Markus Leppo, 1966
"Vain" tavallinen valokuva, jonka suoja-aika on päättynyt ajat sitten
Hesari julkaisi uutisen:
"Valokuvaaja Markus Lepon (1934–1994) jälkeläiset ja
hänen kuviensa oikeuksien omistajat eivät harkitse oikeustoimia suunnittelija
Maija Louekaria vastaan.
Tämän Hetkiä-kankaan kuviointi perustuu Lepon valokuvaan,
joka julkaistiin 1966 kirjassa nimeltä Helsinki ja helsinkiläiset.
'Toivon kuitenkin, että kun vastaisuudessa tehdään
samanlaisia kuvalainoja, suunnittelija kertoisi niiden lähteestä ja osoittaisi
jollain lailla kunnioituksensa alkuperäistä taiteilijaa kohtaan', Lepon tytär,
Nelosen Uutisten vastaava graafikko Kirta Leppo sanoo."
Maallikon juridisella asiantuntemuksella sanoisin, että
kannatakaan. Nimittäin edes harkita oikeustoimia. Niissä nimittäin kävisi
köpelösti Lepon perikunnalle. Selitän miksi.
Tärkein syy siihen on se, että Markus Lepon viimeistään 1966
ottama valokuva on vain valokuva. Se ei siis ole valokuvateos. Mistäkö tämän
tiedän? En tietenkään voi olla varma asiasta, koska valokuvan teosluonteen voi
ratkaista vain oikeuslaitos, jos asiasta ruvetaan riitelemään. Kaikkien
ennakkotapausten perusteella Lepon valokuva tuskin ylittäisi teoskynnystä. Se
on hyvin tavanomainen katunäkymä, joskin minusta taidokas sellainen.
Nyt on pakko heittää
kehiin hieman tekijänoikeuslaki. Tekijänoikeuslaki suo lain 2§:ssä teoksen tekijälle
seuraavia yksinoikeuksia teoksen suhteen. Tässä 2§:n kaksi ensimmäistä momenttia.
"2§
Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.
Tekijänoikeus tuottaa, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomaisen oikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin, muuttamattomana tai muutettuna, käännöksenä tai muunnelmana, toisessa kirjallisuus- tai taidelajissa taikka toista tekotapaa käyttäen.
Kappaleen valmistamisena pidetään sen valmistamista kokonaan
tai osittain, suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi sekä millä
keinolla ja missä muodossa tahansa. Kappaleen valmistamisena pidetään myös
teoksen siirtämistä laitteeseen, jolla se voidaan toisintaa. "
Valokuva ei ole teos (ellei se ylitä teoskynnystä).
Valokuvaan sovelletaan tekijänoikeuden lähioikeutta.
"49 a § (24.3.1995/446)
Valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta,
muuttamattomana tai muutettuna:
1) valmistamalla siitä kappaleita;
2) saattamalla se yleisön saataviin.
Oikeus valokuvaan on voimassa, kunnes 50 vuotta on kulunut
sen vuoden päättymisestä, jona kuva valmistettiin.
Tässä pykälässä tarkoitettuihin valokuviin sovelletaan
vastaavasti, mitä (tekijänoikeuslain) 2 §:n 2–4 momentissa sanotaan. "
Jos valokuva on tekijänoikeuden kohteena, voidaan vedota tekijänoikeuteen.
Jos valokuva on tekijänoikeuden kohteena, voidaan vedota tekijänoikeuteen.
Koska Lepon työ on vain valokuva ja valmistuntu ennen vuoden
1991 tekijänoikeuslain uudistusta, niin sen suoja-aika on ollut vain 25 vuotta
ja on siis jo päättynyt. Se päättyi viimeistään vuoden 1991 lopussa. vuonna. Kuka tahansa saa vapaasti käyttää tätä
kuvaa, vaikka "inspiraation lähteenä", jos ei parempaa termiä
läpipiirtämiselle keksi.
