Vesa Laitinen, vuoden lehtikuva 2010
Suorittaessani aikoinaan Valokuvaajan ammattitutkintoa ja myöhemmin kuvallisen ilmaisun tutkintotoimikunnan jäsenenä pääsin tutustumaan usein ns. mutkun-perusteluihin. Sovellan sitä nyt kuvitteelliseen keskusteluun, jossa vuoden lehtikuvan valinneet perustelevat päätöstään sitä jostain syystä tivanneelle epäilijälle. Se voisi mennä jotenkin näin.
Epäilijä: Olette valinneet tämän kuvan hyvistä parhaimmaksi, vaikka siinä on selkeitä teknisiä puutteita. Kuten vaikka luonnoton taivaan puhki palaminen?
Raati: Mutkun aurinko tuli just silloin pilvien välistä esiin. Kuvajalla ei varmaan ollut aikaa odottaa parempaa valaistusta.
Epäilijä: Naisen jalat leikkaantuvat kuvassa ilman mitään syytä ja hänen ilmeensä kuvastaa lähinnä pikkutytön kantamisen raskautta. Miten nämä lisäävät kuvan ilmaisuvoimaa?
Raati: Mutkun kuvaaja oli varmaan just silloin sillä etäisyydellä, että jalat eivät mahtuneet kokonaan kuvaan. Ilme voisi olla tietenkin enemmän kuvan sisältöä tukeva, mutkun naisella sattui olemaan juuri silloin tämä ilme. Ei kai sitä voi dokumenttikuvassa ruveta käskemään, että ota nyt sopiva ilme.
Epäilijä: Kuvatekstissä sanotaan pihan olevan täynnä kaatuneita puuvanhuksia. Kuvassa näkyy vain yksi. Miksei kuvaa voitu ottaa hieman enemmän yläperspektiivistä, jolloin kaatuneet puut olisivat näkyneet?
Raati: Olisihan se parantanut kuvaa huomattavasti, mutkun ei siellä varmaan ollut tikkaita. Olisihan talossa varmaan ollut, mutkun ei varmaan ollut ketään tuomassa niitä kuvaajalle.
Epäilijä: Kun kuvan ilmaisuvoima on näin vaatimaton ja siinä on selviä teknisiä, kuvakulmallisia ja sommituksellisia puutteita, niin miksi juuri tämä kuva piti valita vuoden lehtikuvaksi?
Raati: Mutkun ei parempiakaan ollut.
Vaikka olenkin vain vaatimaton poikkitieteilijä ja valokuvaajana lähes amatööri, niin se ei estä minua olemasta tässäkin asiassa samaa mieltä kuvajournalismilinjan johtajan Jore Puusan kanssa. Lukekaa Joren blogista, miksi tätä voittajakuvaa on pidettävä välivuoden voittajana. Parempia vuosia on varmaan tulossa, kun niitä on ennenkin ollut. Esimerkiksi vuonna 2004, jolloin tämä samaa teemaa kuvaava valokuva voitti.
Kuva: Eetu Sillanpää
Minusta siinä on kaikki se, mikä tämän vuotisesta voittajasta puuttuu. Ennen kaikkea kuvan tilanteen asettaminen oikeisiin mittasuhteisiin – vaikka Japanin tsunamiin verrattuna. Katastrofeillakin on eroja ja ne on hyvä näkyä lehtikuvissa. Sillanpää on minusta Suomen huippuja tässä taidossa.
26 kommenttia:
Poikkitieteilijällä olisi varmaan ollut itsellään useita parempia kuvia kuin nyt voittanut kuva?
ehkäpä kirjoituksessa ei ole kysymys poikkitietielijän kuvissa. sitä paitsi julkisesti esitty kuva altistuu kritiikille, kilpailukuva vielä enemmän onnittelen blogin pitäjää rohkeudesta esittää perusteltu mielipiteensä. onko anonyymillä kykyä muodostaa omia mielipietitä? tai edes yhtään mitään paitsi totella?
Antti
Anonyymiltä nyymille: Jos ei ole mitään muuta annettavaa keskusteluun, kuin kirjoittajan panettelu noinkin huonolla argumentille, voi varmaankin olla hiljaa? Se millaista kuvamateriaalia artikkelin kirjoittaja tuottaa ei mitenkään vaikuta siihen mitä hän voi kuvista sanoa jos hän perustelee sanomansa. Tuollainen "tee ite parempi" asenne vois jäädä ihan sinne omaan päähän muhimaan. Kiitos ja hyvät viikonloput molemmille!
