sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Viinakortti ja muita mukavia muistoja 70-luvun alusta



Viinakortti Tampereelle


Muistutin 70-luvun alussa etäisesti RAF:n terroristia Jan Carl Raspen etsintäkuulutuskuvaa, mitä ei Länsi-Saksan viranomaisten puolelta laskettu minulle ansioksi viettäessäni pari kuukautta Saksassa terroristien jahdin ollessa kuumimmillaan.

Muutin Helsinkiin opiskelemaan TKK:ssa (nykyisessä Aalto-yliopistossa eli kuten Hannu Taanila määrittelee, kapitalismin kansanopistossa) maanmittariksi syksyllä 1970, tarkemmin sanottuna syyskuun 1. päivänä. Kun en saanut opiskelijakämppää  Otaniemestä, niin otin mielihyvin vastaan nuoruuden ystäväni, juuri edesmenneen iskelmälaulaja Markku "Hän"Suomisen tarjouksen. Markku kertoi omistavansa ison huoneiston Lönnrotinkadulla ja saisin asua siellä hyvin huokealla. Myöhemmin kävi ilmi, että Markulla oli tässäkin asiassa menneet omat kuvitelmat ja realiteetit hieman sekaisin.   Todellisuudessa Markku ei ollut edes vuokralla kyseisessä kommuuniasunnossa, kunhan oli hengaillut ja satunnaiset punkkaillut siellä, mutta se on sitten jo toinen tarina.

Kaikesta huolimatta muutin kyseiseen teekkareiden omistamaan isoon asuntoon, joka oli Lönnrotinkadun tennishallin alakerrassa. Siellä ensimmäinen opiskeluvuosi sitten menikin vähän muiden harrastusten kuin opintojen merkeissä. Ellei ravintolaopiston asiakaslinjan cum-laude arvosanaa lueta niiksi.

Markku oli siihen aikoihin uransa huipulla iskelmälaulajana ja käteistä rahaa oli - jos toki menikin. Kun tulin Laitokseksi kutsuttuun (jostain minulle käsittämättömästä syystä) kämppään, niin sain tuloani seuraavana päivänä Markulta 50 markkaa ja toimeksiannon mennä ostamaan kaksi lippua  olevaan Rolling Stonesien konserttiin Olympia stadionille.  Liput kun maksoivat 25 markkaa kipale. Nykyrahaksi muutettuna se  olisi 35 euroa. Jos lipun hintaa  verrataan nykyisten bilettien hintoihin, niin esimerkiksi viimeksi Rollarien esiintyessä Helsingissä vuonna 2007 liput olivat siinä sadan euron hujakoilla. Mutta jos liput vuonna 1970 olivat suhteessa halvempia, niin Rollarit esiintyivät varsin pienimuotoisesti nykyisiin suureellisiin konsertteihin verrattuna. Yleisöäkään ei ollut enempää kuin 5500 henkeä. Esiintymislava oli suunnilleen nykyisen kuulantyöntöpaikan kohdalla ja yleisö oli eteläkaarteessa, pääosin seisomapaikoilla.

 Rollareiden hesan 1970 keikasta ei netistä löytynyt juuri mitään materiaalia. Tässä kokoomapaperilla Rollareiden ilmoituksen alla olevat tiedot ovat jostain toisesta keikasta. Ihan näin halvalla ei Rollareita päässyt silloinkaan näkemään ja kuulemaan. Järjestäkin oli eri kuin legendaaarisen Tappi Suojasen Viihdeohjelma.

Heti saapumispäivänä minulle delegoitiin toimeksianto hommata kaksi pulloa Koskenkorvaa. Koskenkorvan osto vaati siihen aikaan 21 vuoden iän ja viinakortin. Kun kumpaakaan ei ollut  ja sopivampaa hakumiestäkään ei siihen hätään löytynyt, niin pimeän pullon ostamiseksihan se meni. Lönnrotinkatu oli vielä 70-luvun alussa puutalovoittoista, varsinkin Hietalahden torin päässä ja tunnettua pimeän viinan myyntialuetta. Rohkeasti vain puutalon porttikongiin sisälle, jossa kuin suoraan Suomi-filmistä repäisty tyyppi oli puolittain piilossa varjon kätköissä. Klassinen repliikki: "Onko tietoa?" ja kaksi Kossupulloa vaihtoi omistajaa niin ikään 50 markan hinnalla. Hinta oli aika tarkkaan tuplat Alkon hintaan, eli saman kaavan mukaan nykyrahaksi muutettuna Kossu maksoi Alkossa noin 17 euroa. PImeän pullon käypäistä päivän hintaa en tunne. Kun puolen litran pullon Kossua maksaa nykyään Alkossa 13 euroa, niin voidaan todeta viinan hinnan pysyneen paremmin kohtuudessa kuin Rolling Stonesin lippujen. Samoja kappaleita ne Rollarit tänä päivinäkin veivaavat, ihan kuin Koskenkorvan sisältökin on sitä vanhaa tuttua. Tosin Kossua saa nykyään myös muovipulloissa, joten ulkokuori on hieman muuttunut, kuten Rollareiden konserteissakin. Jos nyt näitä voi mitenkään laittaa samalle viivalle vertailuun.