Toiseksi tekijänoikeuslain valokuvaa koskettavassa
lähioikeuden osassa sanotaan, että 2§:n ensimmäistä momenttia ei sovelleta
valokuvaan. Valokuvaajalla ei siis ole yksinoikeutta valmistaa valokuvasta kappaleita
toista tekotapaa käyttäen. Yksikin syy
riittää tekemään Louekarin toiminnasta laillisen, toinen vain varmistaa asian,
että raastupaan ei asiasta kannata lähteä.
Vähän samanlainen tapaus oli noin 20 vuotta sitten, kun kuuluisaan
Juhantalo seteliin (Tampella takana, Linna edessä) kopioitiin Väinö Linnan kuva
Kuvasiskojen muotokuvasta. Rahapaja olisi luultavasti hävinnyt uhkaavan oikeusjutun
(asia sovittiin rahalla), vaikka jälkeenpäin on toisinkin spekuloitu.
Kuvasiskojen muotokuva Linnasta kun olisi luultavasti saanut teosstatuksen.
Nythän se jäi spekulaation asteelle, kun asiasta ei saatu oikeuden päätöstä.
Kuva: Kuvasiskot
Tämän Väinö Linnan muotokuvan rinnakkaisruutu oli "inspiraation lähteenä" alla olevassa setelissä olevaan kuvaan.
"Juhantaloseteli". Tampella takana, linna edessä. Ei tosin ollut aivan sanonnan väärti. Kake Juhantalo sai valtakunnanoikeudessa vain ehdollista.
Kuten sanoin, nämä ovat tekijänoikeusasioihin perehtyneen
maallikon mietteitä. Jos joku valistuneempi edustaa muunlaista näkemystä, niin
sana on vapaa. Toivon kuitenkin perusteluja. Nimettömät haukkumiset alkavat jo
kyllästyttää.
11 kommenttia:
Plagiaatin ja inspiraation lähteen välinen raja on kuin voipaperiin piirretty viiva.
Marimekon plagiointisyytökset ovat tuoneet julkisuuteen "taideasiantuntijoita", joiden lausunnot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää henkilöiden itsekritiikin puutteesta. Tässä muutamia silmiin sattuneita.
Tekijänoikeuksiin perehtynyt professori Raines Oesch: "Kankaassa on pelkkiä ääriviivoja valkoisella pohjalla, kun taas valokuvassa ovat kaikki kuvan elementit mukana. Kangas on myös taiteellisempi sovitelma, joten se ei mielestäni ole loukkaus kuvaa kohtaan. Kyse ei ole plagiaatista"
Taidemarkkinoiden asiantuntija Pauliina Laitinen-Laihon mukaan valokuvan käyttö esikuvana on täysin luonnollista taiteilijalle: "Se on ollut inspiraation lähde, ja siitä on tullut hieno taideteos, eli on täysin luonnollista että taiteilijoilla on joku inspiraationlähde, millä sitten luodaan niitä taiteellisia teoksia."
Aalto yliopiston taiteen laitoksen johtaja ja taidekasvatuksen professori Helena Sederholm katsoo puolestaan, että Louekarin Hetkiä on täysin omaperäinen työ: "Siinä ei ole kyse kopioinnista. Kangasmallin merkitykset ovat aivan erilaiset kuin alkuperäisessä valokuvassa."
Louekari on Sederholmin mielestä vaihtanut kuvan ajankohdan ja muuttanut staattisuuden liikkeeksi: "Esplanadi ei ole enää 1960-luvun auringonkilossa välkehtivä seesteinen kaupunkipuisto, vaan kiireisen ja kasvottoman ajan hermostunut urbaanimiljöö."
Sederholmin mukaan taide tai design ei koskaan synny tyhjiössä: "Kuvien pohjana on aina toisia kuvia. Ovathan tuolitkin kaikki toistensa kaltaisia, koska ne on kaikki suunniteltu istumiseen."