Harrastajapiireissä on hyvin yleinen tuo asenne, jonka mukaan arvioijan tai ohjaajan pitää itse olla parempi tekijä kuin arvioitava tai ohjattava. "Tee ite parempi" tai "mielipiteelläsi ei ole merkitystä, jos et itse osaa tehdä parempia". Naiiveja näkemyksiä, mutta yleisiä. Näkemyksen esittäjä ei ole oivaltanut, että esimerkiksi kuvan tekeminen ja sen arvioiminen tai sen tekemisen opettaminen ovat eri ammattitaitoja. Selkeimmin tämä ehkä tule esille huipputekijöitten valmentamisessa. Sen kerran kun Suomi voitti jääkiekon MM:n, oli valmentajana mies, joka siinä ja siinä pysyi omin voimin luistimilla pystyssä... no, mailalla tukien. Maailmamestarilla lajissa missä hyvänsä on valmentaja, joka itse ei pysty lähellekään samaa suoritusta. Taiteenkin puolella kriitikon ammattitaito on eri juttu kuin taiteen tekijän. Tekijät ovat usein itse aika huonoja kriitikkoja. Vai onko joku kuullut tai lukenut suomalaisen valokuvataiteilijan lausuvan jotain järjellistä muitten töistä? Omistaan ehkä jotain, jotain järjesllistä on jo korkeampi vaatimustaso siinäkin.
Keskusteluahan tässä blogissa on aika vähän, mutta ehkä miettimisen arvoinen seikka kuitenkin on, onko kaikkein infantiileimmilla lausumilla merkitystä yhtään minkään kannalta.
Kukaan ei voi olla kaikkien mieleen. Ei edes se, joka yrittää sitä, koska silloin hän ei ole niiden mieleen, joiden mielestä kukaan ei voi olla kaikkien mieleen.
Tiedän hyvin, että persoonani ja tyylini eivät ole kaikkien mieleen. Se käy ilmi riveiltä ja rivien välistä. Riitely on minusta ikävää ja sitä yritän välttää viimeisen asti. Ehkä olen tässä onnistunut aika hyvin, koska kukaan ei ole edes uhannut vetää minua lättyyn nakkikioskilla ja ollut naimisissa saman naisen kanssa jo yli 35 vuotta (hyvänen aika, avioliittokin on jo ikämiessarjassa, vaikka termi naisia syrjivänä lienee pannaan julistettu). Kiivas debatti on sitten ihan eri asia. Siinä kun nyrkit eivät heilu ja sanalla sivaltelu on parhaimmillaan nokkelaa. Ainakin sen on syytä olla älyllistä ja mielellään ei puskista huudeltua.
Kunniakseni katson, että mm. tässä blogissa esittämäni kritiikin olen kirjoittanut omalla nimelläni ja perustellen. Monet tälle palstalle tulleet anonyymit kommentit olisin voinut moderoida jo pelkästään niiden epä-älyllisen loukkaamistarkoituksen vuoksi, mutta kun tunnetusti ei haukku haavaa tee, niin olen antanut kaikkien kukkien kukkia. Jopa finnien puhjeta kukkaansa.
En ole lehtikuvaaja ja minulla ei olisi edes materiaalia tällaiseen kilpailuun. Itse asiassa en ole koskaan osallistunut mihinkään valokuvakilpailuun, koska valokuvaus ei ole minusta mikään kilpailulaji. Jos ja kun niitä järjestetään, niin ei minulla mitään niitä vastaan ole. Vapaa maa tässäkin suhteessa. Olen jopa ollut tuomarina ainakin parissa valokuvakilpailussa, josta ainakin toisesta tuli palautetta: ”Väärin arvosteltu, väärä kuva voitti!”
Valokuvakilpailujen perimmäinen tarkoitus lienee tuoda näkyvyyttä valokuvaukselle, joten tässä mielessä tarkoitus on minusta hyvä. Jos ne myös innostavat kameraseuralaisia yms. kehittämään harrastustaan ja ottamaan vastaan kritiikkiä omista töistään, niin sekin on minusta myönteistä. Kuten sanoin, itse vain en näe tarvetta osallistua valokuvakilpailuihin.
