Wednesday, 2 October 2013

Narrien illat




Ylen Teemalta tulee torstaina 3.10. klo 22.10 televisiossa ensi-iltansa saava kotimainen elokuva Narrien illat. Kannattaa katsoa.

Mistäkö tiedän? No siitä, että olen nähnyt elokuvan neljä kertaa.

Tarina on pitkä ja siinä on monia sivujuonteita, mutta yritän pitää punaisesta langasta kiinni.

Olin päässyt keväällä 1970 armeijasta, käynyt pyrkimässä Tekniseen korkeakouluun ja päässytkin sinne lukemaan maanmittariksi. Vielä elokuussa minulla ei ollut tiedossa asuntoa. Tai oikeastaan olisi ollut äitini pikkuserkun luona alivuokralaisena, mutta se ei minua sattuneesta syystä oikein innostanut.

Yhtenä päivänä kotini pihaan Orivedellä pölähti Sitikan ison kissan farmarimallinen versio. Etupenkillä pelkääjän puolella istui Anita Hirvonen tupakkaa poltellen. Hän oli niihin aikoihin iskelmätaivaan kuumin nimi ja totta kai tunnistin hänet heti. Arvasin myös, kuka tulisi kohta kömpimään ulos takapenkiltä. Ystäväni parin vuoden takaa, Markku "Hän" Suominen, joka oli pölynimurihittinsä myötä myös kovaa valuuttaa sen aikaisilla keikkamarkkinoilla.

Laulajilla oli keikka läheisellä Talviaisten lavalla ja Markku pyysi minua mukaan seuramieheksi. Voitaisiin jutella takahuoneessa sillä aikaa, kun bändi soittaisi yksin tai olisi Anitan vuoro. No, mikäs siinä.

Kerroin Markulle kuulumiseni, myös asuntotilanteeni. Markulla oli hyvä uutinen. Hän oli vuokrannut Lönnrotinkadulta ison huoneiston ja voisin muuttaa sinne. Vuokrakin olisi edullinen, muistan vielä summankin, 80 markkaa kuussa. No, mikäs siinä edelleen, vaikka vanhempani eivät hirveän mielissään olleetkaan kämppätilanteeni saamasta uudesta käänteestä.

Niinpä sitten puksuttelin höyryjunalla Orivedeltä Helsinkiin syyskuun 1. päivänä 1970 jännittyneenä miettien, mitä seikkailuja maalaispojalla mahtoi olla edessään. Niitä oli.

Osoite oli Lönnrotinkatu 27 B 27, viides kerros. Sinne pääsi hissillä, joka olikin sopivati tulossa alas. Hissistä astui ulos taas tuttu hahmo, Tarmo Manni, jota häntäkään en voinut olla tunnistamatta.

"Uusia asukkaita, nuoria miehiä? Onpa hauska nähdä!" Tarmo Manni sanoi äänellä, jonka vain Tarmo Manni osasi.  Ajattelin, entä ovatpa nämä Helsingin kuuluisuudet kohteliaita maalaispojille. Vasta vuosien jälkeen minulle selvisi, mitä muuta kuin pelkkää kohteliaisuutta Tarmolla saattoi olla mielessään. Vaikka itse sanonkin, niin niihin aikoihin olin vielä varsin hauskan näköinen hoikkapeppuinen opiskelijanuorukainen.

Kun saavuin tulevan asuntoni ovelle, sieltä kuuluvasta mökästä ei voinut tehdä kuin yhden johtopäätöksen. Bileet. Jos on nähnyt elokuvan Delta-jengi tooga-partyn, niin voi jotenkin etäisesti kuvitella millainen meno asunnossa oli meneillään.  Huoneistossa oli varmasti yli sata henkilöä (en laskenut) ja vaikka oli vasta tiistai-iltapäivä, niin kaikki olivat enemmän tai vähemmän juhlatuulella. Vähän aikaa siinä maalaispoika pyöritteli silmiään, ennen kuin sulauduin joukkoon. Illan jossain vaiheessa joku iski minulle 50 markkaa kouraan ja sanoi, että haepa poika tuosta Lönkan kulmalta pari pulloa Kossua. Näin tein, tästä tarkemmin täällä kuten myös heti seuraavana päivänä olleesta Rollareiden konsertista.

Kävi ilmi, että asunnossa, joka oli toki iso, mutta ei ihan riittävän iso sille porukalle, oli meneillään Markun veljen Tapio Suomisen ohjaaman elokuvan Narrien illat kuvausten päättymispirskeet. Myös Tapsa asui tässä kommuuniasunnossa, mikä tosin selvisi minulle vasta muutamia viikkoja myöhemmin. Sen verran vaihtuvaista asukkaat olivat niinä aikoina. Paikalla oli koko elokuvan väki ja normaalia siipijengiä toinen mokona. Nukkumaan en päässyt, kun kaikki punkat olevat varattuja ja joihinkin pääsyä jopa jonotettiin.