Katsotaanpa hieman meriittejä
Oesch, Rainer , OTT, VT
Kauppaoikeuden professori
Immateriaalioikeuden dosentti
Pauliina Laitinen-Laiho
Filosofian tohtori, taidemarkkinoiden asiantuntija
Sederholm, Helena
Professori
Taiteen laitos
Timo Suvanto
Eläkeläinen
Wannabe valokuvaaja
Kenellä mahtaa olla katu-uskottavuutta antaa kommentteja tähän tapaukseen liittyen? Paitsi jos tarkoitus on olla ajamassa suomalaista muotoiluakin alas.
Matias Kervinen
Espoo
Katu-uskottavuudesta en tiedä, mutta tämän päivän hesarin mukaan professori Söderholm "katsoo puolestaan että Louekarin Hetkiä on täysin omaperäinen työ".
Rohkenen olla professorin kanssa eri mieltä.
Ja tohtori Laitinen-Laiho puolestaan on lausunut: "Lähellä ne ovat toisiaan. On paljon mahdollista, että valokuva on ollut kankaan suunnittelijan inspiraation lähde, mutta senhän tietää vain taiteilija itse.”
Rohkenen tässäkin väittää että aika moni muu pystyi asian päättelemään kuvia vertaamalla. Ja aika merkillinen tuo termi "inspiraation lähde",
Olisiko se vähän samaa sukua kun se pitkään etsitty "nuoruuden lähde"?
Titteli ja kunniamerkit loistaa katu-uskottavuus-Suomessa kirkkaammin kuin tieto ja totuus.
Neuvoista ja lausunnoista kannattaisi maksaa ennen touhun aloittamista, eikä vasta kiinni jäätyä.
Hupsua että nuo mainitut asiantuntijat myyvät naamansa ja luotettavuutensa. Muissakin jutuissa heidän lausuntojaan voi jatkossa pitää mahdollisesti ostettuina.
Marimekko on ongelmayritys siinä suhteessa, että se myy tuotteita ympäri maailmaa. Esille tuomasi valokuvan kopiointi muuhun muotoon saattaa olla hyvinkin kielletty jossain muussa maassa. Esim. Jenkkilässä on paljon oikeustapauksia jossa originaalivalokuva on katsottu nauttivan tekijänoikeussuojaa ja siitä maalauksen ilman lupaa sutannut on sitten joutunut tappiolle oikeussalissa. Jos Marimekko sattuu myymään tuotteita kyseisessä maassa, oikeusjuttu ja kovaukset voidaan aina nostaa sieltä.
Tällaisen vaaramomentin ylläpitäminen ja jatkuvasti näistä kiinni jääminen tekee yrityksen johdon naurunalaiseksi.
Jutun kardinaalimokaushan on fakta, että originaaliteoksen oikeudet saisi varmasti ostettua ihan alkuperäiseltä taiteilijalta. Nyt oikeudet kopioituun työhön on ostettu omalta "suunnittelijalta" Paljonko Marimekko säästää ostaessaan "inspiroitua" tavaraa?
Säästö väärässä paikassa tulee yleensä KALLIIKSI. Nyt puhtoisena pidetty brändi on sotkettu, mikä tulee pitkässä juoksussa paljon kalliimmaksi kuin mahdolliset plagiaattikorvaukset.
Tohtorin tutkinto on tai pitäisi olla merkki siitä, että hän hallitsee tieteen tekemisen perusteet. Väitöskirjatyö perustuu aiemmin julkaistuun tietoon ja tieteentekijän omaan panokseen. Tiedejulkaisussa kerrotaan aina avoimesti omassa työssä käytetyt lähteet.
On surkeaa, että Suomessa on niin paljon tohtoreita nykyään, että perusasiat on jäänyt monelta oppimatta. Se, että jättää lähteet kertomatta, ei muuta toisen tekemää työtä omaksi työksi.
Mainitut professorit ja tohtorit ampuvat näitä puolustuslausuntoja tehdessään nyt omaan nilkkaan.
Laitinen-Laihoakin olin suunnitellut pyytää seminaaripuhujaksi, mutta nyt ei kertakaikkiaan pysty.
