Siihen aikaan kun isä (itselleen uuden) filmikameran osti

Sain ensimmäisen kamerani isältäni keväällä 1960 palkkiona oppikouluun pääsystä Se oli rullafilmiä käyttävä paljekamera, jonka merkkiä en enää valitettavasti muista. Sitä kameraa minulla  ei ole enää, muita muita vanhoja "kameran raatoja" sitäkin enemmän kaapeissa pölyttymässä.

  Kuvan lähde

Ensimmäinen kamerani oli tämän näköinen (tuskin tämän merkkinen) 6x9 negakokoa käyttävä.

Tiettyä nostalgiaa oli siis ilmassa, kun löysin kiinteistöni kätköistä Hesarin, jonka päiväys oli 15.12.1960. Joululahjojen mainostaminen oli kiivaimmillaan. Kamera oli silloinkin toivottu joululahja.

Jotta saisi jonkinlaisen kuvan valokuvaustarvikkeiden hintatasosta, niin ne pitää suhteuttaa sen aikaiseen keskipalkkaan, joka oli noin 45.000 ns. mummonmarkkaa. Rahauudistus odotti reilun kahden vuoden päässä. Nykyisin keskipalkka Suomessa on noin 3.100 euroa. 

Ilmoituksessa kallein kamera on Canonin Canonflex valotusmittarilla ja siihen aikaan huippuhyvällä 1.8 valovoimaisella 50 mm objektiivilla. Se oli Canonin ensimmäisen järjestelmäkamera, joka korvautui jo vuoden päästä Canonflex R2000 mallilla, jossa oli huimaava 1/2000 sekunnin lyhyin valotusaika.

Canonin perään varmaan moni fotari kuolasi sinä jouluna, mutta vain harvalla oli siihen varaa. Olihan sen hinta lähes kaksinkertainen keskimääräisen kuukausibruttopalkkaan verrattuna. Tosin, jos suhteutetaan kameran hinta nykypalkkoihin, niin se vastaisi noin 5600 euroa. Mitä sillä saa? No esimerkiksi Canonin ammattilaismallin  EOS-1D X:n rungon, mutta objektiiviin joutuisi jo laittamaan lisää rahaa.  Ettei se maailman ehkä sittenkään ole niin paljon muuttunut.

Joku voi protestoida, että eiväthän nämä kamerat ole mitenkään vertailukelpoisia. Miten sen nyt ottaa? Molemmat ovat aikansa Canonin lippulaivoja, kalleimmat järkkärit (Canonflex tosin myös halvin).

Kun tätä mallia tehtiin vain vuosi ja se oli Canonin ensimmäinen SLR-kamera, niin voisi kuvitella sillä olevan keräilyarvoa. Jos jollain sattuu kyseinen kamera nurkissa pyörimään, niin hänelle täytyy valittaen todeta, että keräilyarvoa ei juurikaan ole. Hyväkuntoisen toimivan Canonflexin saa kotiin kannettuna alle 200 eurolla.

Suurempi muutos hinnoissa on kuitenkin ollut televisioiden kohdalla. 1960-luvun alku oli aikaa, jolloin kansa hullaantui television tulosta. Monen mökin katolle nostettiin  konkurssiharava, vaikka siihen ei toden totta olisi ollut varaa läheskään kaikilla televisiokuumeen valtaan joutuneilla.

Televisiot maksoivat 1960 pyöreästi 100.000 markkaa, eli reilun kahden kuukauden bruttopalkan verran. Televisioiden hintahaitari on tänä päivänä aika laaja (kuten kameroidenkin), mutta ihan käypäisen telkkarin saa nykyisin noin 300 eurolla. Siis noin kymmenesosalla keskimääräisestä kuukausipalkasta. Television osto ei ole enää mikään sellainen tapaus, jota minun lapsuudessani lapset tuskin jaksoivat malttamattomina odottaa ja jota televisiottomat naapurit kadehtien siunailivat.  Kunnes oma harava oli heidänkin katollaan muutaman kuukauden päästä, kun ei enää kehdattu istua naapurissa joka ilta televisiota töllöttämässä.

Valitettavasti. Tavaran tuoma aito onnentunne alkaa olla kadonnutta kansanperinnettä. Minullakin on kaapeissa joitakin tavaroita vielä avaamattomissa paketeissa. Muun muassa neljän studiosalaman setti. Yksi todiste monien muiden joukossa, että valokuvaajana meikäläinen on vain wannabe. Kyllä Jore teki ihan oikean analyysin.

ps.

Jos joku ihmettelee otsikkoa, niin se viittaa Minolta Autocordiin, jonka isäni osti itselleen antaessaan minulle ensimmäisen kamerani. Minolta taas siirtyi minulle rippilahjana keväällä 1964, kun isäni osti ensimmäisen järkkärinsä Vito Voigtländerin. Minolta on säilynyt, mutta  Voigtländer, jonka sain (aivan oikein arvattu) ylioppilaslahjaksi isäni ostaessa Canon FT QL:n itselleen, on muutoissa hävinnyt. 

 Toinen kamerani, Minolta Autocord. Keräilijät voivat maksaa hyväkuntoisesta ja toimivasta noin 200 euroa. Minun ei ole kumpaakaan, mutta en raaski heittää poiskaan nostalgiasyistä.