Vauhdikkaiden vaiheiden jälkeen, joissa opinnot vanhempieni pelkojen mukaisesti jäivät taka-alalle, siirrymme nyt tarinassa marraskuun 13 päivään. Silloin oli elokuvan ensi-ilta elokuvateatteri Adamsissa, jossa myös elokuvan yksi kohua herättänyt kohtaus oli kuvattu: sika katsomossa. Sen kohtauksen symbolinen merkitys ei oikein auennut minulle, mutta onneksi se ei ollut ainoa laatuaan siinä elokuvassa.

Narrien illat herätti ennen ensi iltaa runsaasti huomiota ja sille määrättiin 30% ns. rangaistusvero normaalin 10% veron sijasta. Tämä vero kumottiin kuitenkin juuri ennen ensi-iltaa. Muistan vielä hyvin, kuinka ohjaaja juhli tätä käännettä elokuvateatterin salissa huutamalla kovaan ääneen: "Voitto, voitto, voitto". Juuri muuta en sitten muistakaan, koska luultavasti nukuin ainakin puolet elokuvan ajasta. Tai siis sammuin, koska olimme aloittaneet ensi-iltapirskeet jo hyvissä ajoin. Jälkipirskeissä Vanhalla Polilla ja sen jälkeen kämpillä olin taas täydessä iskussa, muistaakseni.

Vaan ei hätä tämän näköinen. Äitini oli tulossa muutaman päivän päästä katsomaan esikoispoikaansa Helsinkiin ja luvannut viedä tämän johonkin kulttuuritapahtumaan. Äiti saisi pihvata minut katsomaan, miten se Markun elokuva oikein päättyi. Markku oli myös vanhempieni hyvä tuttava, mutta siitä huolimatta äitini sanoi, että hänellä oli kyllä vähän enemmän Kansallisteatteri mielessä kuin tämä elokuva. Äitini kiltteyttä kuvastaa, että pojan ehdotuksen mukaan mentiin. Tosin elokuvan jälkeen, kun kävimme Eerikinkadulla olleessa, siihen aikaan harvinaisessa etnisessä ravintolassa syömässä, äitini vielä haikaili Kansallisteatterin perään. Silloin en ymmärtänyt miksi, nyt ainakin kuvittelen ymmärtäväni. Äitini oli silloin vielä alle viisikmppinen, siis yli 10 vuotta nuorempi kuin minä nyt.

Kolmas kerta. Käydessäni myöhemmin syksyllä Orivedellä huomasin paikallisesta lehdestä, että Narrien illat meni juuri sopivasti Oriveden asemalla olevassa Taiston elokuvateatterissa. Eihän sellaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Tosin en saanut yrityksistäni huolimatta houkuteltua isääni mukaan. Oli kuulemma joku tärkeä kokous samaan aikaan.

Kolmannella kerralla alkoi jo tuntua jo arvostelijoita lainaten, että vaikka elokuvassa on rautaista sähinää, niin suurin osa kohtauksista on pitkäveteisen puuduttavia. Kun elokuva meni taloudellisesti erittäin huonosti ja aiheutti tuottajan firman konkurssin, niin oletin näkeväni elokuvan seuraavan kerran televisiossa. En tosin osannut aavistaa, että siihen kuluisi 42 vuotta, mutta toisaalta luku 42 on elämän tarkoitus, joten jotain syvällistä tähän täytyy liittyä.

Mutta annapa olla. Neljännen kerran näin Narrien illat elokuva-arkistossa reilut 10 vuotta sitten. Elokuvan tekijöistä paikalla ei ollut muita kuin Kari Kuuva. Juttelin Karin kanssa hetken elokuvan jälkeen. Kari muisteli elokuvan tekemistä. Hänen  muistikuvansa olivat hyvin samansuuntaisia minun ensi-ilta muistoihin nähden. Hieman sekavia, eikä se johtunut pelkästään kuluneesta ajasta.

Elokuva-arkistossa olin leffa-friikki poikani Veikon kanssa. Hän oli myös Markun ystäviä. Kun kysyin Veikolta asiantuntija-arviota elokuvasta, niin lausunto meni jotenkin näin: "Olen minä joskus huonommankin elokuvan nähnyt, en nyt vain osaa heti sanoa, mikä se voisi olla."

Vaikka en tänä keväänä kuolleen Markun kanssa ollutkaan juuri tekemisissä enää viime vuosina, niin muistan häntä lämmöllä. Monet paikat olisivat jääneet minulta näkemättä ja monet asiat kokematta ilman Markkua. Niin Kenian safarit Apu-lehden piikkiin tai Kekkosen kanssa kalassa Hepokönkäällä. Markun kanssa sattui ja tapahtui koomista ja tragikoomista. Jopa hänen kuolemansa jälkeen.