Joku voisi tietenkin väittää, että en uskalla, kun kuvani eivät kuitenkaan pärjäisi. Se ei pidä paikkaansa. Kuviani on julkaistu satoja, jos ei tuhansia muissakin yhteyksissä kuin poikkitieteellisessä blogissa. Niistä tullut palaute on ollut kirjavaa, ansiosta ja ansiotta. Kun kuitenkin saan osan elannostani valokuvaajana, niin asiakkaan kommentti ”Kiitos, taattua Suvanto-laatua” ja jatkona uuden keikan tilaus on kuitenkin ammatinharjoittajalle se ainoa merkitsevä. Asiakkaan negatiivinen kommentti on yleensä hiljaisuus, niin sanojen kuin yhteistyön jatkon suhteen.
Näin nimettömänä snaiperina sivusta heitän jotain, minkä olen havainnut paljon pienemmistä ympyröistä, mutta joka mielestäni sopii/pätee tähänkin:
Mutkun se tuntu parhaalta, eikä mun tartte sitä kenellekään järkiperäisesti pystyä perustelemaan!
Jos joku oikeasti arvostelee valokuvaa taivaan puhkipalamisen perusteella, niin se samainen ei tiedä tuon taivaallista kuvien lukemisesta tai arvostelusta.
Kuvaa ei muuten saa laittaa blogiinsa ilman kuvaajan lupaa. Blogeissa usein puhuttu tekstinlainausoikeus koskee todellakin vain tekstiä. Kuvan lainaus on tekijänoikeusrikos. Urpo.
Alkuosa kommentista menee "väärin sammutettujen" runsassisältöiseen koriin. Valokuvassa on monta ulottuvuutta: tekninen, visuaalinen, sisällöllinen jne.
Ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa lukea ja arvostella valokuvaa. On erilaisia näkemyksiä. On myös erilaisia tapoja esittää näitä näkemyksiä. Yksi tapa on kirjoittaa perustellen nimellään, toinen tapa on huudella nimettömänä puskista. Mikään ei tietenkään takaa, että nimellään ja perustellen kirjoitettu olisi parempi tai enemmän oikeassa oleva mielipide. Jotenkin vain en osaa arvostaa puskista huutelua kovin korkealle, vaikka en palstallani juuri tekstejä sensuroikaan.
Tekijänoikeuksia säätelee tekijänoikeuslaki. Siinä on useita poikkeuksia lain 2 § tekijälle antamiin oikeuksiin: "Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin..."
Lain 25 § (24.3.1995/446) sanotaan seuraavaa:
"Julkistetuista taideteoksista saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia:
1) arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen..."
Laissa ei puhuta mitään poikkitieteellisestä esityksestä, joten tässä lienee parasta soveltaa ensimmäistä ehtoa.
Vaikka tekijänoikeuslaki on sekavuudessaan ja epäloogisuudessaan omaa luokkaansa, niin jotain tolkkua siinäkin on. Siksi laissa on esimerkiksi annettu oikeus laittaa kuva-arvosteluun arvosteltava kuva. Olisihan arvostelevalta esitykseltä noin lukijan kannalta pohja poissa, jos hän ei näkisi arvioitavaa kuvaa, vaan olisi pelkän tekstin varassa.
Mitä tuomarit itse asiassa sanoivat voittaneesta kuvasta.
"Kuvassa: Anniina Hintsanen ottaa pikkusiskonsa Katariinan syliin Asta-myrskyn kaatamien kuusivanhusten täyttämällä kotipihalla.
Tuomariston perustelut: ”Kuva hirmumyrskyn jälkeisestä helpotuksesta toi uutistapahtuman ihmisen tasolle. Katsoja voi helposti samaistua maalauksellisen kuvan tilanteeseen.”"
Jos kuvan pitäisi ilmentää helpotusta, niin pitäisihän kyseisen asian näkyä kuvasta. Nyt kuvassa olevat ihmiset viestivät kaikesta muusta kuin helpotuksesta. Kuvan nainen on kallistunut taaksepäin luultavasti siksi, että hän on nostanut vähän alaspäin vajonnutta lasta ylöspäin. Hänen asentonsa ja ilmeensä ilmentää juuri tapahtunutta ponnistelua, ei helpottunutta tilaa.
Kaiken kaikkiaan minulle on viime vuosien kuluessa vahvistunut tunne, että varsinkin nuoret kuvaajat ovat pudonneet digikuvauksen helppouden ansaan. Kun kuvat syntyvät niin vähällä vaivalla entiseen filmiaikaan verrattuna, niin niiden ottamiseenkaan ei jakseta enää nähdä vaivaa. Räps ja räps ja sitten kaljalle.
