlaiseen tolkulliseen määrään voisi kuitenkin kuvitella päästävän erilaisilla valistuksellisilla ja kriminaalipoliittisilla keinoilla. Mitä ne luvut olisivat, siitä minulla ei ole esittää mitään muuta kuin toivomusta merkittävästi nykyisistä pienemmistä. Oikeiden keinojen suhteen olen yhtä avuton kuin kaikki muutkin. "Tarvitaan asennemuutosta" menee hurskaiden toiveiden jo ennestään ääriään myöten täynnä olevaan lokeroon. 

Siksi minusta nimenomaan tiedetoimittajien velvollisuus olisi avata tätäkin tutkimusta vähän syvällisemmin. Nyt ilmaan roikkumaan jääviä kysymyksiä on turhan paljon. Koko tutkimuksen uskottavuus kärsii niiden lukijoiden kohdalla, jotka eivät jaa jo etukäteen tutkimuksesta vedettyjä johtopäätöksiä. Suomi on naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan keihäänkärki Euroopassa. Tai ainakin heti "kunniakkaalla toisella sijalla" iloisten tanskalaisten, jalkapallokatsomoistakin tunnettujen roliganien jälkeen.

Pikaisen lukemisen perusteella minulle selvisi, että tutkimus oli tehty haastattelutekniikalla. Haastattelut olivat tapahtuneet sekä kasvokkain että puhelimitse. Tilastoiduista luvuista pisti silmään, että tilastoon satunnaisotoksella valikoiduista haastateltavista oli saatu haastateltua aika pieni osa. Esimerkiksi Suomessa vähän alle 40 %, eli noin 1 500 kaiken kaikkiaan 4 000:sta. Miten vääristävästi tämä mahtoi vaikuttaa tulokseen?

Muita kysymyksiä, joihin olisin halunnut vastauksia, ennen kuin muodostan oman kantani tutkimuksen tuloksiin olivat mm. seuraavat.

Miten kulttuurierot oli otettu huomioon? Olen itse ollut parissakin EU-projektissa. Käsitykset tilastoinnista ja siinä käytetyistä tekniikoista eivät ole suinkaan yhteneväiset eri Euroopan maissa.

Miten väkivallan aste oli porrastettu vai oliko lainkaan? Läimäytyksellä ja pilliruokintaan johtavalla hakkaamisella on jonkinmoinen aste-ero.

Miten väkivalta oli jakautunut iän suhteen? Entä vaikka kaupunki- ja maaseutuympäristön suhteen?

Miten väkivaltakertojen määrä oli jakautunut? Kuinka paljon oli jatkuvaa systemaattista väkivaltaa ja kuinka paljon yksittäisiä satunnaisia kertoja?

Miten naisiin kohdistuvan väkivallan määrä on suhteessa miehiin kohdistuvaan väkivaltaan?

Onko tutkimuksessa tilastoitu myös naisten naisiin ja tyttöihin kohdistamaa väkivaltaa? Jos on, niin onko se eritelty tuloksissa?

Ylipäänsä haastatteluissa tehdyt kysymykset olisi hyvä tietää. On tietysti mahdotonta päätellä, kuinka johdattelevia tai tarkoituksenhakuisia haastattelut ovat olleet.

En ota tässä kantaa tutkimukseen, koska en ole perehtynyt siihen kuin pintapuolisesti. Aihe on minusta tärkeä ja se vaatisi sellaisen tutkimuksen taustoja valottavan tiedottamisen, jonka pohjalta voisi lähteä muunkinlaista keskustelua kuin ylimalkaista päivittelyä. Väkivalta on varmaan yksi yhteiskunnan keskeisistä ongelmista niin seinien sisällä kodeissa kuin globaalisti, kuten viime päivien sodan uhan alla on jouduttu jälleen kerran toteamaan. Tutkimus aiheesta on tärkeää, mutta tärkeää on myös tutkimuksesta tiedottaminen tavalla, jonka perusteella siitä jää käteen jotain iskulauseita syvempää.