Kun Markku oli kuollut ja hautajaiset ortodoksisen tradition mukaan (Markku kääntyi ortodoksiksi varttuneella iällä)  olisivat olleet Sotkamossa, niin Markun entinen vaimo Anja oli soittanut minun vaimolleni asiasta, kun ei ollut saanut minua kiinni.  Minun vaimoni taas soitti minulle ja pyysi minua soittamaan Markun vaimolle. Kun kysyin tämän numeroa, niin sitä ei ollut, mutta katso puhelimesta, Anja kertoi, Markun poika Olavikin on yrittänyt  soittaa sinulle. Ketju oli niin pitkä, että sen olisi pitänyt soittaa hälytyskelloja. Tämä ei voi päättyä hyvin. Vaan enpä ymmärtänyt.

Puhelimessani oli yksi vastaamaton numero. Soitin siihen. Toisessa päässä vastasi reipas ääni: "Olli". Olavi tai Olli varmaan ajattelin ja annoin mennä: "Hei, täällä on Timo Suvanto ja osanottoni isäsi poismenon johdosta…"

Puhelimen toisessa päässä tuli käsin kosketeltava hiljaisuus. Kyllähän isän kuolema ottaa koville, vaikka ei yllätyksenä tullutkaan. Sitten puhelimesta alkoi kuulua hiljaisella äänellä katkonaisia lauseita: "Niin, minä…kyllä… olisin ollut antamassa tästä Urheilulehdestä edullista tarjousta. Tennishän se oli, mikä teitä kiinnosti, mutta nyt ei taida olla ihan paras mahdollinen ajankohta?"

Olavi ei ollutkaan soittanut minulle, vaan puhelimen toisessa päässä oli - sattumoisin - Olli niminen puhelinmyyjä, joka oli yrittänyt tavoitella minua aikaisemmin. Totesin hetken todellakin olevan huonon ja toivotimme toisillemme hyvät päivänjatkot.

Joten tänään torstaina telkkarin ääreen klo 22.10 nauttimaan nostalgisesta kulttuuri- ja ajankuvapläjäyksestä. Nähtävissä myös areenassa.

Yksi asia vielä. Kohtaus, jossa Markku juo yhdellä hörppäyksellä kokonaisen pullollisen Kossua, ei ollut usean paikalla olleen todistuksen mukaan lavastettu. Markun kuoleminen nimenomaan ruokatorven syöpään ei tässä valossa ollut aivan odottamatonta, mutta surullista yhtä kaikki.

ps. Tarinan alussa mainittu Iso kissa on keskeisessä roolissa elokuvassa, Anita Hirvonen ei ole elokuvassa. Myös minun autoni oli Tapsan menestyselokuvassa Täältä tullaan elämä, tosin aika pienessä roolissa. Se on kuitenkin jo toinen tarina, kuten eräs toinenkin kirjoitelma päättyy.

Laitetaan nyt vielä nostalgiasyistä kuva Markusta yhteisen harrastuksemme, eli perhokalastuksen parissa. Markku oli siinä hyvin taitava, kuten monessa muussakin asiassa. 

9 comments:

  1. Kylläpä haisee omakehu. Varmaan Tauno Palo oli elokuvassa klaffipoikana Suvannon suosituksesta.

    ReplyDelete
  2. Tauno Palonkin olen tavannut ja jopa jutellut hänen kanssaan. Nimien tiputtelua pidetään jotenkin moukkamaisena ja oman arvon korostamisena. Minä näen asian hieman toisin. Se voi sopivina annoksina antaa tarinaan lisää makua. Kun tapaa tunnetun henkilön, niin omat havainto- ja muistireseptorit virittyvät tilanteessa muuhunkin aivan eri tavalla kuin "normaalissa" elämänmenossa.

    Toiseksi en ole väittänyt enkä antanut ymmärtää, että jotekin tuntisin tai olisin jopa kaveerannut tässä jutussa eiintyvien julkkisten kanssa (paitsi Suomisen veljesten, mutta se on ihan eri juttu). Nimen pudottelu voi olla jutun pääasiallisena sisältönä rasittavaa ja puuduttavaa, mutta sopivana annosteluna se voi sitoa juttua yleisempään viitekehykseen. Tähän olen pyrkinyt, mutta ainakin yhden blogin lukijan suhteen epäonnistunut.

    ReplyDelete
  3. Anekdootit on kivoja, elävöittää ja valaisee kummasti historiaa. Kyllä siinä jokunen nimi on välttämätönkin, eihän tässä ketään mollata. Se on kumma, että anonyymisti jaksetaan nälviä, onpahan juttu kumminkin luettu.