Kun kaikesta oli puutetta esim. sotien jälkeen, niin kuvan ottamiseen oli pakko kiinnittää paljon enemmän huomiota. Ei ollut yksinkertaisesti varaa räpsiä.
Mitä esimerkiksi alla oleva on muuta kuin räpsy?
http://www.suomenlehtikuvaajat.fi/index.php/vuoden-lehtikuvat-2010/kilpailun/satoa-2010.html?id=288
Ainakin voi kysyä, että mitä se tekee vuoden lehtikuvakilpailussa.
Kilpailun taso on monella taholla arvioitu kaikkien aikojen kevyimmäksi. Kyseistä arviota on vaikea väittää vääräksi, kun käy selailemassa kuvia sillä pätevyydellä, jonka 50 vuoden lehtien luku minullekin antaa. On joukossa minusta ihan ansiokkaitakin oivaltavia kuvia, kuten vaikka
http://www.suomenlehtikuvaajat.fi/index.php/vuoden-lehtikuvat-2010/kilpailun/satoa-2010.html?id=325
mutta myös täysin käsittämättömiä, ellei sitten kyseessä ole gonzo-huumoria, jota minä ymmärrän aika huonosti.
http://www.suomenlehtikuvaajat.fi/index.php/vuoden-lehtikuvat-2010/kilpailun/satoa-2010.html?id=304
Valokuva on valokuva eikä mikään taideteos. Valokuvalle on ihan oma lainsäädäntö. Luulisi poikkitieteilijän edes tämän tietävän, kun julistautuu valokuvalainsäädännön tuntijaksi.
Tekijänoikeuslaissa valokuvaan (siis niihin valokuviin, jotka eivät ylitä teoskynnystä) liittyvät asiat kuuluvat lain 5 lukuun, jossa käsitellään tekijänoikeuden lähioikeuksia.
5 LUKU
Tekijänoikeuden lähioikeudet
Valokuvaaja (14.10.2005/821)
49 a § (24.3.1995/446)
Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna:
1) valmistamalla siitä kappaleita;
2) saattamalla se yleisön saataviin.
(14.10.2005/821)
Oikeus valokuvaan on voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut sen vuoden päättymisestä, jona kuva valmistettiin.
Tässä pykälässä tarkoitettuihin valokuviin sovelletaan vastaavasti, mitä 2 §:n 2–4 momentissa, 3 §:n 1 ja 2 momentissa, 7–9, 11 ja 11 a §:ssä, 12 §:n 1 ja 2 momentissa, 13 ja 13 a §:ssä, 14 §:n 1, 3 ja 4 momentissa, 15, 16 ja 16 a–16 e §:ssä, 17 §:n 1 momentissa, 18 §:ssä, 19 §:n 1, 2 ja 5 momentissa, 20, 22 ja 25 §:ssä, 25 a §:n 1 ja 2 momentissa, 25 b, 25 d, 25 f–25 i, 26, 26 a–26 f, 26 h, 27–29, 39, 40, 40 c, 41 ja 42 §:ssä säädetään. Jos valokuva on tekijänoikeuden kohteena, voidaan vedota tekijänoikeuteen. (14.10.2005/821)
Lakitekstin lukua vähemmän harjoittaneille suomennettakoon, että valokuvaan sovelletaan aiemmin siteeraamaani tekijänoikeuslain 25 §:ää. Lisäksi yllä vielä ikään kuin varmuuden vuoksi todetaan, että tekijänoikeuteen liittyvissä seikoissa valokuvaan sovelletaan tekijänoikeuslakia - muissa asioissa paitsi suoja-ajassa.
Katson itseni kohtuullisen hyvin asioista perillä olevaksi tahoksi, kun kyse on valokuvauksen juridiikasta. Esimerkiksi kuvajournalismin linjan johtaja Jore Puusa uhosi taannoin "uskaltavansa lähteä Suvannon kanssa milloin vain ns. viivalle tekijänoikeusasioissa". Kun haastoin hänet keskusteluun hänen palstallaan esittämänsä päin honkia olevan tekijänoikeuslain tulkinnan vuoksi, niin lupaus lähteä ns. viivalle oli luultavasti jo unohtunut. Jore häipyi tapansa mukaisesti keskustelussa sujuvasti takavasemmalle ja poisti varmuuden vuoksi koko bloginsa netistä.
