Sanottakoon tässä heti aluksi ja painokkaasti, että
tarkoitukseni ei ole mollata Vantaan Sanomien toimittajaa eikä elvistellä
omilla vaatimattomilla lehtikuvaajan taidoillani. Kerron vain oman näkemykseni siitä, miksi
eräässä pienessä lehtijutussa kävi kuten kävi. Jospa siitä olisi joillekin
jotain oppia, ojennusta tässä ei siis ole tarkoitus antaa.
Vantaan Sanomat järjesti lauantaina 17.5. kolme panelitilaisuutta Tikkurilassa ravintola Pormestarin edustalla Vantaan
kaupunkijuhlan yhteydessä. Kun paikalla oli kolmekin enempi
vähempi tuttuani, niin siinä oli motivaatiota vääntäytyä lauantaipäivänä aurinkoiseen
Tikkurilaan. Lisänä oli mukavan musiikin kuuntelu ja parin oluen nauttiminen
helteisillä terasseilla.
Huomasin heti, että panelin paikka oli aivan epätoivoinen.
Esiintymislavan ja Pormestarin terassin välissä. Arvelin, että paneeleja
kuulemaan tulevista ei varmaan ole pelkoa yleisöryntäyksestä. Ei ollut.
Kun tilaisuudet olivat Vantaan Sanomien järjestämiä ja niitä
veti lehden päätoimittaja, niin paikalla oli tietysti myös lehden toimittaja,
jonka tehtävänä oli varmaan tehdä niistä innostava juttu kuvien kera.
Toimittajathan ovat nykyään myös kuvaajia.
Vaan miten tehdä innostava juttu tapahtumasta, jossa
kuulijoita on kourallinen? No, tällainen juttu siitä tuli. Artikkeli oli lehden
nettiversiossa, ainakaan viikonvaihteen painettuun lehteen se ei ollut
päätynyt. Paikalla olleena huomioni kiinnittyi siihen, että kuvissa oli vain panelistit.
Olematonta yleisöä oli tietysti turha kuvata.
Lavalla pikkutakissaan entinen naapurini ja tuttuni Koivukylässä asumisen ajoilta 35 vuotta sitten, Vantaan Sanomien päätoimittaja Risto Hietanen ja pikkutakki harteillaan Heurekan elämysjohtaja Mikko Myllykoski, jonka taas tunnen Heurekan kautta.
Eihän tällaiset "pakolliset paikallisuutiset"
sellaista kamaa ole, jolla ihmisiä houkutellaan ihmisiä olemaan heittämättä lehtiä suoraan roskien joukkoon, mutta valokuvaajana toivoisin jotain hieman
enemmän visuaalista mielenkiintoa herättävää. Kun olin paikalla, niin räpsäisin
itsekin muutaman kuvan sen kummemmin niiden jatkokäyttöä ajatellen. Vasta
kurkatessani uteliaisuuttani Vantaan Sanomien verkkosivuja, sain idean tähän
bloggaukseen.
Mopoileva pikkupoika oli niin herkullinen kohde panelilavan edessä, että en malttanut olla ottamatta hänestä kuvaa panelistit taustalla. Tästäkin hoksasin vasta jälkeenpäin, että kuvahan istui hienosti yhteen tämän panelin erääseen teemaan, joka oli liikenteen järjestelyt tulevaisuudessa Tikkurilassa. Ei autoja, vaan luovia ratkaisuja. Allegoriat toimivat molellakin tasolla.
Miksei Vantaan Sanomien toimittajalla ollut vastaavanlaista kuvaa? Ehkä se olisi ollut hänestä huono idea ylipäänsä. Tärkeät henkilöt ovat aivan liian pieninä ja taustalla. Suurin este asille kuitenkin oli se, että kuvaava toimittaja istuu pylvään juuressa tekemässä muistiinpanoja herrojen lausumista viisauksista. Lehdet menevät teksti edellä puuhun, kuva on yleensä välttämätön paha ja palstantäytettä. Syitä tähän on monia eikä Vantaan Sanomat ole suinkaan yksin seilaamassa siinä uppoavassa laivassa, jossa lopullista haaksirikkoa yritetään lykätä heittämällä kaikki ylimäärinen paino, kuten valokuvaajat, yli laidan.
