Alan olla siinä iässä, jossa parhaat ja ennen kaikkea parhaiten mieleen tulevat muistot ovat vuosien takaa. Tämä selektiivisyys koskee myös kameroita.
Siksi muistan kuin eilisen päivän, kun sain ensimmäisen kerran kokeilla digitaalista järjestelmäkameraa. Siitä on suunnilleen päivälleen 15 vuotta, eli se tapahtui kevättalvella 1996. Kamera oli MINOLTA RD-175 digital, ja olin saanut sen maahantuojalta Kamera-lehteen tehtävää juttua varten koekuvattavaksi.
Itse kamera oli Minoltan järjestelmäkameran runkoon tehty digitaalikamera, jossa oli siihen aikaan huimaava 1528 x 1146 eli 1,75 megapikselin CCD-kenno. Objektiivina oli joku zoomirimpula, mutta sillä ei ollut juuri laadun suhteen väliä. Kroppikerrointakin oli ihan riittämiin, en muista ennä kunka paljon. Kameran takana oleva LCD-näyttöä ei vielä ollut, joten kuvien onnistumisen näki vasta katsottaessa kuvia tietokoneelta, joka tälle kameramallille onnistui vain Macilla.
Kamera maksoi siihen aikaan aika tarkkaan 60.000 sen aikuista markkaa, mikä nykyrahassa vastaa 13.000 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että tämän hetken kallein järjestelmäkamera Canon EOS 1Ds Mark III maksaa tasan puolet tästä, mutta siinä on Minoltaan verrattuna yli 10-kertainen 21 megapikselin CMOS -kenno, lisättynä kaikilla sellaisilla kameraherkuilla, joista 15 vuotta sitten osattiin vain uneksia.
Kamera maksoi siihen aikaan aika tarkkaan 60.000 sen aikuista markkaa, mikä nykyrahassa vastaa 13.000 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että tämän hetken kallein järjestelmäkamera Canon EOS 1Ds Mark III maksaa tasan puolet tästä, mutta siinä on Minoltaan verrattuna yli 10-kertainen 21 megapikselin CMOS -kenno, lisättynä kaikilla sellaisilla kameraherkuilla, joista 15 vuotta sitten osattiin vain uneksia.
Tämä ei sinänsä ole mitään uutta IT-alalla, mutta kuvasta hyvin kehityksen vauhtia.
Valitettavasti Minoltalla ottamistani kuvista on säilynyt vain yksi, mutta siitäkin voi hyvin päätellä kameran laatua. Niin pikselien määrän, värien toiston, kohinan, kuvan terävyyden ja toistoalan suhteen. Objektiivi oli kyllä ihan toista luokkaa, kuin monien nykypäivän pokkareiden, mutta hyvä piirtokaan ei auta, jos piirtämisalusta on niin ja näin.
MINOLTA RD-175 digital kameralla vuonna 1996 otettu hurja 1,75 megapikselin kuva. Klikkaamalla kuvaa saa sen näkyviin kaikilla pikseleillä.
Tämä ingressinä seuraavalle. Minulta kysellään usein suosituksia. Millainen kamera kannattaa hankkia. Yleensä kysyn, mitä kameralla aiotaan pääasiassa kuvata ja vastauksen kuultuani suositukseni on taskussa oleva laite: kamerakännykkä (saako ylipäänsä muita enää?). Se on aina mukana ja sen sekä valokuvien että videoiden laatu riittää tavalliselle kuvan käyttäjälle aivan hyvin. Toki siihen pätee kuten kaikkiin laitteisiin, että sitä pitää osata käyttää.
Tänään päivällä lämpötila oli selvästi pakkasen puolella, mutta aurinko paistoi kirkkaasti ja ilmassa ei ollut vielä keväällä niin tyypillistä katupölyä. Olosuhteet itse tummenevien aurinkolasien maksimaaliselle tummumiselle olivat otolliset. Otin kuvan itsestäni kännykkäkamerallani Tervasaaren parkkipaikalla taustalla Kulosaaren lämpövoimalaitos ja sitten vertailun vuoksi kotona tietokoneen ääressä kameran salaman ja keinovalon yhdistelmässä. 100 euron kännykän kuvan laatu hakkaa mennen tullen 15 vuotta vanhan järkkärin kuvan laadun muussakin suhteessa kuin pikseleissä.
Tämä myös lisäkommenttina Scoopshot –keskusteluun. Ei kuvaaminen ole laitteista, vaan kuvaajasta kiinni. Minun esimerkkini todisteena lähinnä väittämän ensimmäisen lauseen puolesta.