Johan tuli taas olkinukke. Jore kielsi lainaukset blogistaan, koska siellä on henkilökohtaista tekstiä hänen kuolevasta äidistään. Eihän kukaan halua, että hänen omaisistaan ruvetaan tekemään pilkkakirjoituksia netissä.
Blogitekstiä kuten muutakin julkisuuteen saatettua kirjallista tuotetta voidaan tarkastella ainakin kolmesta ei näkökulmasta. Sananvapauden, kunnianloukkauksen ja tekijänoikeuden. Mikään näistä ei ole ehdoton ja muista riippumaton, mutta tekijänoikeus on kuitenkin näistä yksikäsitteisimmin määritelty.
Laittamalla blogiinsa tarinoita kuolleesta äidistään blogin pitäjä tavallaan antaa oikeutuksen käydä keskustelua hänen tekstinsä pohjalta. Se kuuluu sananvapauteen, eikä sitä oikeutta voi viedä muilta pois tekijänoikeuteen vedoten.
Jos blogin pitäjän näin avaama keskustelu menee hänen mielestään kunnianloukkauksen puolelle, niin hän voi asianomistajana nostaa kanteen myös kuolleen äitinsä puolesta.
Näiden kolmen näkökulman ristitulessa jokainen netissä olevakin tekstikin on arvioitava. Ei ole olemassa mitään yleistä kaavaa, miten niitä pitää painottaa keskenään. Mitään yksinään ei voida kuitenkaan nostaa muita hallitsevaksi näkökulmaksi.
Eihän se voi olla oikein, että kuka tahansa voi ottaa minulta lupaa kysymättä vaikka tämän tekstin omaan blogiinsa ja sitten haukkua minut. Tai väittää tätä tekstiä omakseen. Onhan myös oltava jokin tolkku siinä, kuka saa arvostella mitäkin. Eihän täysin epämusikaalinen voi millään tehdä arvostelua oopperasta.
Näin se vain on. Selvitetään nyt vielä muutama perusasia.
1. Tekijänoikeus suojaa vain teosten oikeudet. Ns. teoskynnys on aika epämääräinen ja viime peleissä oikeuden päätettävä. Blogissa oleva lyhyt kommentti tuskin ylittää teoskynnystä, joten sen voi vapaasti kirjoittaa vaikka omana tekstinään ilman juridisia seuraamuksia. Kyseisen toimenpiteen järkevyys on sitten ihan eri juttu.
2. Sananvapaus on minun mielestäni yhteiskunnan keskeisimpiä asioita. En ole esimerkiksi hirveän ihastunut kaikkiin Jussi Halla-ahon asenteisiin, mutta paljon vaarallisempaa minusta on sananvapausjärjestö PEN:in nykyisen puheenjohtaja Jarkko Tontin asenteet, joita hän esitti kommentoidessaan Halla-ahon saamaa syytettä kiihotuksesta kansanryhmää kohtaa ja Jumalanpilkasta : ” Niin tärkeä ihmisoikeus kuin sanavapaus onkin, täytyy harkita ja punnita kommentteja, kommentoi asiaa Sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtaja Jarkko Tontti”. Tontin lausunnon takaa ei ainoastaan kurki vaan suorastaan työntyy esiin hänen vastenmielisyytensä Halla-ahoa kohtaan.
Minusta Tontti on mahdollisimman huono valinta PEN:in uudeksi puheenjohtajaksi. Sananvapaus käsittää myös kommentit, jotka eivät ole harkittuja ja punnittuja. Jos tätä vaatimusta noudatettaisiin, niin lehdet olisivat kovin ohuita. Se on sitten eri asia, että sanomisistaan voi joutua vastuuseen. Sanoa saa, mutta siitä voi olla seuraamuksia. Tosin Halla-aho joutui minusta henkilökohtaisen koston kohteeksi arvostellessaan samalla oikeuslaitosta kun uhitteli yleiselle syyttäjälle. Itse tilattu tuomio, vaikka raukkamaisin perustein annettu.
Yllä oleva käsitykseni Tontista ei tietenkään ole absoluuttista faktaa vaan minun mielipiteeni. Arvostan suuresti sitä, että voin ilmaista sen nimelläni ilman sen suurempia odotettavissa olevia sanktiota kuin tulla haukutuksi tämän blogin kommenteissa. Se on paljon verrattuna monen muun maan tilanteeseen.