Jos tämän blogin kirjoittaja tietää tekijänoikeuksista selkeästi enemmän kuin Marimekon lakimieskaarti, taiteelliset johtajat ja suunnittelijat, kuka on mielestäsi vastuussa, että suomalainen muotoilufirma on ajanut päin seinää?
Miten "katu-uskottavien" julkkisten hihasta vetäminen auttaa mielestäsi tilannetta?
Joka maassa on oma lainsääsäntönsä. Sen sai kokea karvaasti Greenpeace Venäjällä. En ole ollenkaan vakuuttunut kaikista Greenpeacen tempauksista, vaikka periaatteessa olenkin samaa mieltä maailman menon tuomitsemisesta. Greenpeacen kasvottomat johtajat lähettävät nuoria idealisteja paikkoihin, joissa voi käydä kalpaten. Näkyvyyttä saadaan, mutta hinta voi olla aika kallis. Suoraan sanoen minulle tuli aika ristiriitainen olo, kun katselin Greenpeacen tiedottajan itseensä tyytyväisenä paistattelevaa olemusta telkkarin uutisissa.
Riippuu tietysti siitä, kuinka paljon laittaa painoa argumentoinnille ja kuinka paljon titteleille ja asemalle. Se valinta jokaisen on itse tehtävä.
Helena Sederholm kirjoitti taannoin Hesarin yleisön osastoon. Tämän kirjoituksen perusteella on helppo ymmärtää, keitä Sederhom pitää ainoina antamaan "oikeita" ja perusteltuja lausuntoja taiteesta. Lähinnä häntä itseään. Minä en kaipaa Sederholmin kaltaisten asiantuntijuutta kertomaan itselleni, mikä on jonkin taideteoksen taiteellinen arvo minulle ja mitä minä pidän voipaperin läpi piirrettynä ja mitä täysin omaperäisenä työnä. Sen keskustelun Sederholm saa käydä aivan vapaasti omien oppilaittensa kanssa.
"Taina Kinnunen kirjoitti taiteen tavoista esittää pahuutta (HS 1. 6.). Haluan kommentoida vain Kinnusen toteamusta, että on yleisön asia päättää erilaisten taidekokeilujen taiteellinen arvo.
Ei ole. Taiteen ja taiteellisen arvon julkinen määrittely ei ole demokraattinen prosessi, vaan taiteen ymmärtäminen, tulkinta ja arvottaminen edellyttää oppimista ja harjaantumista, siis jonkinasteista asiantuntijuutta.
Yleisöllä pitäisi toki olla hallussaan arvioinnin välineitä. Niitä on kuitenkin yhä vähemmän edes oman mielipiteen muodostamiseksi, kiitos kuvataideopetuksen heikentyvän aseman yleissivistävässä kouluopetuksessa.
Kun taiteellisen tekemisen ja ajattelun luonnetta ei ymmärretä, taiteellisen arvon määrittely lipsahtaa helposti "volyymienemmistölle" eli äänekkäimmälle vähemmistölle, joka ei välttämättä ole edes kiinnostunut taiteesta.
Paradoksi on, että nykytaiteen sanotaan olevan vaikeaa, mutta silti jokainen kuvittelee olevansa asiantuntija ja puolustaa raivokkaasti ja kritiikittömästi omaa mielipidettään, jota ei useinkaan perustella taiteen lähtökohdista.
Suuri yleisö on kiinnostunut myös luonnontieteistä, mutta kukaan ei vaadi, että yleisön pitäisi saada päättää, mikä on tieteellisesti pätevää. Sen tekevät alalle koulutetut asiantuntijat tieteellisten kriteerien perusteella.
Myös taidealoille korkeakoulutetaan taiteilijoita, kuvataideopettajia, tutkijoita ja muita alan asiantuntijoita, mutta heidän ammattitaitonsa ei tunnu kelpaavan.
Helena Sederholm
kuvataidekasvatuksen professori
Taideteollinen korkeakoulu"
Lähetä kommentti