Toimisto vai pankki?

Originaalikuva: YLE

Lehtikuvaaja emerita Jore Puusa on närkästynyt kuvapankkien, etenkin Rodeon tavasta pitää itseään kuvatoimistoina ja samalla tietysti kuvaajiaan kuvatoimistokuvaajina. Sanottakoon heti kärkeen, että semantiikassa komppaan tässä Jorea. Minun sanakirjassani kuvatoimisto on yritys, jolla on työ- tai  free-suhteessa olevia kuvaajia, jotka kuvaavat uutis- ym. ajankohtaista kuvaa maailmalle levitettäväksi. Kuvapankit taas myyvät arkistokuvaa, niillä ei taida olla vakituisessa työsuhteessa olevia kuvaajia. Kuvapankkeihin kuviaan voi myydä periaatteessa kuka tahansa. Magnum on kuvatoimisto, Leuku on kuvapankki, vaikka sekin itseään toimistoksi tituleeraa.

Google-haulla "kuvatomisto" tulee kymmeniä osumia. Suurin osa näistä on minun määritelmissäni kuvapankkeja. Toisaalta kuvatoimisto ei ole suojattu liikemerkki tai luvanvarainen toimiala. Kuka tahansa voi perustaa netissä kuvia myyvän yrityksen ja kutsua sitä kuvatoimistoksi, joten sen paremmin minä kuten ei kukaan muukaan voi olla tässä kielipoliisin absoluuttisilla valtuuksilla liikkeellä. 

Arvoihin ja ammattinimikkeisiin jokainen suhtautuu tietysti omalla tavallaan. Tein kollegan kanssa aikoinaan juttua palkitusta opettajasta. Hän suuttui meille perinpohjaisesti eikä puhunut moneen vuoteen, kun olimme epähuomiossa kertoneet hänen äitinsä olevan kansakoulun opettaja. Oikea titteli olisi ollut ala-asteen matematiikan aineenopettaja. Samanlainen närkästymisen aalto pyyhki aikoinaan koulumaailmassa yleisemminkin, kun luovuttiin erottelemasta lehtorit vanhempiin ja nuorempiin. Lukion vanhempia lehtoreita harmitti, kun heidät sekoitettiin saman tittelin perusteella yläasteen (nykyisen yläkoulun, entisen keskikoulun) nuorempiin lehtoreihin. Niin kuin lukion aikuistuneempien oppilaiden opettaminen olisi jotenkin vaikeampaa kuin pahinta murrosikää elävien yläkoululaisten.

Kuvatoimisto kuulostaa varmaan jotenkin hohdokkaammalta kuin kuvapankki. Joten olkoot sitten kuvatoimistoja, vaikka ne meidän vanhan liiton miesten kuten Joren ja minun mielestä kuvapankkeja ovatkin. Minulle kysymys on puhtaasti semanttinen, Jorella taitaa olla enempi oma titteli ojassa. Olihan hän aikoinaan Suomen tunnetuimpia kuvatoimistokuvaajia.

Kuvapankkeihin kuvaavat sekä amatöörit että ammattikuvaajat. Kun valokuvaajan ammattinimike ei ole Suomessa suojattu eikä koulutukseen sidottu, kuten se joissakin maissa on, niin tästäkin saadaan debattia aikaisekseen. Kenellä on oikeus kutsua itseään ammattikuvaajaksi? Minusta jokaisella, joka saa merkittävän osan tuloistaan valokuvaamalla. Kuten esimerkiksi minulla. En ole varmaan huippuvalokuvaaja millään mittarilla mitattuna, mutta oman erikoisalani löytäneenä olen sillä elättänyt itseni ja perheeni (toki  vaimon tulojen avustuksella tai usein jopa päinvastoin).