3. Sananvapaus antaa mahdollisuuden myös siihen, että meikäläinen amatööri voi arvioida vuoden lehtikuvia ihan samalla tapaa kuin vaikka todellinen asiantuntija, kuvajournalismilinjan johtaja Jore Puusa. Sananvapauteen kuuluu myös se, että voin jopa olla tässä asiassa hyvin pitkälti samaa mieltä kuin Jore, vaikka emme ole sitä mm. amatöörikuvaajien roolista demokratian tukipylväinä/romuttajina.
Jussi Halla-aho sai syytteen uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.
Termit olisi poikkitieteilijänkin hyvä laittaa kohdalleen, kun sitä muilta vaatii.
Kiitos täsmennyksestä. Mielestäni en ole kuitenkaan edellyttänyt oikeaa terminologiaa tässä blogissa. Ainakin haluaisin näytettävän kohdan, jossa olisin väitetyn vaatimuksen tehnyt.
Onko siis todellakin niin, että esimerkiksi alla olevassa linkissä olevan hienon valokuvan voi kuka tahansa laittaa omalle nettisivulleen, kunhan vain ilmoittaa sen olevan sitaatti?
https://lh4.googleusercontent.com/-o5CvqJRez4k/TXZQdOHdA3I/AAAAAAAACJw/MZ0KTv4r3OY/s1600/hand.jpg
Ei ole. Sitaatti edellyttää, että lainauksen ja siihen liittyvän tekstin välillä on yhteys. Tekstin pitää käsitellä ko. lainausta. Luontevin on tietysti ko. lainauksen arvio tai arvostelu. Voitaisiin vaikka arvioida, että ko. kuvassa kuvaaja on tuonut hienolla tavalla esille elämän rajallisen keston tai ihan yhtä hyvin, että kuvassa on paha värivirhe. Tekstille, johon sitaatti liittyy, ei ole mitään laatuvaatimuksia. Typeräkin arvio on oikeutettu sitaattiin.
Tekijänoikeus suo tekijälle yksinoikeuden julkaista teos eli saattaa se yleisön saataviin. Sananvapauden keskeisiin oikeuksiin kuuluu oikeus arvioida julkaistuja teoksia ja ottaa niistä hyvän tavan mukaisesti sitaatteja. Sitaatti voi olla myös kuva- tai äänisitaatti. Tässä on syytä korostaa ilmaisua ”hyvän tavan mukaisesti”. Teosta ei saa vääristellä sitaatissa.
Jos tässä esimerkiksi kerrottaisiin yleisellä tasolla vanhustenhuollon huonosta tilasta Suomessa, niin kuvan käyttö sen yhteydessä olisi selkeästi tekijänoikeusrike tai –rikos (oikeus lopulta päättää). Jos vielä nimeltä mainiten kerrottaisiin kyseisillä äidillä ja pojalla olleen niin huonot välit, että poika ei tullut katsomaan sairasta äitiään ennen kuin hän oli kuollut, niin ollaankin jo kunnianloukkauksessa. Ei ole edes väliä, pitäisikö väite paikkaansa vai ei, jos se on esitetty loukkaavassa tarkoituksessa. Karkeasti ottaen voidaan jaotella, että tosiasioihin perustuva loukkaus on kunnianloukkaus, valheeseen törkeä kunnianloukkaus.
Nimimerkki Merja Virran esimerkki ei taida olla ihan satunnainen? Ihan hyvä kuitenkin ja vielä linkitetty taiteen sääntöjen mukaisesti. Linkittäminen on tekijänoikeuden suhteen täysin vapaata. Se lienee aika loogista, koska nettiin laitetaan materiaalia juuri siksi, että sitä luettaisiin, katsottaisiin tai kuunneltaisiin. Olisi ainakin minusta hyvin kummallista, jos sivuille ohjaaminen olisi kiellettyä.
En voi kiistää, etteikö Jore Puusan hienot luennot ja vaikuttavat valokuvat olisi tehneet minuun suurta vaikutusta. Sanavalmiina totuuden puhujana hän on tietysti monille persona non grata, vaikka hänen pitäisi olla valokuvauksen persona grata. Voimia Jorelle puolustaa monilla foorumeilla meitä koulutettuja valokuvaajia, vaikka tuskin hän näin mitättömiin blogeihin vaivautuu kirjoittamaan.