Kun kolmas tuttuni, Tavastian pomo Juhani Merimaa oli kertomassa Vantaan mahdollisuuksista festivaalipaikkana, niin lavan edusta näytti tällaiselta. Ei auttanut, vaikka Merimaata mainostettiin ennen paneelin alkua "televisiosta tuttuna".
Toimittaja on tässäkin kuvassa aitiopaikalla kynä kädessä, mutta kuvaamaan tuolta ei ehdi.
Toimittaja on tässäkin kuvassa aitiopaikalla kynä kädessä, mutta kuvaamaan tuolta ei ehdi.
Vantaan Sanomat päätyi tässä samaan ratkaisuun kuin toisessakin kuvassa. Herrat näkyy, narreja ei, kun niitä ei ollut. Kaikkien panelistien ja etenkin panelin puheenjohtajan kunniaksi on sanottava, että he vetivät oman osuutensa tyylikkäästi ilman pienintäkään kiukuttelua kuuljoiden vähäisen määrän vuoksi. Täysille saleille on helppo antaa parastaan, mutta ammattilainen osaa tehdä sen pienellekin kuulijajoukolle.
Väen valuessa Agentsien konsertin jälkeen panelilavan ohitse, otin kuvan, jossa on illuusio kuulijoista. Oikea ajoitus on yleensä avainsana. Tietysti usein valheellinen, mutta kuten elokuvassa Mies joka ampui Liberty Valancen loppurepliikki kuuluu: "When the
legend becomes fact, print the legend."
Tätä olen käyttänyt ennenkin, mutta klassikot ovat klassikoita.
1 kommentti:
Lehtikuvaukseen liittyy paljon rummuttamani tekijä eli kuvaajan oma ja itse harkiten aikaansaatu indoktrinaatio -hänen omien huomioidensa pohjalta ja kuvaajan omia ajatuksia peilaten. Silloin journalismi maistuu jollekin….väliäkö siitä mille maistuu kunhan se on jotain muuta kuin tämä nykyinen einesjournalismi.
Jos kuvaaja kokee asian siten että tyhjä tila puhujien edessä kuvastaa kansan kiinnostumattomuutta aiheesta -hän voi kuvata kuten kuvassa nro kolme ylhäältä.
Jos toimittaja sitten otsikoi, että tilaisuus veti sankan yleisön -saattaa kuvan ja sanojen ristiriita saada aikaan mehevän ajatuksenkulun, vaikka olisi vahinkokin... Ja näin oikea lehti toimisikin. Eli kätkisi piilovittuilun otsikon ja kuvan harkittuun ristiriitaan ja jättäisi oivalluksen lukijalle. Suomessa ei näin ole toimittu enää 20 vuoteen. Toisaalta journalismi ei ole rangaistus eikä kosto, joten pitää olla hyvin hienovaraisen kelju.
Olen kirjoittanut aiheesta kohta 15 vuotta joten alan nykyisin saada kouristuskohtauksia kun näen lehdissä kuvan ja sanan komboja- jotka ovat kuin toinen Marsista ja toinen Venuksesta. Kuvassa ei ole järkeä ja juttu on kuin moniste.
Tätä menoa saamme sanoa oikeasti printille jäähyväiset noin 10 vuoden sisällä. Ja se on kamala sääli.
Jenkeissä olisi muuten toimittu niin että äijien avustajat olisivat olleet ihmisten seassa ja saaneet aikaan käytöksellään sen että ihmiset olisivat pysähtyneet kuulemaan päivän sanaa. Suomessa puhutaan seinille tai tyhjille toreille...
Lähetä kommentti