Vähän ennen  joulua sitten minullakin tuli vaadittavat 21 vuotta täyteen ja hankin itselleni viinakortin. siinä kävi vain niin hassusti, että lähdinkin vanhempieni luokse Orivedelle joulun viettoon ja kortti ehti kuivua ennen kuin palasin Helsingin humuun maaseudun rauhasta. Viinakortti nimittäin poistui käytöstä vuoden 1971 alusta, mutta sitä saattoi käyttää henkilötodistuksena vielä monen vuoden aikana. Niin se oli minullakin, kunnes suureksi harmikseni kortti jossain vaiheessa hävisi ja uuttahan ei sattuneesta syystä saanut enää tilalle. Nyt sillä olisi paljon makeampaa elvistellä kuin vaikka tässä taannoin saamallani eläkeläiskortilla.

Alko tuli tutuksi vielä pari kesää myöhemmin, kun menin kesämyyjäksi Oriveden Alkoon. Tunkua ei nähtävästi ollut, kun sain paikkaa kysyessäni sain aloittaa niiltä seisovilta.  Alkot olivat vielä silloin palvelumyymälöitä ja valikoimat olivat varsin vaatimattomat. Lähinnä piti osata käyttää kassakonetta, pyöräyttää pullo kätevästi paperin sisään (muovipusseja ei vielä silloin ollut) ja tietopuolella riitti se, että tiesi, montako pulloa eri kirkkaita sai myydä. Se nimittäin vaihteli. Väkeviä alkoholijuomia sai ostaa kaksi litraa, mutta ei kuitenkaan kotimaista maustamatonta viinaa enempää kuin yksi litra - Dry Vodkaa kuitenkin kaksi litraa. Tällä oli tarkoitus rajoittaa niiden juomien myyntiä, joita ongelmakäyttäjät eniten ostivat, lähinnä siis esimerkiksi Kossua, Pöykkyä tai Kippurahäntää (alan miehet ja naiset tuntevat nämä lempinimet, muiden ei ole välttämättä edes tarpeen tietää).  Myös  trokarit ostivat lähinnä omiin kaupallisiin tarkoituksiinsa kotimaisia maustamattomia viinoja, kuten edellä tuli jo kerrottua.

Alkon palkat olivat siihen aikaan ainakin hyvät. Niitä perusteltiin sillä, kuinka vaikeaa viinan myyminen on ja henkilökunnan hyvällä (palkallisella) koulutuksella. Totta kai minä uskoin tämän, helppohan se on itselle mukavia asioita uskoa. Kyselinkin vähän Alkon koulutuksen perään, jolloin myymälän esimies totesi minulle, että sinä Timo olet täällä niin vähän aikaa, että sinulle riittää pikakoulutus, joka alkaa nyt. Jos asiakkaat kysyvät suosituksia, niin sanot että lihan kanssa punaviiniä ja kalan kanssa valkoviini. Koulutus päättyy nyt.

Niin kävikin. Urani Oriveden Alkossa päättyi vuoden 1972 Juhannukseen. Vaativammat työt kutsuivat. Siirryin Helsingin jätkäsaareen ahtaajaksi. Laivojen lastaus ja purku hoidettiin siihen aikaan vielä pitkälti ihmisvoimin, joten töitä riitti ja nekin olivat varsinkin runsaine ylitöineen kohtuullisen hyvin palkattuja. Kesäinen Helsinki tuntui jotenkin kiehtovan syntisemmältä kuin Oriveden Suvi. Arvio, joka oli täysin pielessä, kuten tulin viimeistään seuraavana vuonna toteamaan, kun vietin viimeisen kokonaisen kesän Orivedellä. Jälkiviisauden, sen imelimmän lajissaan, valossa olisi kannattanut pysyä kotikulmilla. Palkka olisi ollut suurempi, kulut pienemmät ja myötämielisiä  tytönhepakoita paljon tiheämmässä.