    Tässä lisää narratiivista:

    Samaan aikaan toisaalla, Kaivopihassa (nyk. Zetori). En sanonut ääneen mutta harmittelin mielessäni, kun pohjoisesta kotikulmilta tutut soittajapojat eivät pyytäneet mukaansa lähtiessään Lönkalle leffabileisiin, olivat n i i n yksityiset. He olivat olleet itse mukana jutussa. Jos olisivat pyytäneet, olisi kaikki muukin toisin. Vai olisiko. Seuraavana kesänä huomasin muuttaneeni juuri tuohon samaan värikkääseen kommuuniin. Sain siellä tutustua ihaniin persoonallisuuksiin, joista kaksi on tämän blogin kirjoittaja ja hänen vaimonsa.

    Leffan puomimies kertoi muuten joutuneensa kuvauksissa pitelemään elävää navetalle haisevaa sikaa alapuolelta leffateatterin penkissä, jossa se ei tykännyt millään istua roolinmukaisesti. Teatteri saattoi olla Alfa Romeokin Pitkänsillan kupeessa.

    Terveisin Maisa - joka valitsee anonymousin vain siksi ettei osaa käyttää noita muita valintoja lähettämiseen.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kivaa lisätaustaa :) Kiitos, Maisa!
      Terv blogistin vaimo

      Delete
  4. Oli hauska leffa. Kiitos vinkistä!

    ReplyDelete
  5. Arvoisa Poikkitieteilijä, kirjoitat selkeästi kiinnostavista aiheista ja perustelet näkökulmasi hyvin. Tällä kertaa olet tainnut ylittää osaamisesi rajat. Kirjoitat "luku 42 on elämän tarkoitus". Tässä mielestäni erehdyt.

    Nyt selvästi nykyhallituksen kaavaileman eläkeiän ylittäneenä olen muistellut, mitä kaikkea olen tehnyt, olisi pitänyt jättää tekemättä, olisi pitänyt tehdä tai tarttua tilaisuuteen. Tämän pohdiskelun seurauksena tiedän, että elämän tarkoitus on 69.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kyllä Poikkitieteilijä on ainakin tällä kertaa oikeassa:

      Lainaus : http://hikipedia.info/wiki/42

      "42 on vastaus Elämään, Maailmankaikkeuteen ja Kaikkeen. Sen otaksutaan olevan siis Kaiken vastaus, mutta harmiksemme edes Hikipedia ei tiedä tarkalleen kysymystä, johon se vastaa, kuten ei luultavasti kukaan muukaan (turha etsiä Googlesta) lukuunottamatta 47:kaa ja Albert Einsteinia. Todisteita sille, että 42 on elämän tarkoitus ja kaiken vastaus kuitenkin on, ja kaikki todisteet on todistettu todistettavasti paikkansapitäviksi, ja pitkään vilosofoimalla selvitetty. "

      Voi olla Poikkitieteilijä viittaa Douglas Adamsiin. Eli vastaus on oikein, mutta perustelu väärä.

      Delete
  6. Arvoisa Anonymous, kiitos oikaisusta, joka ei jätä mitään epäselväksi tämän asian osalta. Olen pitkään etsinyt virheitä Poikkitieteilijän tekstistä ja harmikseni huomaan, että ei vieläkään. Ei tämä tarkoita, että oma ehdokkaani vastaukseksi olisi huono tai ettenkö arvostaisi Poikkitieteilijän palstaa.

    ReplyDelete
  7. Morjesta Timo.Kyllähän Markun kanssa elämässä oli aina jotain säpinää,kuten mainitsit niin välillä tragikoomistakin meininkiä.Muistan isäni jutelleen sinusta aina erittäin arvostavaan sävyyn,ja kertoili joskus näitä tarinoita yhteisistä reissuistanne.Mieleeni muistui mielenkiintoinen käynti kotonanne joskus 20 vuotta sitten.Tulimme kylään,ja olit juuri ottamassa kuvia johonkin kirjaasi,ja minulla sattui nuorena miehenä olemaan juuri oikeanlainen parransänki kyseiseen otokseen.Pistit minut istumaan ruokapöydän päähän, ja pyysit olemaan täysin liikkumatta aterimet kädessä,koska valotusaika oli pitkä.Käsitin ,että juuri se sänki kuvasi hyvin jotain ilmiötä.Tovin rupateltuamme lähdimme saunomaan,ja voi sitä iloista nuoren miehen ihmetystä, kun saunan eteisessä toisesta hanasta tuli vettä ja toisesta olutta! Olut oli hyvää,olipa vielä itse valmistamaasi.Muuten sika elokuvan alussa kuvaa mielestäni yleisöä,joka on usein ymmärtämätöntä ja käyttäytyy myös otuksen lailla.Täytyypä ottaa yhteyttä ja tulla moikkaamaan kun satun Helsingin suunnalle.T.Anton

    ReplyDelete