Tämä esimerkkikuva osoittaa selkeästi sen, minkä Jukka Siukonen alla kertoo. Minoltan dynamiikka oli aivan onneton jopa nykyisiin kännykkäkameroihin verrattuna. Laitteen hinta oli kuitenkin nykyrahassa edellä mainitut 13.000 euroa. Ei ihme, että kaikki järkevät kuvaajat pitäytyivät vielä tuolloin filmissä ja skannasivat kuvat digitaalisiksi, jos tarvetta oli.
6 kommenttia:
Kameran ns. croppikerroin oli 2, eli kameran "polttoväli oli kaksinkertainen" filmiversioon verrattuna. Tästähän ei ole kysymys, vaikka se usein näin esitetäänkin. Minolta siis käytti vain puolet filmikameran kuva-alasta.
MINOLTA RD-175 digital oli erityisen surkea vaaleissa sävyissä, jotka paloivat hyvin herkästi puhki. Eikä tummissakaan ollut kehumista. Kuten tämä ja samalla saitilla olevat esimerkkikuvat osoittavat. Samaa ilmiötä näkyy myös poikkitieteilijän kuvassa taustalla.
http://www.pbase.com/turness/image/41703602
Laitoin itsekin blogitekstin loppuun yhden kuvan yllä olevalta saitilta. Sekään ei mitenkään imartele Minoltan kuvan laatua, etenkään dynamiikan osalta.
Croppikertoimesta sen verran, että croppikerroin on 36mm x 24mm suuruisen ja käytetyn kennon lävistäjien välinen suhde. Kun Minoltan kennon koko oli 16mm x 12mm, niin lävistäjien suhde on sqrt((36^2+24¨2)/(16^2+12^2) = 2,16
Pinta-alat menevät pituusmittojen neliöön, joten niiden suhde 2,16^2 = 4,67
Tarkka lukija tietysti on huomannut, että Minoltan kennon sivujen suhde on sen aikainen kuvaruudun standardi eli 4:3. Siis pinta-alojen suhde ihan oikeasti oli (36x24)/(16x12) = 4,5
Nykyinen täyden koon kenno kerää siis valoa 4,5 kertaa niin paljon kuin Minoltan kennon aikoinaan. Pikseleiden määrä on kuitenkin yli 10-kertainen, joten Minoltan alkeiskennot olivat suurempia kuin nykykameroiden. Kuten kuvista näkyy, niin kennotekniikka on harpannut valtavan loikan eteenpäin varsinkin dynamiikan suhteen. Periaatteessa kun kennon dynamiikka on sitä suurempi, mitä suurempia alkeiskennot ovat eli mitä enemmän alkeiskennoon tulee valoa.
Onhan omenapojan kuvassa sentään valokuvailmaisua. Kuva välittää aidon tunteen ja siinä on köytetty hienosti syväepäterävyyttä. Kaikki nämä puuttuvat Suvannon omakuvista. Pelkkää pönötystä.
Jos valokuvaa joutuu selittämään, niin kuva on epäonnistunut. Yritetään kuitenkin.
Se, että olen itse kuvassa, ei johdu siitä, että pitäisin itseäni jotenkin erityisen fiksuna ja filmaattisena mallina, vaan pelkästään siitä, että muita ehdokkaita ei ollut saatavilla. Pönötys ja pingotus johtuu siitä, että kuvat on otettu kännykkäkameralla vasemmalla kädellä työntäen kättä mahdollisimman kauaksi. Kännykän ergonomia ei ole tarkoitettu tähän kuvaamiseen - tosin harvan kamerankaan on.
Kuvissa pyritään tuomaan esille tiettyä fysikaalista ilmiötä, itsestään tummuvien silmälasien tummumisen riippuvuutta valosta ja lämmöstä. Siksi toisessa kuvassa ollaan ulkona, jossa aurinko paistaa ja on jonkin verran kylmääkin. Auringonpaisteen nyt hoksaa sokea Reettakin ja kylmyyttä markkeeraa hanki, takki ja lämpövoimalaitoksen piipusta tuleva savu. Toisessa kuvassa ollaan ilmiselvästi sisällä, jossa ei ole auringonvaloa ja on lämmintä. Näillä taustoilla luodaan mielikuvaa siitä, miksi lasit ovat eri tavalla tummuneet kuvissa.
Ynpäristöopin kertausta hiukan... missäs se lämpövoimala onkaan? Ei se Kulosaaressa ainakaan silloin ollut, kun minä siellä asuin :)
Päässä oli kyllä Kyläsaari, mutta sormet kirjoittivat omiaan. Ovat aina olleet hieman levottomat.
Lähetä kommentti