8 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuva saattaa liittyä Rolling Stonesin Yyterin keikkaan vuonna 1965. 10 markkaa vastaa nykyrahassa noin 17 euroa, mutta summat eivät ole oikein vertailukelpoisia tässä yhteydessä. Ihmisllä ei vuonna 1965 ollut juuri ylimäääräistä rahaa, joten 10 markan lipun hinta oli aika moinen uhraus varsinkin nuorisolle. Itse olin kesätöissä ensimmäistä kertaa juuri kesällä 1965, ja minun tuntipalkkani on 40 penniä. Rollareiden konserttilippuun sai siis tehdä verojen kanssa noin kolme päivää työtä.

Anonyymi kirjoitti...

Rollareiden Yyterin keikan järjestäjä oli Suojasen Viihdeohjelma, joten eellinen kommentti voi hyvinkin pitää paikkaansa.

Helsingin Maisteri kirjoitti...

Kappas vaan. Olemme näemmä olleet Poikkitieteilijän kanssa samassa paikassa ja samaan aikaan töissä. 70-luvun alkuvuosina olin Jätkäsaaressa tavaranmerkitsijänä. Tavaranmerkitsijän ammatti lienee kadonnut tänä päivänä kokonaan (tässä kiinnekohta näilläkin sivuilla käytyihin keskusteluihin valokuvaajan ammatin muuttumisesta). Joku silloinen kollega olisi varmaan voinut pitää mekkalaa siitä kuinka väärin on lopettaa ammatti ja viedä kyseiset työt jonkun toisen ammatin tehtäväksi.

Tavaranmerkitsijän ammatti jää muuten historiaan näkyville jo oman nimikkolaulunsakin vuoksi. Harry Belafonten tunnetuksi tekemä ns. Banaaninlastaajien laulussa mainitaan tavaranmerkitsijä. "Me say come mister tallyman and tally me banana".

Timo Suvanto kirjoitti...

Tavaranmerkitsijä oli minulla tuntematon ammattinimike. Tosin itse olin ns. nimimies ahtaajana, eli ravintoketjun alimpaan päähän kuuluva. Töitä ei ollut joka aamuna, mutta huudosta ei voinut jäädä poiskaan, koska silloin joutui ketjussa alimmaisista alimmaiseksi.

Helsinigin Maisteri kirjoitti...

Lainaus vanhasta työtodistuksesta:
"Tavaranmerkitsijän työ käsittää kappaletavaralastien tavaramäärien tarkistusta ja laskentaa sekä kollien merkkien ja lukumäärän kirjaamista ja vertaamista vastaavaan, yleensä vieraskieliseen lastiluetteloon. Vertailun tulos ratkaisee vastuukysymyksen lastin määrästä ja kunnosta vastaanottajan puolesta".

Jokaisen laivan lastin purussa oli mukana tavaranmerkitsijä. Tavaranmerkitsijän tunnisti pitkästä sinisestä työtakista ja suikasta. Pieneen vihkoon merkittiin kaikki laivasta tulleet tavarat ja niiden määrät (ja kunto).

Timo Suvanto kirjoitti...

Ei mitään muistikuvaa asiasta. Harmittaa, etten tullut taltioineeksi valokuvaamalla 70-luvun alun Hesan arkea, vaikka valokuvausta harrastin jo 60-luvulla. Joillakin kuvilla saattaisi olla jopa kaupallista arvoa, minulle nostalgia-arvosta puhumattakaan.

Anonyymi kirjoitti...

Olen sitä mieltä, että viinakortin sai 20 vuotta täytettyään. Itse olen syntynyt 9/1950 ja minulla oli kortti muutaman kuukauden. Poltin kun ei enää tarvittu , joka nyt harmittaa kovasti.

Br. Heka

Timo kirjoitti...

Näin on. Muutos tuli voimaan jo vuonna 1969. Olin silloin armeijasa, enkä hankkinut viinakorttia. Miksi hankin sen vasta joulukuussa 1970, sitä en enää muista. Varmaan sille jokin syy oli.