Kuvajournalismin ongelma on se, että tässä maassa ei ole enää yhtään oppilaitosta, jossa saisi ammattitaitoista kuvajournalismin opetusta. Viimeinen oli HEO, mutta senkin kuvajournalismilinja kuihtuu, kun Jore Puusa ei jatka enää ensi vuonna sen johtajana. "Murheellisten lehtikuvien maa" pitäisi Eppujen laulaa.
Mitenkähän ja missähän nimimerkki Merja Virta on "koulutettu" valokuvaaja? Valokuvaajan koulutukseen kun kuuluu (tai ehkä sitten vain pitäisi kuulua) jonkinmoinen peruskurssi ammattiin liittyvistä säädöksistäkin. Nimimerkiltä kun tuntuu puuttuvan kokonaan käsitys alkeellisista perusasioistakin, joita kuvan käyttöön ja julkaisuun liittyy. Aika vaikea olisi ammatissa toimia, jos ei ole hajuakaan sen reunaehdoista, mutta ehkäpä juuri "työtön koulutettu" kuvaaja voi hyvin olla ilman ammattitaidon perusteitakin.
Sakari taitaa olla se Suvannon kirjoittajakaveri, joka on myös sitä mieltä, että valokuvaus pitää jättää Suomessa amatöörien temmellyskentäksi. Nyt saitte mitä tahdoitte. Kuvajournalismin opetus tässä maassa on de facto loppunut, kun Jore Puusa häädettiin toimestaan kateellisten toimesta. Onko nyt hyvä mieli?
Tampereen yliopisto, tiedotusopin laitos
Kuvajournalismin linja (KJL)
Tampereen yliopistossa voi opiskella kuvajournalistiksi. Kahden vuoden ajalle sijoittuvissa, kandidaatintasoisissa opinnoissa painottuu digitaalisen aikakauden lehtivalokuvaajan toimenkuva. Samalla opiskelijat perehtyvät graafisen suunnittelijan ja kuvatoimittajan tehtäviin. Tiedotusopin laitos vastaa kuvajournalismin opetuksesta.
Varsinaiset kuvajournalismin opinnot alkavat valokuvaamisen ja kuvankäsittelyn perusteista ja päätyvät vaativampaan henkilö-, uutis- ja studiokuvaamiseen. Taitojen karttuessa opetus keskittyy yhä enemmän kuvajournalistiseen ilmaisuun. Jokaisella opetusperiodilla opetusta antavat alan ammateissa työskentelevät vierailevat luennoitsijat. He pitävät erityisluentoja ja käytännönläheisiä työpajoja.
Opiskelijoiden vuodenkiertoon kuuluu olennaisesti syvällinen osallistuminen kuvajournalismiin keskittyvän Katse-lehden ja toimittajakoulutuksen Utain-lehden toimitusprosessiin.
KJL on jatkoa syksyllä 2002 Tampereen yliopistossa alkaneelle lehtikuvajournalismin koulutukselle. Vuodesta 2005 lähtien KJL:än on haettu tiedotusopin pääsykokeessa. KJL:ään valitut kuusi opiskelijaa suorittavat ensimmäisenä vuonna samat journalistiikan opinnot kuin muutkin tiedotusopin pääaineopiskelijat. Toisena syksynä he siirtyvät suorittamaan varsinaisia kuvajournalismin opintoja.
Opiskelijavalintaa täydennetään keväisin sivuainehaulla, jolloin valitaan neljä opiskelijaa. Opinnot alkavat seuraavana syksynä samassa ryhmässä KJL:n pääaineopiskelijoiden kanssa. Opetusryhmän koko on siten 10 henkilöä.
Sekä KJL:n pää- että sivuaineopintojen laajuus on 25 opintopistettä (16 ov). Toisin kuin KJL:n pääaineopiskelijoilla, sivuainehaussa valituksi tulleilla ei ole KJL:n jälkeen suoraa pääsyä visuaalisen journalismin maisteriohjelmaan (VJM). He voivat kuitenkin osallistua normaaliin tapaan VJM:n hakuun.
KJL:n seuraava sivuainehaku on helmi-maaliskuussa 2011. Tarkemmat tiedot julkaistaan tällä sivulla vuoden 2011 alkupuolella.
Lisätietoa:
- visuaalisen journalismin lehtori Anssi Männistö 050-420 1492, anssi.a.mannisto@uta.fi
Lähetä kommentti