Kuvapankkikuvillakin voi elättää itsensä. Tunnen parikin ihmistä, joita voidaan kutsua ammattimaisiksi kuvapankkikuvaajiksi. He ovat sisäistäneet kuvapankkien toimintaidean. He kuvaavat paljon ihan tyylikkäitä, mutta kuten sanoin aika hajuttomia ja mauttomia (vastakohta maukas) kuvituskuvia. Se vaatii taitoa ja ahkeruutta. Pitää olla hajulla siitä, millainen kuvituskuva käy kaupaksi ja pitää kuvata paljon. Kuvapankkikuvaus perustuu määrään ja määrää saadaan aikaiseksi vain ahkeralla kuvaamisella. Yhtä tärkeää on jaksaa hakusanoittaa kuvansa huolella. Ilman kunnollisia hakusanoja kuvaa ei löydy miljoonien muiden joukosta.

Joillekin valokuvaajille kuvapankkikuvaaminen on hyvin luonnollinen ratkaisu harjoittaa ammattiaan. He saattavat olla vähän sisäänpäin kääntyneitä. Lehtikuvaajalta vaadittava jonkinlainen sosiaalinen ulospäinsuuntautuneisuus ja joissakin tilanteissa jopa röyhkeys voi olla vaikeaa sellaisella luonteella. Kuvapankkiin kuvaamisessa itse päätettävissä olevan työrytmin moni katsoo merkittäväksi plussaksi - mikä taas jollekin toiselle ei luonnistu laisinkaan. Minusta kuvapankkikuvaaminen on kunniallinen ammatti siinä missä moni muukin.

Kirjassani  Digikuva - myynti, osto & käyttöoikeus minulla oli kuvapankkikuvaajana esimerkkinä Kati Molin. Tässä hänen yhden kuvapankin kautta myydyin kuvansa.  Kuten näkyy, kuvaa on kuuden vuoden aikana ladattu yli 1.500 kertaa. Kun kuvien latauksen hinta riippuu kuvan koosta, niin joudun tekemään valistuneen arvauksen, että Kati on saanut 15% provikan mukaan tästä kuvasta 50 senttiä latausta kohti, eli yhteensä 750 euroa. Ei minusta niinkään huonosti.Sama kuva kun on tarjolla muissakin kuvapankeissa, joten siitä tuleva tulo ei varmaan rajoitu edellä mainittuun summaan.

Kati joulukuvan sivuilta käy ilmi, että ko. kuvaa on katsottu yli 16.000 kertaa.  Voitaneen päätellä että keskimäärin joka kymmenes katselukerta johtaa lataamiseen. Katsominen taas on oleellisesti kiinni hakusanoituksesta. Taitolaji sekin.

On selvää, että kaikki kuvapankkikuvat eivät voi olla hittejä. Kuten mainittua, niin näillä markkinoilla myynti perustuu määrään ja laatuun kontekstin huomioon ottaen. Asiansa osaavat ja ahkerat pärjäävät, kuten niin monella muullakin alalla.

Aika hyvin kutinsa pitänyt nyrkkisääntö alalla on ollut, että yksi kuva kuvapankeissa tuottaa euron vuodessa. Summa ei paljoa muutu, vaikka kuvia olisi useammassakin pankissa, toisaalta hyvä kuva voi myydä vuosia. Siis 30.000 euron vuotuiseen laskutukseen pitää olla 30.000 kuvapankkikuvan kriteerit täyttävää kuvaa maailmalla kuvapankeissa. Se on 10 valmista hakusanoitettua kuvaa päivässä 3000 päivän ajan. Käytännössä yli 10 vuoden urakka.

Itsekin lähettelin aikoinani minulle tarpeettomaksi käyneitä kuvia mm. tuttavani Mikko Mäntyniemen perustamaan Plugiin. Olin laiska ja kuvien määrä jäi pieneksi, pariin sataan. Suunnilleen saman verran taisi tulla korvauksia euroissa.  Osoituksena siitä, millaiset kuvat käyvät kuvapankeissa kaupaksi olkoot alla oleva. Se on minun ylivoimaisesti myydyin kuvani. Ei mestariteos, mutta riittävän hyvä ja riittävän hajuton ja mauton.